Täyttä laukkaa kiiti parhaillaan meitä kohti Berlinin tieltä muuan
husariluutnantti. Niinkuin julma keisari Chaumigrem aasialaisessa
tarussa aloittaa verenhimoisen, mutta urhean Pegun historian
jyrisevillä sadatuksilla, niin lähetti tämäkin pyytämättä, käskemättä
edellänsä alkusoiton, jossa viiden minutin aikana tärisi pelkkiä
kirouksia.
-- Mihin h----tiin teitä viedään? -- kiljui hän. Franskalaiset ovat
hyökänneet Berliinin. Meidän sotajoukkomme on katkaistu. Kuningas on
Küstrinin kautta peräytynyt Länsipreussiin. Meidän täytyy koettaa
jollain keinoin päästä tästä puikahtamaan Oderille, Silesiaan.
-- Tulimmaista! -- paukautti Kaarlo Suuri hänelle. -- Me olemme
Preussilaisia, herra, emmekä puikahtele. Me murtaumme läpi.
Tämmöinen mahtisana teki tuohon raivoavaan Chaumigremiin valtavan
vaikutuksen. Mustia viiksiänsä, kierrellen hän astui kunnioituksella
meidän päällikkömme tykö.
-- Jos te, -- puhui Kaarlo Suuri ylevällä tavalla, -- jos te tahdotte
liittyä minun joukkoihini, jotka olen kerännyt, pelastaakseni ne
kuninkaalle, niin olkaa tervetullut. Siinä tapauksessa saatte
komennettavaksenne koko ratsuväen, mikä jo saapuvilla on (nimittäin ne
kaksi rakunaa ja neljä pillipiiparia), ja johon vielä lisää odotan,
mutta kaikki tämä minun johtoni alla. Ja nyt -- pataljona, oikeal-le!
Seuratkaat minua! Ensimmäinen, joka edes ajatteleekaan kääntyä
Berliinin päin, otetaan kiinni karkurina, ja minä hirtätän hänet
lähimpään puuhun. Mars!
Ja niin sitä lähdettiin jälleen eteenpäin tuota kaitaa ja kuraista
kunnian tietä. Ei yksikään enää katsahtanut Berliniin päin. Hirsipuita
ei peljätty, vaan Franskalaisia. Itse Elisabetkin seurasi nöyrästi
armeijaa. Kainoudessaan oli hän nyt myös astunut maahan viinatynnyrinsä
seljästä.
Sotajoukossa vallitsi sanomaton hämmästys. Ovatkohan Franskalaiset jo
Berlinissä? Mistä sitä väkeä vaan joka paikkaan piisaa? Taivaastako
niitä sataa, vai?
Pää oli nuukallaan minullakin. Napoleon oli niin muodoin saanut
valtaansa puolet Preussin kuningaskuntaa, Fredrik Suuren valtakunnan
pääkaupungin ja minun Fredrikani. Voi! Fredrika oli sittenkin ollut
oikeassa, huudahtaessaan ennustavan henkensä voimassa jäähyväishetkenä:
"Ferdinand, me emme enää milloinkaan näe toisiamme!"
Kuinka kauheasti olivat asiat muutamassa päivässä muuttuneet! Preussin
sotalaumat, joitten edessä aikoinaan koko Europpa oli vavissut, oli nyt
lyöty; ihanaan kukoistukseen ennättänyt kuningaskunta oli yhdellä
ainoalla iskulla maahan muserrettu; minun morsiameni oli maailman
kohteliaimman ja urhoollisimman kansan vallassa; minun patronani,
riikinkreivi, oli piiritetyssä kaupungissa, jonka jo Tillykin kerran
ennen oli polttanut poroksi; minun kirkkoherra-kuntani oli -- taivas
ties missä; ja minä, rauhaa rakastavainen _Doctor philosophiae,
Magister bonarum artium_, nimityksen saanut kirkkoherra y.m., minä en
kaikesta tuosta ollut enää rahtuakaan, olin vain -- Kaarlo Suuren
yliadjutantti!
Mutta todellakin, kun minä tuossa, kohtaloitani harkiskellen, ratsastin
vuoroin luutnantti-kenraalini, vuoroin tuiman Chaumigremin rinnalla,
mielikuvituksiini vajonneena, milloin muistellen Fredrikan kuvaa,
milloin katonrajoista kammiotani, ja väliin äkkiä heräten Rosinantteni
kompastuksiin, katsellessani outoja seutuja edessäni, vieraita kasvoja,
viiksihuulia rinnallani, marssivaa sotajoukkoa takanani, -- silloin
piti minun ny'äistä nenästäni tai nipistää käsivarteeni, ollakseni
varma, että kaikki tämä on täyttä totta eikä unta.
Aika ajoin minua harmitti, ajatellessani, että minun täytyy olla mukana
näissä sotaisissa seikkailuissa, sen sijaan kuin minun pitäisi päästä
lemmen siivillä lentämään Berliniin. Mitäpäs pahaa Franskan keisarin
marsalkat olisivat tahtoneet tehdäkään poloiselle _bonarum artium
magisterille_, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut ennättänyt
painattaa kuuluisia voittolaulujaan? Mutta silloin löi taas hetki, joka
sai minut tyytymään kohtalooni, ja se tapahtui joka kerta kuin mieleeni
iski -- ei Fredrikan uskollinen rakkaus eikä voittajan jalomielisyys,
vaan -- rahakukkaroni. Milläs minä eläisin Berlinissä? Opetustuntini
oli jo annettu muille: voittokuluni olivat olleet turhaa työtä.
Yliadjutanttina oli minulla, selvällä sotamiehen kielellä sanoen, vapaa
ruoka ja vapaa asunto. Ja kukapas tietää, ajattelin minä, miten
pitkälle pääsetkään sotilaallisella urallasi? Mitäpäs Moreau muuta oli
kuin pelkkä advokaati, mutta hänpä se sittenkin teki samallaisen
kuuluisan palausretken kuin Xenofontikin! Menepäs takaamaan, ett'ei
joku filosofian tohtorikin vielä hämmästytä maailmaa palausretkellänsä!
Kaikellaiset pahat huhut, jotka tiesivät Franskalaisia kihisevän
Berlinin ympäristöillä, saivat sotajoukkomme siirtymään yhä kauemmas
etelään. Me koetimme kyllä innostuttaa toisiamme sankaritöihin ja
haastelimme tuon tuostakin murtautumisesta vihollisten linjain läpi:
mutta Chaumigrem ei ollut sittenkään ihan väärässä, puhuessaan
puikahtamisesta, sillä me kuljimme kuin kuljimmekin ristiin rastiin
viheliäisiä kyläteitä kuin mitkäkin laukkukauppiaat. Kuningattaren
rattaitten edessä oli monta hevosta; kaksi päivää astuttiin
pikamarssissa, ja kunnon talonpojat toivat meille uskollisesti tietoja,
millä tienoin vihollisia milloinkin oli nähty, ja laupiaassa
anteliaisuudessaan antoivat meille ilmaiseksi ruokaa ja juomaa. Mutta
näin he vaan kaikki haastoivat: "Painakaa Silesiaan. Franskalaiset ovat
jo Frankfurt an der Oder'issa."