sallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta.
Myönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan
katkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois
eloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin
puhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi,
että menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta
ihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua
liiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua
itselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: "Muista suurta
raadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein
todistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle
sinun lunastukseksesi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinulta, vaikka
huomaatkin olevasi usein kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa,
ei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen
etkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit
sinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta
ei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä
paratiisissa?" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat
hengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt
sopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän
epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata
majataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kyläviiniä postikuskien
kanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?
Kannatin hänen mielipidettään. Ja niin me palasimme majataloon ja
kohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut
kaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pilaamaan
pikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliään vielä
vaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi
kilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella
Jahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen
mielellään, ja minulle taas tuottivat nuo keskustelut surunsekaista
lohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä
helpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä
valituksilla.
-- Ah, Jahel, sanoin hänelle, meidän hellien hetkiemme muisto ja
mielikuva, jotka vielä äsken olivat armain autuuteni, ovat muuttuneet
minulle julmaksi kidutukseksi tuon ajatuksen tautta, että te olette
nyt toiselle sitä samaa, mitä ennen minulle olitte.
Hän vastasi:
-- Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.
Ja kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja
soimauksiani, hän sanoi:
-- Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään
riittävä syy teille surmata minua sata kertaa päivässä hyödyttömillä
huokauksillanne.
Hra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä.
Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään
ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle,
että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät
minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo
useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä
suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina
kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa
äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra
d'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti
ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja
hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella.
He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä
kasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle
he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät
toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit
toisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat
saaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman
hampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan,
Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään,
ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin
apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon
mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä
nauraen huudahtavan:
-- Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini.
Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On
etsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka
teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin
olen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät
uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän
housunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.
Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle
vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni
suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän
epäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden
hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia
ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan
papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet
tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus
useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan
hienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka
ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla,
jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän
tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis
kaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan
mitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.
Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle
kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin
jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli
huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.
-- Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo
tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä.
Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän
sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä,
joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se
sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen
tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on
Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan
vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät
siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita,
vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he
eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla
kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän
alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen
kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai
jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan
täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille
onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä
nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen
sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että
ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa
muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten,
vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten
elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja
juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat
olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa
tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina,
jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen
hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan
mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa
toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon
heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia,
joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on,
että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan.
Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme
kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä
suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä
pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen
luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren
pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän
samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa.
Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi
epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon,
ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät
hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä
Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina
ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin
kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät
järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle
luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen
edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa
tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa
järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan
hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut
koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka
pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu
ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta
varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa,
emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät
niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden
välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo
suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön
seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on
lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä
itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne
johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei
ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat
ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä,
hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat
epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on,
että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta,
ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää
monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä
kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan
halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on
jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana
tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan
vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän
tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän
raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä,
on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi
nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan
ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että
Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan
mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä.
Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen
arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki,
vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei
käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa.
Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon
kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin
vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä
kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti
luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen
opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään
keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina
ruhtinaina!
Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon
mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko
kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen
heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan,
levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät
meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden
muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti
heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.
-- On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.
-- Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin
korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen
sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne.
Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei
ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen,
hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita
viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys
siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni
noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa,
joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen
Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden
onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran
teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän
silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon
osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte,
neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen
ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin
kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat
köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo
kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta
hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin
helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle.
Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme,
meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii
teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on
heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä
sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat
aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin
tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.
Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.
Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän
vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka
oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan.
Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen
levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen
ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa
kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa
nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut
luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja
kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän
taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin
todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli
varsin naurettava ja eriskummallinen.
-- Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin.
Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja,
jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö
se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa
vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan
portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä
Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne
herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä
vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä
hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän
sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia
hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin
mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä
ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui
pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.
-- Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.
-- Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä?
Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella
sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.
-- Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon
bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.
-- Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. -- Minua peloittaa.
-- Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä
raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala
ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.
-- Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. -- Hän ajattelee vain
minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa.
Hän rakastaa tavalla...
-- Tavalla?
-- Kaikilla tavoilla... Lyhyesti, hän rakastaa minua.
-- Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon
Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä,
joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko
totuus, Jahel!
-- Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!
-- Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?
-- Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne
senmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri
teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä.
Teille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden
ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän
on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on
pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten
käynyt teidän silmissänne salamanterista.
-- Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne...
-- Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee,
että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi
hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä,
kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta,
mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan
takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä
minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on
ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua
johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön
jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää
orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu
tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta
omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja
se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun
kuolemattomuudesta.
-- Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti
itse hänen kovuutensa, -- ah, minulta ei puuttunut mitään teidän
vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä
ollaksenne onnellinen?
Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli
korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.
Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini
joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti
hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi
kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo
aatelismies aivan kykenemätön.
Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi
alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän
sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki
kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran
kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä
kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle
pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon
raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin
Jahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä,
jonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.
-- Sht! hän sanoi. -- Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai
kaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.
-- Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.
-- Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?
-- Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.
-- En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.
-- Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.
Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen
paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua
mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla
nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa
yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita
ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten
syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.
Hiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa
jännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin
sairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa
kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän
kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia
hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat
lähellä tuskaa.
Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra
d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän
vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua
kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua
tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua
vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia
kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka
kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.
-- Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. -- Pitäkää
varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi
eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja
rakastaa rajattomasti minua.
Vaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos
uudinten takaa sanoi minulle:
-- Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden
kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.
Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut
nähdä mitään.
Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä
erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat
ihmiskasvoja.
-- Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.
-- Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.