orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan
jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään
kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset
jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat
keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein
yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki
hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.
-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon
mestarini, -- juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem
voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on
vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla,
runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi
neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne.
Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi
eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa
tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen
pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman
vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka
muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla
pahantekijät teilataan.
Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan,
pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä
ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.
Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla,
jota hän kantoi sormessaan.
-- On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien
ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä
hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.
Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin
sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän
ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä
minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja
surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen
viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki
harvinainen.
Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä
ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että
hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin
heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin
siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän
lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon
ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada
kunnon mestariltani jotakin selitystä.
-- Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut
juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä.
Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani
eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä
pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus,
tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli
muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein
heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta
kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin,
mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja,
ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin
livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni
sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä
pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo
molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä
piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua
siitä pelastanut.
-- Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. -- Mutta
minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.
-- Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.
-- Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. -- Ei
tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu
kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.
-- Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. -- Vaarat väijyvät
kyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna
Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista
kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain
heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.
-- Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi
hra d'Astarac.
-- Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään,
vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.
-- Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien
salaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.
-- Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.
Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien
kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin
juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä
virui ruohikossa.
Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka
vihdoin voi puhua vapaasti.
-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta
salattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä
aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi
pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin
hyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä,
joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän
isänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä
nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n
kirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta
miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri
saapuneita kirjateoksia!
-- Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse
nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella
olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän
onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta
suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta
kohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin
alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.
Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän
teki sen seuraavilla sanoilla:
-- Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään
kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka
hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita
tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa
miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein
huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset,
niin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän
on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen
jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa
nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu.
Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia
vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan
vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus
paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä
huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan,
enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon
tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen
hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä
astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen
mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona.
Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi,
jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet,
etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti
siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä
tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan,
ennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan
kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut
sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan
tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki
joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen
omasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen
ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät
koskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn
silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti.
Jonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla
silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme,
poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan
lakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin
nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani:
"Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli
joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja
ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä
kynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun
kerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota
viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu
tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes
ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on
muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka
hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet
syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka
liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän
kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli
synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä
kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät
kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat
aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n
kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän
oli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä
vieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja
ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin
langettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli
puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin
hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton
avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja
murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit
jonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä
huomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani
siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan
kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa,
kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo
nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu
Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut
tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut
hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden
sateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen
oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten
kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja
pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain
kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän
alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin
kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me
ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin
aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta
vastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle,
kun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti
pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut
minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta,
joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa.
Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa
minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra
d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme,
ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme
yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle,
Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa
hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi
sinun omassa kamarissasi. Etkö usko?
-- Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.
-- Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. --
Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän
lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.
Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen
mielellään.
-- Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra
d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen
todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee
päinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin
supistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille
myötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin
lumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle
riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut
sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä
harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti
puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä
nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin
minä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä
on Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa
portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen
kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä
oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein
läheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen,
kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs
tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko
ylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi?
Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten
koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen.
Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet
ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli,
poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön
vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni
voiman.
Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä
surumielisesti.
Minä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa
mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä
kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni,
juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui
minua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että
minä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin
liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä
olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut
suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella
kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.
-- Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa
sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?
Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.
-- Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen
tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin
taskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En
uskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä
minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon
palvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan
puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun
vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin
sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään
antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus
ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta
rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani,
hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä.
Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin.
Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä
en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin
viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin
vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta
pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla
hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa
vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja
josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti
taivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani
säälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi
kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin
muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa
tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata
postikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi
näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin
saada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin
avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä
tuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon
saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että
kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei
ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua
varten ovat lausutut Saarnaajan sanat: _Quid habet amplius homo
de universo labore suo, quo laborat sub sole?_ [Mitä on ihmisellä
enempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana
siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun
sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata
sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun,
mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi
hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän
naisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen
morsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.
-- Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on
harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen
esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?
-- Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä
tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.
-- Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettava
Mosaïdelle.
-- Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä
siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa
viimeiset purkaukset.
-- Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut
tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli
kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden
suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan
hra d'Anquetilia?
-- Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja
kunniallisuus, -- luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia
kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein
vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin
askeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta
turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että
suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja
lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan
sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.
-- Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän
lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja
surettaa minua.