Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.
Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin,
vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on
noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin
kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän
terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo
toista kesäänsä.
Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten
välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja.
Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion
yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia
kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin
ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin
raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen
Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä
hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin
päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden
muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä.
Tarina tietää kertoa vielä jotain.
Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian
tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia,
talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja
vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin
tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä
ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset
tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan
tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin
taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.
Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan
perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen
hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu
niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi
ventovierasta.
Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.
Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä
tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee
vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen
äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä
sanoja.
Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan
teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan,
ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy
yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari
suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei
ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin
aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään
vain vieras talossa.
Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan
ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius
hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä
tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain
ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin
sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja
erityisesti raatimiehen turkkeja.
Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna
laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua
laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella.
Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua,
kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan
sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää
laineille keinumaan.
»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.