Vastaani tuli yksityisiä parvia preussilaisia sotamiehiä kaikista
rykmenteistä, kellä kiväri, kuka ilman, markitantteja, kuormavaunuja.
Ääneti ne kulkivat ohitseni. Minulla ei ollut rohkeutta puuttua
pakinoille näitten sotasankarien kanssa.
-- Kas tohtoria! Minne matka? -- huusi minulle joku, kohdattuani Burg
nimisen kauppalan kohdalla jälleen joukon sotamiehiä.
Se oli muuan luutnantti, jonka kanssa olin tutustunut Berlinissä.
Olimme asuneet samassa talossa. Minun oli tapana sanoa häntä Kaarlo
Suureksi, sillä hän osasi aatelisessa sukuluettelossaan mennä
takaisinpäin hamaan tuohon suureen mieheen asti.
-- Magdeburgiin, herra luutnantti.
-- Ette te sinne enää pääse, tohtori hyvä. Franskalaiset ovat paraikaa
piirittämässä sitä 150'000 miehen voimalla. Lähtekää minun kanssani
takaisin, jos sallitte minun neuvoa teitä. Pois Berliniin! Vihollinen
on jo meidän kintereillämme. Kaikki on hukassa. Braunschweig on
kaatunut; Möllendorf sotavankina. Kuninkaasta ei tiedä kukaan mitään.
Varaväki, jota Würtenbergin prinssi Eugen johti, on eilen ajettu
hajalle Hallen luona.
-- Mutta, herra luutnantti, minun täytyy, minun täytyy olla tänään
Magdeburgissa.
-- Menkää sitten Franskalaisten keihästettäväksi. Onnea matkalle vaan,
herra tohtori!
Tuskin oli Kaarlo Suuri sanonut tämän, niin jo kiitää kaksi rakunaa
ohitsemme, huutaen: "Vihollinen on jo Wittenbergin luona, tällä puolen
Elben!"
Silloin alkoi jalkaväki astua kahta kiivaammin, ja kosk'en minä
yksinäni saattanut lähteä karkoittamaan Magdeburgia piirittävää
armeijaa, niin kiiruhdin minä juoksujalassa luutnantin seuraan,
käännettyäni selkäni riikinkreiville.
Sinne ne meni nyt pappilat ja paratiisin yrttitarhat ja häät!
Sellaisia kepposia ei kohtalo ollut minulle vielä elinpäivinäni tehnyt.
Jenan tappelu oli hävittänyt kaikki toivoni, nuo kukoistavat toivoni.
Siis jälleen tohtori ja vanhapoika ja köyhä kuin kirkkorotta! En tiedä
todellakaan, kellekä Napoleonin sotaonni oli tehnyt enemmän vahinkoa,
kuninkaalleko vai minulle.
Mutta nyt oli armoton kohtaloni käynyt kimppuuni jälleen entisellä,
tunnetulla paikalla, josta minun sopi ponnistaa sitä vastaan. Niin
kauan kuin minulla vielä oli jotain kadotettavana, pelkäsin minä ja
vapisin. Mutta nyt, kun ei vihoviimeinen vaateriekalekaan ollut omaani,
jos nimittäin berliniläinen ystävä vaatii maksua hevosestaan ja
rattaistaan, nyt palasi entinen hilpeä mieleni, ja se antoi palttua
kaikelle vastoinkäymiselle.