kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut
on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja
tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen
pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä
itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on
kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli
Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden
edessä." Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin
minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä,
ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään
vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan
esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni
moninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin
liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka
askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on
osallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä
tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja
tunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin
suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni
eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja
tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa
juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina
kuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä,
ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan
hyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis
tunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden
tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana,
odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian.
Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos.
Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli
voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin
hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei
tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista,
joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja
esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin
meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta,
että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen
silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte
seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "teillä on oleva
nostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto
kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla
sekä kaunis hopeainen pöytäkalusto." -- "Hän pitää minua huonona
naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". -- "Hän rakastaa teitä",
sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?"
-- "Minä tahdon saada lihapatani", vastasi hän, "ja sen täytyy olla
sangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra
apotti, ja sanokaa..." -- "Mitä minun on sanottava hänelle?" --
"Että minä olen kunniallinen tyttö." -- "Ja mitä muuta?" -- "Että
hän on sangen julkea!" -- "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että
voitte pelastaa meidät!" -- "Sanokaa hänelle vielä, että minä en
suostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä
tänä iltana nimellään vahvistettava." -- "Te saatte sen, pitäkää se
päätettynä." -- "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei
hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä
tahdon oppia musiikkia." -- Tuolla asteella olivat neuvottelumme,
kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten
keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan.
Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni
haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten
minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli
tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani.
Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän
pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon
täyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on
teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.
-- Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää
tyytyväisyyttäni, -- lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa
kuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko
totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka
eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on
ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle
vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän
maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?
-- Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut
nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään,
että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä
olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen
rakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän
unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille,
että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen.
Sielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on
omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan
tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota
sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen
sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen
leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä
siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain
sitä, mikä ei kuole milloinkaan.
-- Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja
me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.
-- Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava
meitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä,
salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön
viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan
hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole
kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.
Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.
-- Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. -- Minun vaatteeni ovat
monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään,
saada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni
herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina,
että tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki
pikaista apua niille.
18.
Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava
ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli
synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun
palavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut
todennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla.
Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta,
sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian
menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: _Et
tribuit eis petitionem eorum_. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.]
Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin
huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt
sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.
Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä
olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita
_Télémaque_ meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten
kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli
tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli
minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää
uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut
luopua henkinäyistään, hän lisäsi:
-- Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän
luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni
mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla
jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan
olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa
ja kauneudessa.
-- Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon
mestarini. -- Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään
älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte
paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei
hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on
kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden
kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan,
eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin
vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja
maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo
herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra
d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa
tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun,
yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena
päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan
tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki
Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin,
nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki
alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua.
Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää
rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa
teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut
sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän
häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra
Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen
Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin
vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla
ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä
matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja
suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki
vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta
tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat
santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä
hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin.
Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:
Viisas mies ei kukaan
kuin puoleksi silmänsä avaa
hän mieluummin muodin mukaan
kuin Mississipillä havaa.
Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin
esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei
puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin
on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset
kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja
murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja
latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan
Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa
ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te
tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni
lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori
firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin
onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun
tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että
Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna,
loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia,
jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva
Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten
arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa
seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.
-- Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. -- Mutta tuo rouva
Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi
elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren
paavi Sylvester II:n äiti.
-- Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina
keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan
nähnyt niitä?
-- Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä
lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.
-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan
heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä
harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme
ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne
hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille
vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on
näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.
-- Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri
ajattelija ja niin ylevä henki.
-- Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on
raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä
olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja
se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani
kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat,
ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi,
jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia
aivohöyryjänne.
Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:
-- Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?
-- Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani
piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa,
ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin,
taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa
että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan,
tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja
synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo
pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.
-- Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan
kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa
yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi,
te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät
tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin
keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet
heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he
ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu
teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille
johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta
teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät
mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä,
että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he
syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi
nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta
vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia
esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani
tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse
on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita
vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka
sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne
pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi,
jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän
molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa
se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja
tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta
hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti
heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin
vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään
ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle.
Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin
yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät
todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut,
entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne
marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä
kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli
tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti
kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien
ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra
apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään
toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen
teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin
te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on
monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään
voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti
muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella.
Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden,
turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä,
hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka
rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar
Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä
hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon
vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla
kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat
täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa
herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä,
siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään
hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä
seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli
silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa.
Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava
Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa.
Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille
kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa
todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä
Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain
mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan
kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli
siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.
Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt
katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.
Kunnon mestarini hymyili.
-- Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas
turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne
luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut
meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä
kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti
hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan
tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen
tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin
keiju?
Hra d'Astarac vastasi vakavasti:
-- Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta
minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos
ilmaisette sen sivistymättömille.
-- Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. -- Minua
haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en
odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä,
sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos
suvaitsette.
-- Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. -- Tietäkää siis, että jos te
tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta
kuin lausua tuo yksi ainoa sana: _Agla_. Siinä silmänräpäyksessä
lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte
luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon
sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman
uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos
lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä
on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen
kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen.
Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he
haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän
oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut
tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän
ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen
ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen
salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö.
Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa
opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli
levittänyt heidän salaisuuksiaan.
-- Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. -- Sepä omituista!
Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.
-- Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen
kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en
ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän
hämärtyessä Bergères'in torilla.
Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni
kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he
antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä
jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin
onneton kuin rikoksellinen.
Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun
huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan
vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään
peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla
miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli
tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni
keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten
telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.
Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini
kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä
jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni,
sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin
sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo
uskoton on samoin tekevä.
Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini
vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja
synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka
astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen
paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua
odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus:
Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin
tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli
mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun
tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja
kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa
järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä
äänellä:
-- Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille,
kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on
hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet
lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä
tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin
Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan
pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon
avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen
tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.
Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä.
Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä,
eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.
-- Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut
teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten
päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä
sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin
on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana,
ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle,
jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla
olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää
kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun
kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän
olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut
oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia
on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin.
Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan
murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät
vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka
on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on
säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine
Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän
uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo,
että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa.
Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin
kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!
Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi
hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista
vanhemmistani.