Raatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa
tyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei
kolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu
korupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari
siroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten
kuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.
Mutta hän ei itke.
Mielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä
tiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen
mieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon
Katriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras
on takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että
vierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset
pikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta
kiivetessään.
Onhan siinä kauhistusta kerrakseen.
Mies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin
kernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos
vahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.
Miehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se
mies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei
hän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.
Häntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan
silti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee
kokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan
tavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin
jyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin
kyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen?
No esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten
takana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä
mahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän
isänkin silmissä.
Sentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt
paosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin
ilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen
alle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan,
nyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän
saa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon
tuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin
ruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen
todellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden
puolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta
kunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän
on Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan
täältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain
syyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.
Koko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan
vaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin
sairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät
toisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä
syystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti.
He tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he
nimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa:
me — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius
kertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.
He näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina
rupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan.
Eivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin
rintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme
maailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja
sen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön
suudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä
tänä päivänä eri mieltä.
On selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää
havaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä
seuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen,
päätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas
muistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden
ullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta
pudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään
kykene itselleen selittämään.
Jo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen
lasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen
lähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä
se juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi
ei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä
kuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi,
edelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta.
Silloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä
että turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti
salaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että
turkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen
tulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen
kätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka
armahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua,
kun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.
Ei voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta
hän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen
puukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee
hengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin,
milloin tämä poikkeaa yliskamariin.
Katariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa.
Hän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka
tietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä
syttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa
yliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai
puseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla
imelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista
palan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös,
suipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.
Hämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun
pohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon
kerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne,
ja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla
melkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää
sitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi
kivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta
jonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota
kaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa
ja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra
Raatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.
Siihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys.
Laurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa
että se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei
olisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt
siihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon.
Neito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään,
semminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä
mitään kuulu kotona maininneen.
Kirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä,
kuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet
kaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa:
»kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina
saattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta
pahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan
matkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä
hypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan
aikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen
kynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet
turkkinsa.
Seuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata,
kun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän
käskyvallalla pakottaa vastaamaan.
Heinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole
ollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti
nousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään
sille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä
liikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi
järeimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin
ohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa.
Sitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.
Katriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu,
hämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.
»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi
selän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin
järjenjuoksua minä en käsitä.»
Sen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää:
»Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi:
»Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille
molemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»
Ja niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin
että tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa
Heinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan
naurettavaksi tyttärensä silmissä.
Kun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten
kiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina
he tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain
syvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan
myöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät
sanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä
seurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee
avuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo
kuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka
välinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu,
alkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan
jo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea
myöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.
Puhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan
narrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia
mellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta
ole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä
nuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää
keitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa
neitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten
kuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla
omistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan,
kun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän
pyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän
oven kautta kuin akkunan.
Raatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän
asianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa
saalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja
tietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.
Ei Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka
on joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei
ole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä
hetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut
kysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka
olivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja
yksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta
nämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian
mukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa
vaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee
olkapäillä.
Mitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin,
ehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä
antaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan
vaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa —
mutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen
kohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko
tässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.
Niin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa
yhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet
livettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon
mesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka
enään on jälellä.