Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä
asuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli
sunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys
puistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo
viidennelläkymmenellä!
Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä
20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä
vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan
kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo
hyvinkin ovela. -- Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin
tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut
ovat häneltä silloin jo tiessään. -- Mutta neljäkymmentä! Niin
neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!
Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut
siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain
arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä
milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.
Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen,
nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo
sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.
Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen
teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut
minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä
nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun,
sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut
sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta
viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja,
pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin
kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään
raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat
minulle vaskirahassa.
Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi
mieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua
joskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, --
minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja
vaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat
minua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.
Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli
minulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla
kukka, yksinäisyydessä.
Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni
valtaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes
opettanut minulle jotain käsityötä!
Fredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattuna
morsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin.
Hänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian
sen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa
Puolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä
tytärtään luonaan. Fredrika palveli eräässä talossa Berlinissä
armollisen rouvan seuranaisena, selvemmin sanoen kamarineitsyenä, ja
avusteli sieltä käsin vanhaa äitiänsä. Hilpeä minä kyllä olen
mieleltäni, mutta jo minä senkin seitsemän kertaa olin joutua aivan
epätoivon valtaan, ellei Fredrika, hyvä hengettäreni, olisi minua
rohkaissut ja tukenut.
Mutta nyt läheni jo viides kymmen, Fredrika oli kuudenkolmatta maissa!
Yhä vain minä olin köyhä, hurskas teologian kandidaati ja hän --
kamarineitsyt.