Taiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo
jo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen
nököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet
hänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki
tiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan
sisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi
tapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan
tervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla
tuntevinaan esittämälläkään.
Kisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi
vuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven
vanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka
luomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia
taiteilijakutsumukseenkin.
Mutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt,
pistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa
läheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna
suursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy
niitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö,
ryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen
kuppilaan.
Täällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia,
jotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat
antautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko
vangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja
laatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen
säännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa
jääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja
— ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on
ovensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja
ammatiltaan vähemmän tunnettu.
Nimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle,
joka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys
johtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta
nimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan
olisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran
maailmassa oikein pääpukariksi.
Se tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien
seinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset.
Silloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli
kyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi,
vaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu
kehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut
koulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa
lisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen
äitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin
jollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju
oli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta
itseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka,
kerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan
osaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot,
niin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian
rehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän
huonoja.
Hän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä.
Loistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan,
hän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin
avuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt
liian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen
pistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.
Palattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan
turvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän
ujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos
oli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet
oli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä.
Tanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli
tyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän
tietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan
tytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.
Silloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin
esiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista
kaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi
yksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi —
syystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen
kerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.
Pukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään,
ihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän
koossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.
»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.
Senjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen
kunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan
kantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat
taulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään.
Sekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn
pilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien
letkauksia.
Siihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän
saa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi
teatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.
Moni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja
ne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin.
Niitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi
lisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat
sietäneet.
Nuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa
sanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin
naispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui
ihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen
heidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida
sukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.
On selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin
kynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia
nättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä
kahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen
kuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi
emäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä
huononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.
Jumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin,
kun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi
tauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin
itsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki
kulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa
ilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän
tupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen
emäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.
Kun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen
muistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän
tiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen
uusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään
päiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain
esikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja
sisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen
kirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan
vaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana
panna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva
rupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi
kustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille.
Pukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen
verhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja
poikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän
toimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan
arvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt
hänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun
romukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman
tien istutti hänet varakkaitten joukkoon.
Tuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja
miltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa
kahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin
siinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta
huhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut
maalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.
Tänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että
ulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä
syystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta.
Tässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa
väkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne,
muistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja
niinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan
kylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita
tiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.
Sellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi
mainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu
toinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen
vaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi
myöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat
hahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy
maailmoita.
Pukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä
hetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus
vain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko
tarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat
Gordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua
toisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä,
eli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen
pakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta
unohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii
alas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli
on toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään
kolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että
minun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää
vaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa
syödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu
aivottomia otsia.
Rakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä
toistakaan tarvitse kaukaa hakea.
On tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla
kohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut
rakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin.
Ne molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina.
Ja niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät
johtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton
yli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa
heräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin
uomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa
entiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy
muutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin,
toinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä,
ilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja.
Siellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän
äiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen
housuissa.
Pukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää
edessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin
tipsuttaa kohti.
— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla),
pukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon
kävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä
kertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina
pukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan
poikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen
viimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.
»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.
Tilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset
aviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa
kohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.
»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen
väkinäisesti.
»Niin», sanoo mies.
»Oletko sinä vihainen minulle?»
»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»
Joku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.
»Into, minun on niin ikävä.»
»Niin.»
»Mennään johonkin sisälle.»
»Minä menen kotia.»
»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja
keittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»
»Siellä asuu nyt minun sisareni.»
»Ai.»
»Ja siellä on sellainen poika.»
»Into, älä kiduta minua.»
»En minä vie kotiani vieraita naisia.»
»Olenko minä vieras?»
»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut
vieras.»
»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»
»Niin.»
Korvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari
sieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:
»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»
»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»
»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene
nyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»
»Into, lyö minua!»
Se on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään
vain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran
vilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.
Pukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta
kuuluu:
»Voi-sen-tään.»
Mitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää
tutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta
ennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos,
ovat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin
sellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää
tulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.