Seuraavana päivänä tuli maantiellä vastaani tuon tuostakin kuriireja,
kiirehtien nähtävästi Magdeburgista tai armeijan luota Berliniin.
Näitten sanansaattajain juhlallinen vaitiolo näytti minusta varsin
arveluttavalta, sillä ilonsanomiahan pyytämättäkin ilmoitellaan puoleen
ja toiseen.
Eräässä kylässä oli suuri ihmispaljous koolla. Minä ajoin väkijoukkoa
kohti, mutta tieltäni ei väistynyt kukaan. Nyt vasta huomasin ison
talon edustalla satuloituja hevosia ja akkunassa preussilaisia
husareita.
-- Mitäs uutta kuuluu? -- kysyin minä lähinnä seisovilta ja pysäytin
rattaani.
-- Voi hyvät ihmiset! -- huudahti muuan vanha maalais-eukko. --
Kuningashan on joutunut ihan tappiolle, ja Franskalaiset marssivat jo
tännepäin. Ties vaikka jo olisivat tunnin perästä täällä.
Tietysti minä en moisiin sanomiin paljoakaan luottanut. Minun teki
kumminkin mieleni saada tarkempia tietoja. Ajoin senvuoksi rattaani
seinäviereen, astuin maahan ja menin rakennukseen. Siellä vilisi
ihmisiä kaikkialla. Husareita, talonpoikia, virkamiehiä olivat huoneet
kirjavinaan. Siellä poltettiin, juotiin, kiroiltiin, juteltiin. Iloisia
kasvoja ei näkynyt missään. Milloin puheltiin Preussilaisten tappioista
ja Franskalaisten lähenemisestä, milloin jostakin överstistä, joka
kovasti haavoitettuna ei enää kykene ratsastamaan, vaan jonka pitää
tästä eteenpäin päästä ajoneuvoilla. Kylään oli vastikään lähetetty
hakemaan keveitä rattaita häntä varten.
Minua pelotti hirveästi. Minä asetuin pöydän ääreen ja tilasin talon
kehnoa olutta, kuullakseni lähemmältä, mitä tapahtunut oli, ja
toimiakseni sitä mukaa. Kymmenisen minutin perästä tyhjeni huoneet
husareista, ja huutoja kuului: "Nyt ne käy ratsaille!" Minä akkunaan
katsomaan heidän lähtöänsä ja näin heidän todellakin kiiruhtavan pois
täyttä laukkaa, minun matkarattaitteni perässä.
Minä huutamaan akkunasta:
-- Seis! Ne on minun rattaani ne!
Tuokion perästä ei näkynyt ketään. Minä tunkeusin talonpoikain välitse
pihalle. Se oli tyhjä. Rattaani olivat poissa.
-- Olkaa rauhassa! -- virkkoi muuan pieni, laiha herra, nähtävästi
jonkunlainen viran-omainen täällä. -- Herra översti lähettää tänään
rattaanne takaisin. Ei hän käytä niitä kuin ensi majataloon asti. Tuo
vanha herra oli haavoihinsa ihan menehtymäisillään ja on lähtenyt
suorinta tietä maatilallensa.
-- Mutta kuka tuo översti on? -- kysäisin minä.
Sitä ei tiennyt kukaan.
-- Ja minne hän minun rattaani vei?
Sitä ei tiennyt kukaan.
Minä juoksin kylän kautta sinne päin, minne hän seuralaisineen oli
lähtenyt. Kylän päässä oli kolme, neljä tienhaaraa, mutta selviä jälkiä
pakolaisista ei huomannut lähtevän millekään suunnalle. Enkä tavannut
ketään, joka olisi osannut minua jäljille neuvoa, sillä kaikki olivat
koolla tuon ison talon edustalla. Sinne minäkin nyt alakuloisena
palasin. Minun apeudestani ei välittänyt kukaan; jokainen ajatteli vaan
omaa lähenevää hätäänsä, läheneviä Franskalaisia.
-- Minulle on tehty vääryyttä, -- sanoin minä äskeiselle virkamiehelle.
-- Tehkää protokolla tästä. Koko kylä ja te itse olette tämän
väkivallan todistajia. Kirjoittakaa, että minä aion olla ja elää tässä
kylässä tuon överstin kulungilla, kunnes hän on lähettänyt rattaani
takaisin, ja että minä yleensä pidätän itselleni oikeuden vaatia
häneltä laillista tietä korvauksen kaikesta muustakin vahingosta.
Kirjuri pani kaiken tämän paperille. Minä pyysin protokollasta
jäljennöksen ja kätkin sen voittolaulujeni viereen.
Yö kului. Kului huominen päiväkin. Levottomuuteni nousi korkeimmilleen.
Rattaita ei kuulunut.
Ja nyt koitti 19 päivä lokakuuta. Oi taivaat! Tänäänhän odottaa minua
riikinkreivi Magdeburgissa! Minä vaadin överstin lukuun rattaita tai
ainakin hevosta, päästäkseni määräpaikkaani. Mutta överstillä oli niin
vähän kredittiä, ett'ei minulle hänen nimeensä annettu mit'ikään.
Vieläpä kiellettiin minua lähtemästäkin, ennenkuin olen velkani
suorittanut.
Matkarahani olivat kaikeksi onneksi taskussani. Irti minä itseni kyllä
lunastan, ajattelin minä. Mutta vaatevarastoni on översti vienyt
mennessään. Millä minä nyt korvaan berliiniläiselle ystävälleni hevosen
ja rattaat? Millä minä ostan uudet päällys- ja alusvaatteet, ja millä
me Fredrikan kanssa teemme tuon pitkän matkan uuteen pappilaan? --
Todellakin kova uskon koettelemus vasta määrätylle kirkkoherralle!
Otin ja leikkasin itselleni muhkurasauvan ja läksin uljaasti astumaan
jalkaisin Magdeburgia kohti.
-- Kyllä riikinkreivi sinua siellä auttaa, -- ajattelin minä.
Ja niin siinä yksinäni vaeltaissani usmain ja sumujen lävitse, laulelin
rohkein mielin Salis'in kanssa:
Yks' on toivo mulla vielä.
Täyttyneekö? -- Ken sen ties:
Maalla maja mulla siellä.
Siinä oma kotilies.
Rauha oman orren alla
Niin, ja sitten -- mutta tän
Virkan hiljaa, kuiskaamalla --
Rinnallain hän, juur' hän!