Neljännen päivän iltana otti Kaarlo Suuri minut syrjään. Olin huomannut
hänen hautovan mielessään suuria aikeita.
-- Herra tohtori! -- sanoi hän. -- Sodassahan sitä ihminen onnensa
saavuttaa. Kahdeksan vuotta olen ollut luutnanttina; nyt minusta tulee
kenraali, nyt tahi ei milloinkaan. Minulla on komennettavinani lähes
200 miestä. Ennenkuin olemme saapuneet Oder virralle, on minulla
kenties kaksituhattakin, jotka minä vien kuninkaalle. Mutta minä vien
ne hänelle vasta muutamain sankaritöitten perästä. Minä hyökkään
rykmenttieni kanssa Saksiin ja ahdistan vihollista takaapäin.
-- Mitenkä? Ettekös te aiokaan Berliniin? -- kysyin minä, muistellen
yksinäistä Fredrikaa.
-- En, vaan oikealle, Mittenwaldea kohti. Tohtori, ei tuo sotapapin
ammatti teille sovi. Ruvetkaa sotilaaksi. Minä annan teille
sotilashatun ja sinisen takin ja miekan ja hevosen. Teistä tulee minun
yliadjutanttini. Te olette, sen minä tiedän, taitava matematikassa ja
piirustamisessa. Minä voin käyttää teitä tiedusteluretkillä ja seutujen
tarkastajana.
Siinä ei auttanut vastustaminen. Minä otin vastaan yliadjutantin viran,
se kun ainakin kohotti minut hevosen selkään, jossa minulla oli
paremmat toiveet päästä pikemmin Fredrikan luokse. Minä vannoin
uskollisuutta Kaarlo Suurelle ja vaihdoin minulle jo ojennetun
ylipaimenen sauvan Pietarin miekkaan, vaikk'ei minulla ollut aikomusta
hakata keneltäkään korvaa pois.
Sotapäällikkö luki jo samana iltana sotalauluansa, nimitti
uusia kapteeneita, korpraaleja ja luutnantteja, esitti minut
yliadjutanttinansa ja julisti hämmästyneille joukoilleen
jättiläis-aikeensa.
-- Niin, toverit, -- huusi hän, levitellen käsiänsä, -- se on päätetty!
Meidän sankarityömme on jälleen korkealle kohottava Preussin kuulun ja
maineen. Suuren Fredrikin henki liihoittelee ympärillämme. Vapiseva,
verta vuotava isänmaa katsoo meihin, ja mekö, toverit, mekö
antautuisimme häpeälliseen orjuuteen? Mitä on meillä valittavana?
Voitto ja kunnia tahi armottoman pitkä matka Franskalaisten orjuuteen.
Ken minulle uskollisena tahtoo taisteluun lähteä Jumalan ja kuninkaan
ja isänmaan puolesta, hän yhtyköön minun kanssani huutamaan: Voitto tai
kuolo!
Puhe sai aikaan suuren innostuksen koko sotajoukossa. Useimmat
huusivat: Voitto tai kuolo! Moniaat vaan, jotka himoitsivat Berlinin
lihapatoja, pistivät pilkallisesti väliin: tai näppien nuolo.
Kuningatar Elisabet oli läsnä hänkin. Varsin selvään huomasi, kuinka
syvästi hän oli loukkautunut siitä, että näin tärkeihin toimiin oli
ryhdytty, häneltä neuvoa kysymättä. Hän nuuskasi tuon tuostakin,
milloin pilkallisesti pudistellen päätään, milloin nyökäyttäen sitä
uhkamielisenä.
Seuraavana aamuna -- me olimme Brandenburgin lähitteillä -- läksi
sotajoukko liikkeelle. Kaarlo Suuri, uljaana kuin roomalainen
imperaatori, ratsasti etunenässä. Hänen rinnallaan ratsastin minä
kovasuisen hevosen seljässä. (Se oli viimeisestä yöpaikasta
sotatarpeita varten "rekvireerattu".) Vasemmalla vei lavea vallantie
Berliniin; oikealle kulki kunnian ja kuolemattoman nimen ahdas,
lokainen sivutie, luullakseni Mittenwaldeen päin. Me, nimittäin
imperaatori ja minä -- minä puolestani verta vuotavin sydämin -- emme
tienhaarassa hetkeäkään epäilleet, vaan käännyimme sankarien reitille
oikeaan. Armeija seurasi meitä. Viimeisenä kulkivat markitantin
rattaat.
Mutta tienhaaraan päästyään, kuningatar kääntyikin rattaineen
vasemmalle, Berliniin päin. Tuskin oli takimmainen rivi nähnyt
viinatynnyrin kääntyvän lavealle tielle, niin horjahti sekin,
kääntyi ja läksi, sanaakaan sanomatta, marssimaan sen perässä.
Naapurin esimerkki tarttui naapuriin; yksi toisensa perästä teki
koko-käännöksen, jätti nimensä kuolemattomuuden sikseen ja tallusti
huojuvain rattaiden jäljissä, kunnes ei meitä enää ollut kuin me kaksi,
nimittäin imperaatori ja minä, edellinen syventyneenä suuriin
sotasuunnitelmiin, minä hiukenevin sydämin ajatellen Fredrikaani.
Sitä suunnatonta tuskaa, mikä täytti Kaarlo Suuren, kun hän äkkiä
huomasi sotalaumain olevan tiessään! Tuolla se vaeltaa, rakkaan
tynnyrinsä perässä, selkä meihin päin, ja sotalaumain etunenässä
kuningatar Elisabet, istuen viinatynnyrinsä päällä, niinkuin
sotasankari riemuvaunuissansa. Siellä hän paraillaan heleällä
kulkullansa hulluttelee:
Rai'u, elon riemu,
Lamppus kun hehkuu viel'!
Imperaatori oli pakahtua vihasta. Me ratsastimme valapattoisen armeijan
perään. Me huusimme: Seis! Mutta vasta silloin kuin ylpeä kuningatar
suvaitsi pysäyttää rattaansa tässä riemukulussa, vasta silloin
tottelivat nuo kurittomat sotasankaritkin.
Nyt aloitti luutnantti jyrisevällä äänellä filippikansa -- eikä ole
Xenofontin eikä Plutarkon sankareista yksikään suuremmalla voimalla
puhunut. Sotamiehet kuuntelivat puhetta hyvin hartaasti ja tuiki
tarkkaavaisina, silloin tällöin kumminkin salavihkaa vilkaisten
viinatynnyriin päin: eihän vaan luikkine matkoihinsa!
Enkä tiedä, mikä tuosta ylimmäisen sotapäällikön jyrisevästä puheesta
lopultikaan olisi ollut seurauksena, sillä kuningattaren rattaat
alkoivat taas varsin arveluttavalla tavalla huojua ja vaajua, ellei
uusi tapaus olisi äkkiä vetänyt kaikkien huomiota puoleensa.