Kun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen
kaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin
perheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi
tuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta
järjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.
Hiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä
lähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee
eteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja
liihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli
Amppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa
ja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla
että Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle
hyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja
herättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä
mestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen
herännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä
vuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli
hengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka
se toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen
rukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta
se on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa
on kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys.
Amppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan
todellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan
malttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.
Nytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun
mukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta
virstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä
tapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken
veisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen
välimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa
valkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden
askelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat,
tallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja.
Tässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta
paljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen
sisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin,
jonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen
kupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan
ruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta
ruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita
tiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel.
Perhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta,
joka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien
hamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä
siellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut,
joitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä
yli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti,
ja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse
vartavasten muistuttaa olemassaoloaan.
Peuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin
järjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo
tekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän
kernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi,
juomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi
välikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä
kiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä
useampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä
vastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse
ravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska
mestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä
halusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin
vatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän
ovat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka
muutenkin tuota lihallista olemustaan.
Eipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän
kokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin,
kuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä
asiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon
ja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän
kilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla
haapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti
näkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen
vaatekappaleen.
Onhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa
perettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt
valmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin
ihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä
pitkä loikkaus voimahousuihin.
Ampon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.
Lienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä
kun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista
vaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei
edeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen
Amppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan
hän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä
sekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.
Paljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei
semminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle
kertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän
jos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset
tarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan,
tuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti,
kun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä
synnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä
komeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.
Niitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä
Melanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs
se mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan
sillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.
Martta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti
sellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää
sitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun
sattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen
tuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta
näki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen
saamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee,
niin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.
Martta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä,
sokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi.
Ei se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä
se osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno
tiettävästi lopulta johtaa.
Sitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta
tietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja
tilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli,
otti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:
»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»
Sillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen
tarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka
hitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole
ihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo
neljättä kymmentään lähentelevä.
Eikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä
painuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle
viime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain
jotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole
ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa
ajatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla
yksinäsi.
Mutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun
naisihmisenkö kanssa?
Amppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian
tarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar,
uskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan
toinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia
Ampolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla
kun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja
silakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund
oli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota,
puhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle
selvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei
nimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.
Asian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen.
Mutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei
johdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön
uunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen
yksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa
ihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka
Martta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen,
mestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä
ja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei
ole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten
kristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä
silmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin
nuorempana.
Minkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan
Martallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että
kerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun
jo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten
liinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka
miten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa
kokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja
tupakattoman miehen.
Kyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen
rehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen.
Minkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se
raukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen
posliinikupin kylki?
Niin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti
tuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo.
Vakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia
sitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä
tulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut.
Kättä antoi ja onnitteli:
»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko
(siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista
puhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»
»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.
Siihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen
sanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.
Niin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen
miehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta,
pankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta
ihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta
ne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.
Sellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei
olisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa
ollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun
pienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin
totuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina
ihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan
asioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli
kourassa mietiskelemään.
Se suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.
Kun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren
entiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta
sen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti.
Martta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous
oli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet,
pestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin.
Niin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein
öljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla
sivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta
siistiä ja somaa.
Mutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa
ja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli
loppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi
olonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa
olla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää
mieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn
vihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan
hyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua
alakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.
Eräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu,
vaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut.
Eikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi
pikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata
pois, kun se oli miltei tarpeeton.
»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.
»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun
koppini.»
»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»
»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi;
kyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»
»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»
»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä
minua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä
tähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen
avioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa
hyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä
nuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös
sanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa
tervata? Mitä?»
Mestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies,
jos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut,
istui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan
hartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:
»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan?
Eivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»
»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan
ja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»
»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen
viimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie
viime aikoina puhdasta tehnyt?»
»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»
»Hm», sanoi Martta vain.
Ja siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli
hyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä
vettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen.
Kulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli
Martalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.
Mutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli
ulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon
kamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti,
näki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän
säikähti pois suunniltaan.
»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.
Martta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään
siellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä
putosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun,
katsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat
vastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.
Veri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta
ostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja
sanoi:
»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä
sen hänelle takaisin vien.»
Niin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja
Gomorran tiellä. Julistipa vielä:
»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»
Vaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo
painoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä
ei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.
Niin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa
toimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun
päälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän
naaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin
Martta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan
että siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun
ei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin
sanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon
itsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.
Mutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen
miehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan
housuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon
aikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen
ei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se
tarkoitti.
Mestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan
pyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.
Näin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren
sankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen
kielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet
nurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti
esiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän
valkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran
tapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä
hetkeänsä.
Ja näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä,
vieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen.
Martta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin
kuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan
on saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä
häiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista
kertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota
tietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.
Mene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää,
naurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa,
niin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan
ei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat
keskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot
soutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään
loittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen
rakkaus vireillä pysyisi.