Lokakuun 15:nä ajoin minä äärettömän tyytyväisenä Brandenburgin
tulliportista maantielle, kutsumuskirja ja voittolaulut taskussani.
Potsdamissa piti minun muutamain asiain tähden olla yötä. Illalla
läksin Sanssoucihin. Siellä puutarhassa, tuossa klassillisessa
paikassa, jossa seitsentoista-vuotias Fredrika kerran oli vannonut
minulle uskollisuutta, siellä minä nyt, yhdeksän vuoden perästä,
uudistin uskollisuuteni lupauksen. Sitten istuin huoneessani yöhön
myöhään, kirjoitellen armaalleni iliadia toiveistani ja unelmistani;
kuvailin tulevan kotoisen elämämme onnea tuolla pappilassa, kaukana
suuren maailman touhusta.
-- Sinä ja minä, mitä me muuta tarvitsemme, saadaksemme alas maan
päälle koko taivaan autuuden? Meidän majamme ja meidän puutarhamme on
oleva ihanin osa Luojan luomakuntaa. Meitä ei kadehdi kenkään, emmekä
me itse enkeleitäkään kadehdi.
Hyräillen Salis'in "Yks' on toivo mulla vielä", minä vaivuin unen
helmaan, ja uneni oli vaan yhä kirjavampaa jatkoa äskeisiin
haaveiluihini.
Varhain seuraavana aamuna läksin matkaa jatkamaan. Kyytimiestä ei
minulla ollut, ja hevonen minulla oli säveä ja nopeajalkainen.
Ajaessani tuossa, mietiskelin mielessäni, millä tavoin minun tulisi
puhella kreivin kanssa, esiintyäkseni niin edullisessa valossa kuin
suinkin, taikka olin haastelevinani Fredrikan kanssa, kun hän näyttelee
minulle pappilatani, ja olin sanovinani hänelle: "Katsos, enkelini,
tämä se on sinun valtakuntasi." Vaihteeksi pidin hengessäni
tulosaarnaani kirkkoon kokoontuneelle kansalle, joka kunnioitti minussa
sielunpaimentansa, ja samoin läsnä olevalle korkealle herrasväelle.
Puheeni oli hyvin liikuttava: ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi.
Fredrika lankesi kaulaani ja palkitsi minua suudelmalla.
Brandenburgin majatalossa vallitsi suuri vilkkaus. Puhuttiin ankarista
taisteluista Napoleonin ja kuninkaan välillä: prinssi Louis Ferdinandin
sankarikuolema Saalfeldissä oli saatu hirveällä tavalla kostetuksi;
Thüringin metsissä olivat maailman voittajain, s.o. Franskalaisten,
ruumiit tukkineet vuolaat virrat uusille urille.
-- Ja kuinka on käynyt keisari Napoleonin? -- kysäisin minä.
-- Kadonnut.
-- Entäs marsalkka Lannes?
-- Kuollut,
-- Entäs Davoust?
-- Kuollut.
-- Entäs Ney?
-- Kuollut, Kuolleet kaikki tyyni.
En voinut enää pidättää itseäni. Minä pistin käteni taskuun ja olin
vetämäisilläni voittolaulut esille. Takanani muuan vanha mies otti
piipun suustaan, kumartui, ikäänkuin sattumoisin, puoleeni ja mörähti
syvimmällä bassolla:
-- Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta minä tiedän, ett'ei tuossa
ole mitään perää. Suuri onnettomuus on tapahtunut.
Käteni herposi. Sotalauluni jäivät kuin jäivätkin entiseen
kätköpaikkaansa. Suuri onnettomuusko? Ja minun pitäisi päästä
Magdeburgiin! Kunhan ei vaan Napoleon armeijoineen pääsisi tunkeutumaan
minun ja Fredrikan välille! Jo alkoi minua puistuttaa.
Mutta kaikki kansa, paitsi tuota vanhaa kovan onnen ennustajaa,
riemuitsi majatalossa niin kovaäänisesti, niin vakuuttavasti. Jokainen
tiesi kuvata taistelut ja kuninkaan voitot niin tyyten tarkoin,
pienimpiä erikoisseikkoja myöten, ettei mointa voinut kertoa muu kuin
se, joka oli kaiken tuon omin silmin nähnyt tahi silminnäkijältä
kuullut. Minä yhdyin enemmistön mielipiteesen ja panin levollisesti
maata.