-- Olkoon menneeksi! Minä seuraan Kaarlo Suuren lippua, -- virkoin minä
luutnantille, naurahdellen, -- ja pyydän hänen jalomielistä suojaansa
Berliinin asti.
-- Tulimmaista! Ettepä hullummin siinä teekään. Minulla on vielä puoli
komppaniaa väkeä, kaikki urhoollisia Preussilaisia, jotka eivät
piruakaan pelkää. Olisi minulla edes yksikin tykki, niin en väistyisi,
vaikka olisi kaksi rykmenttiä Franskalaisia edessäni. Tulimmaista! Jos
minä olisin ollut Braunschweigin herttua, ei ikinä olisi niin hullusti
Jenassa käynyt. Tulkaa vaan, tohtori! Minä nimitän teidät puolen
komppaniani sotapapiksi.
Joka kerta kuin kylää lähestyttiin, asetti luutnantti miehistönsä --
pakolaisia erillaisista rykmenteistä -- riveihin ja ruotuihin, ja niin
hän, rumpujen rämistessä, marssi ylpeästi talonpoikain ohitse,
komentaen: olalle! Kellä ei ollut mitään olalle nostettavaa, se
tallusti kaikessa nöyryydessä kuormaston takana, jossa tietysti
sotapapinkin paikka oli.
Siellä tulin tuttavaksi markitantti-matamin kanssa. Tämä
kunnian-arvoisa eukko astui pyylevänä laihan hevosensa rinnalla ja
kertoili minulle seikkaperäisesti Saalfeldin ja Auerstädtin
tappeluista, moittien Preussilaisten asemia ja manövrejä
taistelutantereella. Muorin sotatieteellisiin todistuksiin ei minulla
ollut mitään sanomista, sillä jos tulisi kysymykseen menettää tappelu
kahdensadantuhannen miehen suuruisella armeijalla, niin luulisin
pystyväni semmoiseen minäkin.
Tämän sotataiturittaren nimi oli Elisabet, ja hän oli merkillisesti
Englannin kuningattaren Elisabetin näköinen, sellaisena kuin tätä
vieläkin näkee vaskipiirroksissa. Tällä meidänkin Elisabetilla oli
korkeat hartiat, ja hän, kuten Essex'in kreivin armaskin, sanoi
tahtovansa olla ja pysyä neitsyenä päiväinsä loppuun asti. Niin, tämä
Elisabet oli hilpeä mieleltään ja ketterä kieleltään, oli lukenut koko
joukon romaaneja ja lauleli heleänkirkkaalla äänellään berliniläisiä
oopera-aarioita. Minä kun suoritin maksun hänen paloviinastansa aina
puhtaassa rahassa -- Kaarlo Suuri antoi omasta ja sotalaumansa puolesta
pelkkiä velkalappuja, -- niin olin minä päässyt hänen erityiseen
suosioonsa. Neronsa ja viinatynnyrinsä kautta oli eukolla niin suuri
vaikutus sotajoukkoon ja sitä tietä päällystöön, että hänestä tuli
todellinen jäsen sotaneuvostoon, ja aina hänellä olikin sananvuoro, kun
keskusteltiin retken jatkamisesta.
Koska muorin hevonen oli niin pahoin uupunut kuin Saalfeldin ja
Auerstädtin sankarit ikinä saattoivat olla, ja koska viinatynnyri vain
hitaasti seurasi hevosta ja komppania taas uskollisesti ja kiinteästi
viinatynnyriä ja ylipäällikkö taas komppaniaa, niin oli se juuri meidän
kuningatar Elisabet, joka johti koko retkeä, eikä päivässä kuljettukaan
kuin pari kolme virstaa. Ja niin sovitettiin marssi aina, ett'ei yötä
oltu milloinkaan kaupungissa, vaan joka kerta jossakin kylässä, missä
sotamiehillä oli täysi toimintavapaus ja kuningattaren hevosella
maksuton muona. Silloin tällöin levättiin aina kokonainen päivä.
Tällä tapaa ei tosin pitkälle päästy, mutta sen sijaan liittyi
joukkoomme yhä uutta sotaväkeä, niin että meitä pian oli lähes 200
miestä. Sen lisäksi oli meillä kaksi ratsastavaa rakunaa ja neljä
torvensoittajaa.