Kun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat
jo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja
taloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi
rauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää
haarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit,
ja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan,
näkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai
suksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen
lomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle
mielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen
kärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan
hurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan
oppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun
joululaulun sävel.
Niin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse
useimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion
ja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet
koteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun
ja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun
pojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi
jääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet
koulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä
että hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on
vanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee
kenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät
jumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät
hänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.
Tapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan,
vällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä,
läskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja
nuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän
hämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu
pitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.
»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika,
»leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan
tuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin
räiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan
paistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata.
Sitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja
väräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun
vaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta
jäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu
onnelliselta ikävältä.»
Laurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt
osalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa
seinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen
nauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen
kullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo
lahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei
siis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen
monenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan
hempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on
jaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.
<tb>
Illan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt
raatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli
heitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa
kolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla
pyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja
hikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole
aavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on
läjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii
levenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy
parahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen
tyhjentää koko lammikon lattialle.
Vasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko
hiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän
omiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli
omatekoinen konstikas säestys.
»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen
seppämestari.
Siitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.»
— »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä
hattuas tänne päin.»
Mutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti
lekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata
joululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää
tuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen
ryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius
näppää kitaraansa, alottaen tutun virren:
In dulci jubilo.
Nyt on iso ilo,
Maailman messias makaa
In praesepio,
Paistaa kuin aurink’ armas
Matris in gremio:
Alpha est et o,
Alpha est et o.
Virrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa
hänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän
näkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista
palmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava
lämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii
jymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.
Pahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa
mukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina
kilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti
matkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran
eleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa
kiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula
nauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika
suuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti
kaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan
kohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä
kynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.
Mutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei
niistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän
kiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea
vasten.
»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.
Laurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen,
ja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi
vaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät
puoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan
yhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen
päällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua
humalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän
liioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan
lavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä
painuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes
sitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.
<tb>
Siinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs
toinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne
omia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen
juhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin
tyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä
on vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat
ikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään
jomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy,
nostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten
joukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.
Kun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee
hän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen
nenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia
sanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii
turkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä
hituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota
erinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on
kunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun
pöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun
Heinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin
silloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä
ovelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.
Jopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa
huoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin,
lennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on
raatimies».
Ja Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee
pimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.