Toisena iltana, siitä lukien kuin oli käännytty oikealle Berlinin
vallantieltä, kävimme pääkortteriin erääsen viheliäiseen kyläkapakkaan.
-- Totta tosiaankin -- sanoi luutnantti tuimalle Chaumigremille, kun
vartijat oli asetettu ylt'ympärille, -- totta tosiaankin minä teen
vielä Napoleonille tepposet hänen selkänsä takana.
Ja sen sanottuaan hän naurahteli varsin hyvillään, josta jokainen
huomasi hänellä olevan mielessään paljo muutakin, vaikk'ei hän kaikkea
sanokaan.
-- Saattaa olla, -- mörähti Chaumigrem. -- kunhan ei vaan Napoleon
antaisi meitä huomenna tepposillaan selkään.
Kylmä väristys kävi ruumiini läpi, sillä ajattelinhan minä tietysti
selkä kultaani minäkin.
Chaumigremin barbarinen päähänpisto pani meidät miettimään. Ääneti
olimme kaikki kolme.
Äkkiä ponnahdimme me pystyyn ja seisoimme suorina joka mies kuin
kynttilät, sillä ulkona pamahti useampia pyssynlaukauksia, ja samalla
kuului meidän miesten huutoja: "Franskalaisia! Vihollisia! Ulos joka
mies!"
Rumpu pärisi. Torvensoittajat puhalsivat kuin henkensä edestä.
Chaumigrem oli kalmanvaalea. Minä, salatakseni kauheata säikäystäni,
riehuin kuin riivattu ympäri kapakkaa ja huusin:
-- Hakkaa päälle, uljaat Preussin miehet! Hakkaa päälle!
Minä koetin löytää ovea, mutta ihmeellinen sokeus oli tullut päälleni.
Min'en löytänyt sitä. Hädissäni löin minä vanhalta emännältä kaikki
kaapit rikki ja kiljuin yhä kovemmalla äänellä:
-- Ulos, Preussilaiset! Uljaat Preussin pojat, älkää jättäkö minua!
Emäntä voivottamaan kauheasti; lapset parkumaan minkä kulkusta läksi;
koirat ja kissat kiitämään pitkin pöytiä ja tuoleja ja vihdoin ylös
kuuman uunin päälle.
Tämä sekasorto, tämä huuto ympärilläni teki kauhistukseni entistä
suuremmaksi. Min'en enää osannut uskoa muuta kuin että tupa on
Franskalaisia täynnään, ja että he täällä nyt parhaillaan keihästelevät
lapsia pistimiinsä.
-- Jos nyt, -- ajattelin minä, -- jos nyt taivas vielä tämän ainoan
kerran armahtaisi minua, niin en enää milloinkaan rupeaisi
yliadjutantiksi, en milloinkaan.
Minun riehumiseni ja kirkumiseni olivat Kaarlo Suuren ja Chaumigremin
silmissä kaikeksi onneksi ilmenneet aivan toisenlaisessa valossa: he
pitivät sitä uljuuteni ja rohkeuteni merkkinä. Se se heillekin antoi
uutta miehuutta. He paljastivat miekkansa ja astuivat portaitten
edustalle kerääntyneitten joukkojen luo. Minä seurasin heitä.
Voi kuinka hyvältä tuntui siellä ulkona, pimeässä! Siellähän ei minua
kukaan voinut nähdä. Siellähän minun sopi, jos kovin kovalle alkaisi
ottaa, panna kenenkään estämättä toimeen palausretki Moreaun tai
Xenofontin tapaan. Minä on ole suinkaan pelkuri, mutta tällä kertaa oli
sanomaton kammo saanut minut valtoihinsa. Sitä paitsi olen minä jo
pienestä pitäin ollut vähän arjempi illanpimeässä kuin päiväs-aikaan.
-- Adjutantti esiin! -- komensi Kaarlo Suuri. -- Käykää kahdenkymmenen
miehen kanssa hautausmaalle päin. Siellä on vartijoittemme päälle
rynnätty. Jos tarvis tulee, pankaa sana; me riennämme sitten teidän
avuksenne. Tämä on toistaiseksi vaan etuvartijain kahakkaa.
Näin hän käski. Kaksikymmentä miestä läksi astumaan hämärissä
häämöittävää kirkontornia kohti. Ja minä, onneton _Magister bonarum
artium_, -- minun ei auttanut muuta kuin asettua miekka kädessä heidän
etunenäänsä.
-- Hittoko sitä riivaa, tuota luutnanttia? -- ajattelin itsekseni. --
Eikös hän enää ole muistavinaan, että minä Berlinissä asuin katon
rajassa?
Mutta kunniantunto toi pian rohkeutta rintaani. Saavuttuamme
hautausmaan kohdalle, musteni äkkiä silmissäni: meitä ihan vastapäätä
oli vanha kiviaita, jossa kasvoi vanhoja pensaita, mutta minä luulin
kiviaitaa franskalaiseksi sotaväeksi ja pensaanhaaroja pistimiksi. Minä
hyppäsin syrjään ja huusin kamalalla äänellä, niinkuin olisi
kummituksia edessäni:
-- Ampukaa, pojat! Ampukaa!
Vasta kiväritulen valossa huomasin olevani taistelussa kunnian-arvoisen
kiviaidan kanssa.
-- _Pardon, pardon_! (Armoa, armoa!) -- kuului samassa useampia
huutoja, ja seitsemän miestä keveätä franskalaista jalkaväkeä ryömi
esiin kiviaidan juurelta, jonne he olivat lymynneet, ja laskivat
aseensa maisterin jalkain juureen.
Jos olisivat, hupsut, pitäneet suunsa kiinni, niin ei olisi heitä
kukaan huomannutkaan.
Vangit luettiin, sittenkuin kaikki aseet oli otettu heiltä pois, ja
vietiin pääkortteriin. Sanomattakin on selvä, että minä jonkunmoisella
ylpeydellä astuin Kaarlo Suuren eteen tallilyhtyjen, lamppujen ja
päreitten valossa.
Hän syleili minua koko armeijan nähden.
-- Herra adjutantti! -- lausui hän. -- Teidän rohkeutenne, teidän
älykkäisyytenno tuottaa teille kunniata. Teidän toimenne tässä
kahakassa olen minä ensi tilassa esittävä hänen majesteetillensa
kuninkaalle.
Vangeilta saimme tietää, että yksi komppania franskalaista keveätä
jalkaväkeä oli saanut käskyn majoittautua tähän kylään. Ensimmäisten
laukausten perästä oli se kumminkin heti vetäytynyt takaisin, kun ei
osannut arvatakaan kohtaavansa täällä Preussilaisia, vieläpä niin
suurissa laumoissa. Siihen luuloon heidät kaiketi olivat saaneet meidän
laajalle asetetut vartijamme sekä rumpujen pärinä ja uljaitten
pillipiiparien puhallus. Nämä seitsemän vangiksi otettua olivat
joutuneet liian kauaksi pääjoukosta.
Iloissani kestitytin minä näitä maailmanvoittajia parhaalla, mitä
meillä oli. Nehän olivat ensimäiset ihmiset, joita milloinkaan olin
ottanut vangiksi, ensimmäiset Napoleonin sotasankarit, mitä eläessäni
olin nähnyt. Miehet olivat mielissään ja kiitollisia minun
suojeluksestani, ja minusta tuntui silloin vähän siltä kuin minä
koettaisin päästä heidän suojelukseensa. Kysyttyäni näet, kuinka paljo
Franskalaisia näillä tienoin liikkuu, sain kauhukseni kuulla, että
kokonainen armeijakunta marsalkka Davoust'in johdolla marssii Saksista
Berliniä kohti.
Minä tulkitsin heidän ilmoituksensa läsnäoleville päälliköilleni.
Kaarlo Suuri, riemuissansa sotajoukkonsa esikoisvoitosta, hykerteli
käsiään.
-- Tulimmaista! -- puheli hän, -- olenpa sittenkin tehnyt tepposia
franskalaiselle armeijalle sen seljän takana.
Mutta Chaumigrem oli jälleen vaalennut, ja hänen silmänsä tuijottivat
kylminä ja kankeina kuin lasipallot.