Mikä minulle tuossa kuuluisassa urostyössäni erittäinkin tuotti
mielen-ylennystä, oli se, ett'ei lähimmäisistäni ollut kukaan
menettänyt henkeään, ei edes verenpisaraakaan. Se tosin ei ollut minun
ansioni. Mutta tuon sotapäällikköjen ansion laita niin suurissa kuin
pienissäkin kahakoissa näyttää minusta yleensäkin olevan vähän niin ja
näin. Näöltään vähäpätöinen, usein aivan huomaamatta jäänyt seikka,
jonkun korpraalin älykäs hoksaus, rumpalin sanasutkaus, rintamamiehen
satunnainen hyvä tahi paha tuuli, -- kaikki tuo usein vaikuttaa suuren
tappelun onnelliseen ratkaisuun paljoa enemmän kuin sotapäällikön nero.
Rykmentit ja pataljonat ja komppaniat, eivät ne taistelutantereella ole
läheskään pelkkää konetta, niinkuin tavallisesti luullaan. Miltähän
näyttäisikään todellinen psykologinen kuvaus Maratonin, Farsalon,
Marengon ja Jenan tappeluista!
Aamun sarastaessa olimme jo valmiina lähtemään edelleen. Ilma oli
kylmä, mutta meidän imperaatori arveli, että tänään saadaan vielä
kuumaa kokea. Vihollisia vilisi kaikissa läheisissä kylissä, niin
tiesivät talonpojat kertoa. Sotaneuvostossa päätettiin lähteä kulkemaan
metsien halki halonvetäjäin teitä myöten.
Tuskin oli kylästä päästy, niin jo näimme tasangolla Franskalaisia
joukkoja eri haaroilta astuvan suoraa päätä meitä kohti, yksin siitä
metsästäkin, jonka oli määränä ottaa meidät suojaansa.
Ylipäällikkö ei tuosta hätkähtänyt. Stoalaisella tyyneydellä hän asetti
sotajoukkomme tappelujärjestykseen.
Vasen sivusta ulottui erään rapakon reunaan, oikea nojautui vanhaan
pähkinäpuuhun.
-- Toverit! -- lausui hän. -- Älkäät unohtako, että te olette
Preussilaisia, Meillä tosin ei ole sotalippua, mutta katsokaa minun
valkoista töyhtöäni; se on kaikkialla liehuva teidän edessänne kunnian
tiellä.
Tuohon tapaanhan puhui Henrik IV:kin kerran, pulaan jouduttuaan.
-- Ellemme me voi ylivoimaa voittaa, -- jatkoi Kaarlo Suuri, -- niin ei
meitäkään, Preussilaisia, kukaan koskaan voita. Pahin mitä meille
saattaa tapahtua, on se, ett'emme tänä iltana enää aterioitse jossain
viheliäisessä kylässä, vaan Ziethenin, Schwerinin, Winterfeldin ja
Fredrik Suuren seurassa.
Sen voimallisemmin ei olisi Leonidaskaan osannut Termopylaissa puhua
kuolemaan määrätyille Spartalaisilleen.
Meidän armeija olisi kuitenkin kaikessa kainoudessaan tyytynyt
maalliseen silavaan ja hapanlohkoon ja naurishautoihin ennemmin kuin
elysilaisiin herkkuihin. Ah, leipäkannikka Fredrikan kädestä olisi
minunkin mielestäni ollut suloisempi kuin ambrosia kaikkien
muinaismaailman sankarien seurassa.
Oli oikein kamala katsella, mitenkä vihollisen eri kolonnat verkalleen
lähenivät sänkipeltoja pitkin. Tuon tuostakin kuului sieltä päin
rumpujen pärinää.
Nolona istuin minä ratsuni seljässä lähellä pähkinäpuuta oikealla
sivustalla. Chaumigrem parka oli sijoitettu vasemmalle sivustalle
rapakon tai lammen pahaisen rannalle, missä hänen neljä
pillipiipariansa pitivät pakanallista pauhua. Ei liene hänenkään
mielensä ollut paljoa valoisampi.
Viimeistä kertaa ennen verilöylyn alkamista kiiti Kaarlo Suuri täyttä
laukkaa minun luokseni.
-- Herra yliadjutantti, -- sanoi hän, -- tänään on se päivä, jolloin
teidän neronne on ilmenevä täydessä loistossaan. Mutta, minä pyydän
teitä, älkää Herran tähden päästäkö urheuttanne kuohahtamaan yli
laitojensa. Olkaa järkevä. Jos minä kaadun, niin otatte te
päällikkyyden käsiinne. Vihollisia on liian paljo. Jos meidät lyödään
takaisin, niin vetäydymme me jälleen kylään ja siellä hautausmaalla
puolustamme itseämme viimeiseen mieheen.
Hän ratsasti pois ja jätti minut poloisen kuohuvan urheuteni huostaan.
Kuningatar Elisabet oli sillä välin tehnyt rattainensa rohkean liikkeen
rapakon ympäri, päästäkseen kaiketikin senpuoleiselle peltotielle.
Siitä taas olisi ilmeisestikin ollut haittaa tuiman Chaumigremin
hyökkääville ratsuväen liikkeille, sillä hän alkoi kiroilla kauheasti
ja pakotti itkevän kuningattaren kulkemaan vaunuineen päivineen ennen
kahakan alkua rintaman esitse pähkinäpuuta kohti.
Tämä satunnainen manövri ratkaisi taistelun surkean lopun, ennenkuin se
oli alkanutkaan.