niin typerästi nauraa, ja sanoi:
-- Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä
ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.
Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa
meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään
rauhaan hänet.
-- Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän
huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin
tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka
pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani
minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te
heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte
salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea
tiellä teidän tuosta kiihtymättä?
Jahel lausui minulle matalalla äänellä:
-- Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva
onnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole
koskaan pettäneet.
-- Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?
Hän vastasi vakavasti:
-- Minulla on se lahja.
-- Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. -- Sepä
harvinaista!
-- Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole
koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi
olla teidän mielestänne?
-- Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.
-- Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.
Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta
Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka
hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan
täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.
Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden
niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.
Kuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.
-- Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla
mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä
saavuta meitä.
-- Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.
-- Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.
Me näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään
vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky
sivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen
olevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen
luostarin muurit seppelöivät.
-- Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia
benediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on
kuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista,
että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin
minäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja
lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen
puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä.
Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa
heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko
sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa
vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä
tietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin
myöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä,
mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa
jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja
valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu
on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on
hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois
kutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia,
erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä
se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni
Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja
vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin
vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson
parhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa
ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä
lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta
se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän
puuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään
nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen
tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä
pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa
tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä
ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja
jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella
sanalla _Agla_...
Samassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui
tuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten
sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja
tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa
sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen
viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan
kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi
kaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni
irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta.
Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen
me kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut
ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli
korjata tukkalaitostaan.
-- Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä
hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo
valmistanut sen perikadon.
Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.
-- Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan
saattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se
ei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.
Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs
kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen,
reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt
ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:
-- Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä
miekallani!
-- Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka
hevosten alta, jonne hän on hautautunut?
Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja
jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme
laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi
hevosista ontui.
-- Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil
postikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!
-- Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.
-- Hevosseppä.
-- Täällä ei ole hevosseppää.
-- Satulaseppä.
-- Ei ole satulaseppää.
Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat
taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi
savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden
utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen
postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun
linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.
-- Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.
-- Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan
pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.
Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:
-- Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.
-- Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.
Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa.
Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.
Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:
-- Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella,
joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain
hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun
hattuni on tuon kaiken alla.
-- Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.
-- Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi,
sanoi pieni postikuski.
-- Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla
kapsäkkinsä päällä.
-- Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini,
voisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen
on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani
Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt
patjojen alle.
-- Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. -- Minulla on kortit
liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?
-- Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. -- Jumala ei ole antanut
turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa
ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen
sopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on
nähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia.
Älkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel
tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista
nuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan
virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin
tuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.
-- Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta
minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte
jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme
vahingoittua. Ja sitä en tahdo.
-- Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. -- Maksan
teidän neulanne suudelmalla, neiti.
Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle
erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.
Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden.
Lähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää
verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia
oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma
alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.
Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me
havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat.
Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa
kuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen
postikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku,
puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli
saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja
piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja
mieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa
hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani
luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen _hombrea_, joka
hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin
seikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että
meidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien
varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don
Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me
pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein
paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua,
kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon.
Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä,
viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas
kuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään
päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän
olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin
taitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin
yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan
hiillokselle:
-- Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran
suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo
Ilmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu.
Ne olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa.
Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin
minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä
suuresti keventämään.
-- Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.
-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt
liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin
kuulla se.
-- Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.
-- Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä
ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja
joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne
siellä tekisivät?
-- Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.
-- Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa
yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas
matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa.
Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan,
onko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista,
ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on
tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani
Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti,
saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.
Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen
tielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.
-- Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka
vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta,
että olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa
kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet
mitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään
vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat
saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä
sievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa
loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan
kahdentoista miehen kanssa...
Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan
Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka
jälkeen hän huudahti:
-- Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä
kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.
Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon
mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut
sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa
pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet
tunkeutua.
Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja
valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei
tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin
ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä
kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys
lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme
häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon
mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen
kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:
-- Mikä teidän on? Miksi huusitte?...
-- Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan
uudella äänellä. -- En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä,
Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä.
Hän löi minua nyrkillään.
-- Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.
Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä
ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.
-- Te vuodatte verta?
-- Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin,
että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen,
etten enää toivu siitä.
-- Kuka löi teitä, kunnon mestarini?
-- Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli
hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä?
Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta,
Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin
määritellä... Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri
nyt? Siinä salaperäisyys! _Adjutorium nostrum in nomine Domini...
Domine, exaudi orationem meam_...
Hän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:
-- Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat
tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet
haavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta
tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni
haihtuu minusta.
Näin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani
pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin
haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan
pieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi
ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian
luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin
ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä
kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli
tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.
-- Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.
-- Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. -- Apotti
Coignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.
-- Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne
vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja
että minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani,
palajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me
seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne
äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas
kärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie
jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi,
kuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on
näyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen
tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut,
poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä,
että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään
epäilystä siitä.
-- Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet
keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!
-- Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti
hra d'Astarac. -- Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi
minulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta
kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä
heidän vääjäämättömän kostonsa alta.
Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel,
jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.
-- Kuinka? kysyi Jahel. -- Hra Coignard voi pahoin?
Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi
hänen hengittää hajusuolaa.
-- Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen
kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on
tappanut hänet.
Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset
kasvonsa ja sanoi:
-- Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö
aiheuttamatta onnettomuuksia?
-- Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me
olemme kadottaneet miesten parhaan.
Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista
näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen
tainnoksiin.
Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in
kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.
-- Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta
hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja
kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen
laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen,
joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella,
neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun
morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti
valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki.
Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä
hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin
tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään,
kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero
tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama...
Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.
-- Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine
katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. -- Olen nähnyt Italiassa
kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä
putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes
sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta
suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa,
esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle
aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.
-- Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena.
Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.
-- Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.
Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:
-- Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan
teille siitä hyvitystä.
-- Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole
suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.
Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli
hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla
ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet.
Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen,
hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista
ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi
kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin
kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata
viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen
liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi
uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja
kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä
kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä
kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin
maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle
polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta
kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme
maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan.
Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.
Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti
loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu,
jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat
laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.