luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että
he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari
Leonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia
pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien
lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat
tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se
aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko
Saint-Jacques-kadun _Pienestä Bakkoksesta_ aina _Kolmeen neitseeseen_
saakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan,
ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä
hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä,
siitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen
vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka
johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja
hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde.
Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä,
että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä
rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte
kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan
ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten
jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on
katoavaista ja hän juo suunnattomasti.
Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä
itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö
hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.
-- Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa,
on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä
koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari
Leonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun
olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on
sallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva
Quonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun
toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala
on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka
nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella.
Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan
hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus,
että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka
kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai
kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä
paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä
polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle.
Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden,
kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti
teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin
rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja
verenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä
ollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!
Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen
itkeä.
Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään
kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut,
sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä
seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille
saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena
kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta
vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin
poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.
-- Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä
isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei
tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja
vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon,
sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan.
Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat
sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan
minua _Kolmesta neitseestä_, jossa olin kerjuulla munkkikuntani
pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja
varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että
poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.
Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me
olimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.
Noustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle,
jonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla
äänellä:
-- Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan
varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi
erään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut
minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka
luulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine
on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle
ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin
langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on
hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan
pukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään
Amerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota
hänet.
Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla
meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen
majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine
ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli
selkoselällään.
Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.
-- Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin
pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle
annettavaksi.
-- Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku
veli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä
enää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se
ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni
vuoksi.
Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut
kadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä,
rupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.
Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään
huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen
minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja
Chartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin
kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä
välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja
kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi
pari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi
ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien
harhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.
-- Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa
kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja
kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra
Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että
kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva,
jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä
olen.
Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä
nelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista
suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa
viertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli
istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat
berlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa
ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo
katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan
mäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko
kääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä
tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän
tullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis
ystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra
d'Anquetilin auttaessa takaapäin.
Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:
-- Seis, Jahel! Seis, herra!
Mutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta,
jonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka
astinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun
hämmästyneenä.
-- Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki
rakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin
vedonlyönti.
Mutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia,
samalla kuin veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven
eteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhiä Roch-kuvia, lukuja, joita
oli luettava hevosia kengitettäessä ynnä rukousta virvatulia vastaan,
vedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.
Olisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei
kunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen
suureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.
-- Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, ja matkustakaamme me kaksi
tässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua,
Paistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme
ilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin
kanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude
vaanii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hänellä on pitkä
käsivarsi: hän lainaa rahaa kuninkaalle.
Vaunut vierivät jo tietään. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni
vaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.
Minä hautausin patjoihini.
-- Ah, herra apotti! huudahdin, te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli
kolminkertaisten telkien takana.
-- Poikani, vastasi kunnon mestarini, tuo ei ollut mikään
määrättömästi luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan
mustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu,
he hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä,
naisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet
ihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo
Apuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat
suolanrakeiden tapaan sirotettuja. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo
viekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin
on tehnyt tunnetuksi Europassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle:
"Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät
eräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista
ikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat,
että se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän korkea
jättiläinen, joka kantoi päänsä päällä nelinkertaisilla rautalukoilla
suljettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla,
että he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun
haarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja
asetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten
hän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen
jalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja
taivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levähdellessään nousi
kirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin
kuningattarella. Hän kohotti päänsä..."
Tässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.
-- Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra
d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun
sisässä?
-- En tiedä, vastasi kunnon mestarini. -- Se on heidän asiansa eikä
meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen,
sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut
ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin
nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he
olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään,
että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon
kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän
kuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: "Tulkaa heti
alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä
ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja
että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he
olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan
syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että
hän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat
hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä,
ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä,
mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli
sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle,
missä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia
ja näytti niitä ruhtinaille "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä
tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen
samaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien
yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä.
Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin
satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän
päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta
ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta
hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa
meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua
huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa,
että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien
takana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä
kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää,
enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä.
Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin
valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka
turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy
itämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä
hehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on
Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja
syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta
minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän
koettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia
kuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin
kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet
paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua
viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin
on epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden
kanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää
huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi
osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun
seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani,
me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken
inhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut
vahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle.
Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin
niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää.
Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos
sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten
hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä
vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on
epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on
elämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään
meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.
Näin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa
ohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän
vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän
tietämättään pisti sormen siten haavaan.
Meidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme
sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin
takan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa
kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja
näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen
levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden
kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine
yksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil
nojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän
nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen
ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos
antamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä
katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.
-- Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt
minut, te ette enää rakasta minua.
-- Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen
minuun samettisen, leimuavan katseensa.
-- Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.
-- Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta
hollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua
hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän
teiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt
lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin
linnassa Hietakuoppain luona.
-- Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän
suosiotanne.
-- Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi
hän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette
jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla.
Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.
-- Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on
kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.
Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:
-- Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa,
Jacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa
järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä
lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.
Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä
asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit
ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka
samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan,
otin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä.
Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan
syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä
uhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta
yöpyisimme.
Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin
uskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin
oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin
vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin
tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja
aaterikkaisiin esityksiin.
Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme
_Miekkamies_ nimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet
illallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun
huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani
päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin
surullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä
ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia
murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen
eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä
mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni
pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti
lempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli
niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän,
että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni
naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä
tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja
että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla
petetyksi.
-- Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. -- Kuulen portaista
hra d'Anquetilin askeleet.
Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen
voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen
rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo
uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla
hopeakalustolla täytetyn lihapatansa.
Postikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil
kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä
avoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen
tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin
oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän
houkutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin
tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan
lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä _Miekkamiehen_ kellarista
ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme
matkamme ikävää.
Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis
kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka,
ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin
osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys
minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini
antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien
kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja
ristien kauppa, jonka katukilvessä seisoi _Kunto ja rehellisyys_.
Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo
seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän
otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä
aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli
näyttänyt meille.
Kultaseppä tutki tuokion niitä ja loi sitten apottiin tarkastelevan
katseen silmälasiensa yli.
-- Hyvä herra, hän sanoi, nämä timantit maksaisivat paljon rahaa,
jos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen
edes koetuskiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä,
jotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös
kiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen
käytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän
vaikutuksen.
Tuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi jälleen timanttinsa ja
käänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti
joutuvan siitä jotenkin hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja
saavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä
vääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen,
kun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen
olisivat voineet olla oikeita.