Korkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn
kurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu
maisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö
ympäristössään. Vieras katselija.
Erinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla
kaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen
ammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi.
Nimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan
näinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin
patikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän
yhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.
Silmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien
korkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon
salakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen
yhtä monella tapaa.
Oikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän
naurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin
paikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään
maisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen
siihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan
yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat
näkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta,
mutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin
kuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen
maisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin
helppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot
sitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim.
mukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.
Puran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin
omistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa
sen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta
jos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi
sukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta
kuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran
Tuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa
kuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.
Hän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä,
johon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin
ikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta
itserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo
ammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin
olisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.
Eipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan
hengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla,
metsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas
maalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura —
— sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta
tullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei
oikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen
universaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.
Tuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät
omistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään
ne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on
heille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi
kalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten
kateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati
käsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan
kylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät,
mutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin
raivostuneet härät.
Kaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka
ennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota
hän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin
on suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen
on keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta,
ja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä
rakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen
kuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta,
herkutellen seudusta seutuun.
Puran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan
on hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko,
suuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki
ne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä
alkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta
luontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua
toisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi
muististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja
vaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän
aistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet,
suuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen
ja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa
häämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa
tapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa.
Tämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva,
jonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä
täältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti
asiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja
läänien rajat.
Nämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja
väittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole
hituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii
hän.
Tuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt
tuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten,
näytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään
etteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen
näyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa
katinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua
loukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että
luulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen
leukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen
viimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.
Tuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät
viime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua
että yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu,
mitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja
nähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys,
tuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti
mahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun,
maistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle
rannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.
Joku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn
kupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan
käpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella
pelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden
aikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko
ilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo.
Sen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut
eräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan
kylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi
harhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain
toteaminen ja syitä myöten selittäminen.
Ja nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan
eteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi
harhakuvissaan?
Kumpi on onnellisempi?
Eikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin
epäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?
Tuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei
ole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole
unohtunut myllyn tyvelle?
Poikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti
tietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin
että poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee
tulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään
lankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti
oleellista.
Millä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?
Luultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.
Sielu? Mielikuvitus? Tunne?
On kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä
noin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa
itseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen
olio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa.
Ja se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa
johonkin uurastukseen.
Mutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin.
Eiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai
savikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta
tarjota jotain onnen tunnetta?
Sielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita
nimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa
kykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista,
joita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi
jollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain
tavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja
asioita.
Koko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan
jonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta
petäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu
petäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa,
panisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja,
virittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat
tanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi
nähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.
Ehei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta,
jota isäntä kyntää.
Tuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se
oli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin
kunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten
velhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta
rääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha
pullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä
ainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi,
koottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla
kokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä
tarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn
ja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen
saattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman,
hiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan
kukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.
Tuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa
herätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.
Ehdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon
mielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen
latvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän
tekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään
katsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa
pidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta
kissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte
henkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.