Näissä lohduttomissa mietteissäni olin saanut vaatteet ylleni. Silloin
kuului koputus ovella, ja postiljooni astui sisään. Paksu kirje. Siihen
meni minulta viisi groschenia, -- sangen tuntuva lovi melkein tyhjään
kukkaroon.
Minä heitime tuolilleni ja koetin sinetistä ja päällekirjoituksesta
arvata kirjeen lähettäjää. Niin minä teen aina, hillitäkseni
uteliaisuuttani. Samalla on niin hyvä tilaisuus kuvailla mielessään jos
mitäkin hyvää ja hyödyllistä, minkä kirje mukanaan muka tuo. Joko ma
avaan kirjeen, vai jätänkö huomiseksi? Tänään on minun syntymäpäiväni,
enkä nyt tahtoisi saada mitään pahoja uutisia, ja semmoisiahan
kirjeessä kyllä saattaa olla. Sehän olisi paha enne koko ensi vuodeksi.
Ihminen on hyvin vapauskoinen ylipäänsä, mutta kovan onnen päivinä asuu
kuin asuukin hänessä palanen taikauskoa.
Minä heitin arpaa. Se määräsi: älä avaa! Paha merkki.
-- Ei maar, -- kuiskutti minussa uteliaisuus urheuden sotisovassa. --
Uhka uhkaa vastaan, ja pois kaikki taikauskoinen arkuus!
Sinetti murrettiin. Minä luin ja luin edelleen, ja kyynelet alkoivat
himmentää näköäni. Minun täytyi panna kirje syrjään, toipuakseni
hiukan. Minä luin sen uudestaan -- o ikuinen kaitselmus, o Fredrika!
Minä heitin kirjeen pöydälle ja samassa heitin itseni polvilleni,
painoin pääni alas ja itkin riemun kyyneleitä, kenties ensimmäisiä
elämässäni, ja kiitin Herraa, kaiken hyvän antajaa, niin suuresta
armosta.
Kirjeen oli kirjoittanut ainoa suosijani, muuan kauppias Frankfurt am
Mainissa, jonka talossa minä ennen vanhaan olin kauan aikaa ollut
kotiopettajana. Sattumalta -- ei vainenkaan: missä Jumala on olemassa,
siellä ei ole sattumaa -- no niin, hyväntahtoisen ystäväni välityksellä
olin minä saanut kutsumuksen kirkkoherran-virkaan erään entisen
riikinkreivin patronaatipitäjässä. Seitsemänsataa guldenia palkkaa,
vapaa asunto, lämpö, puutarha j.n.e. ja sen lisäksi vielä se toivo,
että, jos onneni saattaa minut riikinkreivin suosioon, pääsen hänen
pienen poikansa opettajaksi ja saan siitä lisäpalkkiota. Vihdoin
sanotaan kirjeessä, että minun pitää saapua Magdeburgiin ehdottomasti
lokakuun 19 päiväksi, jolloin riikinkreivi saapuu matkoillansa sinne ja
halajaa tavata minua. Frankfurtilainen suosijani ei sanonut osaavansa
kyllin ylistellä ystävänsä, riikinkreivin, luonnetta ja hyviä avuja.
Kutsumuskirja, kreivin allekirjoittama, oli liitetty kirjeesen.
Näin olin nyt odottamattani päässyt kakskymmen-vuotisten toiveitteni
perille!
Minä puin itseni valmiiksi ja menin, en vainenkaan -- lensin,
kutsumuskirja taskussani, ainoan ystäväni luokse.
Fredrikan herrasväki oli kaikeksi onneksi kirkossa. Fredrika oli yksin
kotona ja säikähti, minut nähtyänsä. Minä olin hengästynyt, kasvoni
hehkuivat, silmäni säkenöivät. Levottomana vei hän minut pieneen
kamariinsa. Minun piti tiedoksi tehdä hänelle suuri onneni, mutta
min'en voinut puhua. Minä itkin, suljin hänet kiihkeästi syliini, ja
painoin kuumeisen pääni hänen olkapäätänsä vastaan.
Hän vapisi sylissäni säikäyksestä. -- Mikä onnettomuus teitä on nyt
kohdannut, koska entinen mielenrohkeus on teissä niin kerrassaan
masentunut? -- kysäisi hän.
-- Ah, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kärsimään olen kyllä oppinut.
Olisin ollut valmis kovintakin kohtalon iskua vastaan-ottamaan
hymysuin. Mutta ilo on minulle kovin outo vieras; sitä vastaan ei
minulla ole asetta ainoatakaan. Minua hävettää, mutta nyt on filosofi
ihan musertumaisillaan sen alle.
-- Iloko, herra tohtori? -- kysäisi Fredrika kummastellen.
Minä olin kyllä arvoltani _Magister bonarum artium_, mutta olin
muodinmukaisessa kainoudessa tyytynyt olemaan kernaammin filosofian
tohtorina kuin vapaiden taiteitten mestarina. [Yliopistolliset
opin-arvot Saksan yliopistoissa olivat ja ovat toisellaiset kuin
meillä. Suomentajan muistutus.]
-- Muistattehan, -- virkoin minä, -- muistattehan vielä sitä hetkeä,
jolloin me Saussoucin puutarhassa ensi kertaa tunnustimme, kuinka
rakkaita toisillemme olimme? Siitä on nyt yhdeksän vuotta. O Fredrika!
Silloin, tähtikirkkaan taivaan alla ja Kaikkinäkevän edessä
vannoimme uskollisuutta ja rakkautta toisillemme, ja tämän valamme
olemme uskollisesti pitäneet hamaan tähän päivään asti, vaikka
toivottominakin. Tahdotko nyt seurata minua, Fredrika? -- lisäsin minä
hiljaa ja arastellen, sillä ensi kertaa sinuttelin nyt häntä. -- Sinua
odottaa soma asunto maalla, sievä puutarha, ja tahdotkos olla onnestani
osallinen? Kas täss'on kutsumuskirja. Minusta on tullut kirkkoherra.
Hän luki kirjeet. Ilo loisti hänen kauniilla kasvoillaan sitä
kirkkaampana, mitä enemmän hän luki. Niin viehättävältä ei hän
mielestäni ollut milloinkaan näyttänyt. Silloin hervahtivat häneltä
kädet kirjeineen hänen syliinsä; ääneti ja punastuen hän katseli minua,
ja muutama kyynel vierähti pitkin hänen poskiansa.
-- Minä lähden sinun kanssasi, Ferdinand, minne vaan tahdot, -- äänteli
hän ja vaipui nyyhkyttäen minun rinnalleni.
Me olimme nyt onnellisemmat kaikkia enkeleitä. Hetken perästä hän
riuhtaisihe irti sylistäni, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä
tuoliin, rukoilevaan asentoon.
Vihdoin hän nousi ja katsahti minuun verrattoman suloisella hymyllä.
-- Mutta onko tämä kaikki totta? Minusta tuntuu kuin olisi se pelkkää
unta vain. Saanko minä nähdä nuo kirjeet vielä kerran? Enhän muista
enää sanaakaan, mitä niissä sanotaan.