ONNETTOMUUS

Suuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento.

Tuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi

löytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla

ettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan

nimeä.

Mutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin

ehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään

mainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan

pyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana

hän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes

posteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin

Amalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista

liikenemään.

Tuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun

kääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa

pesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän

löytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin

toisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja

vasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä

ole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta

laatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.

Katsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta

nousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti

silmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä

valkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy.

Puhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on

maalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät

niin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia

saavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen

salaisen kaipuunsa ylläpidosta.

Toistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä

syyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin.

Ja vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen

puheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui

naimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme

kyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille

astuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat

takaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista

vakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että

hienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin

merkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.

Tällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa

muuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken

kunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain

sen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut.

Hän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.

Mutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on.

Siitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta

umpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista.

Kaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa

makuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen

lapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin

ikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli

hän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen,

jolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta

kerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan

raukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa

elätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy

tajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu

ja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.

Ei tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu

vuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä

pelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä

maa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo

käsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin,

mieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty

tämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa

kaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota

ei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä.

Mitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään

rakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä

puukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen

iskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi

niistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne

leikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä

itseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt

yhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo

lasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun

hän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa

häiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.

Se lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo

nukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen

huojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.

»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee»,

murisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee

kaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.

Nieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta

pörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera

mies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin

hän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää

kallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää

poskea, joka on niin sanomattoman pehmeä.

Mutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan.

Niihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee

suorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan

on, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen

nimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi.

Eikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse

olevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä

herjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja

kerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien

nojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen

taasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän

uskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.

»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin,

kepillään seinään jyskyttäen.

Siitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen

luimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain

sänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö

vierähtelee laidasta laitaan.

Niitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä

ja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja

punasina kuin rantaharakan koivet.

»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta

jättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua

miestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin

koetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia,

leperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat

sivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa

kahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja

antaa sitten lapselle.

»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka

loppusisältöineen sinkoaa permannolle.

»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa

Nieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole

torakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä

hävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen

räähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa

mukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa,

miksei sitte tällainen Nieminen.

Mutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään

niin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks,

rräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina,

se apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin

herrassöötingin ikkunoista.

»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.

»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies,

tyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi

tulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako

ruutua.

Kolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen

järkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole,

mutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän

viheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei

itse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan

myöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta

häpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona.

Sen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on

hänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta

mutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa

varassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee

kysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä

vastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy

samalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee

ruudut tähän tarpeeseen.

Niin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä

kertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen,

mihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla.

Nieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä

ja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa

ja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain

pyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se

jäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi.

Mutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella

ympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on

pirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi

vaellettava suuhun.

Kun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule.

Aili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen,

kädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja

tuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on

pyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut

Ailiinsa käsiksi.

Siitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa

ei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta.

Se valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen

suusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa

tietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan

sisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa,

Niemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru

— häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä

joskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se

on hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja

valittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän

kärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee

sitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen

lapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut

kiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat

työntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.

Ei ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua

tarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen

kanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla

pienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala,

jonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain

apumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun

lääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän

juoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän

sääriä vasten.

Lääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän

lapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka

ehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä,

jotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt

palan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei

tiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.

Pelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun

lääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän

jalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset

ovat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen

tuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä.

Niemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.

»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi

viedään sairaalaan».

»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä

sanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein

pahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään,

joiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen

viestejä.

Sairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä

saadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito.

Niemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä

yksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta

päästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää.

Niemiskä on taasen järkensä valtias.

»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina

muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»

Lääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut

näin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän

ainakaan kysy.

Sellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa

sille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo

akkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan

ajuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran

eukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin,

sitte ties minne.

»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»

»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta

perätysten.»

Nieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:

»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»

»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.

Näin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen

läpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä

kanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:

»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää:

»Miksi sinä jäit tänne?»

Vastausta ei kuulu.

»Amalia!»

»No.»

»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun

kanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»

Kun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen

sivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla,

niinkuin pyykkärin käsi ainakin.

»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.

Samassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle.

Hänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.

»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne

hölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso

haava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa

kotia.

Nieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään

hän tuumii:

»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä

myöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin

herrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari

Nieminen.»