»Kuunteletkos sinä Kalle?»
»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä,
vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun
tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon
todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.
Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään
sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas
lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.
Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja
Kalle jatkaa kuuntelemistansa.
Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla,
ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla
kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada
selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan
hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan
keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka
väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu
kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt
postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee
yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa;
ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain
häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä
päällensä laittamassa.
»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa.
Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»
Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin
valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut
antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen
voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän
vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin.
Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.
Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan
esineeseen hikeä kasvoiltaan.
»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»
Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt
kesken kaiken.
»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se,
lapsi», ajattelee äidin sydän.
Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.
»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee»,
vaikertaa äiti.
Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa
vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja
sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen
lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun
tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»
Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se
äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa
toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta
todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka
valetta pistäen, ellei muu auta.
Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän
näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori
lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun
ei tule kouluun.
»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie
vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi
jotta sairaana on vattastaan sairaana.»
Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa
lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu
perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat,
riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä.
Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko
tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä
parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä
hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen
muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen
hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen
hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee
kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen
kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia
ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan
puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.
Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän
vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana.
Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä
vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä
ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella
ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään.
Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa
paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä.
Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää
vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi,
josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren
veisaajalle.
Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat
kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa
kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen
päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen
silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.
Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli
tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien
joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.
»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti,
sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan.
Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli
takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa
sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa
toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko,
mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:
»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»
Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan,
ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken.
Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle.
Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea,
Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti
nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt
tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.
Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan
lähde kouluun.
»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on,
hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli
luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle
lupasin?»
Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän
kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»
Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin.
Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla
päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja
palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja
huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on
ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta
nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla
kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä
paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän
kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään
leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle,
joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin
hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla
tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain
sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä.
Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää
kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.
Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun
Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa.
Äidin päässä välähtää ajatus.
»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee
hän.
Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan
alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa
reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana
ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika
tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen
ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.
»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä
kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan
pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset
sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»
Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan
voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä
mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset
ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa
voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän
kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee
rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.
Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella
aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen
äitiä ja poikaa kohti:
»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän
kukakäskiä, saakeli soikoon.»
Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu
tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä
aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat
esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran.
Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle
aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen
kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan.
Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa.
Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot
tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:
»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä
tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä
teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi?
Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen
nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on
hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä
koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti
nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei
kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa?
Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi
tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen
nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»
Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa
hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin
näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä
äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään
kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.