-- Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. -- Meidän tulee

ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää

Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta

Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä

häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka

on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen

alkemistisia teoksia.

-- Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä,

joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on

osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä

Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin

poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä

me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä.

Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä

parempi, berlini-vaunut.

-- Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, _Punaisen Hevosen_

ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä

hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän

ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan

ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä

pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä

rahaa?

-- Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. --

Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta

oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen.

Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää,

kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä

pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma

heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti

Bergères'in torille.

-- Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen,

toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä

ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa

Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti

viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät

sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä

ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana

Bergères'in torilta.

Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä

vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä

paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan

linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä

berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.

-- Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti

kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti

otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden

kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava

kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa,

säilynyt eheänä. Kas tässä!

Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.

-- Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. -- Teillä on viiniä. Minulla on

kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.

-- Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. --

Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota

romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen

suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin

lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia

lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se

saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet

sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi

kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen

tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin

omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten,

luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon

mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun

sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin

kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien

keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani

uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään

tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta

nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle

VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen,

jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva

esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että

patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys,

myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti

valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät

eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka

minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät

historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin

elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat

Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan

ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa

ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä,

joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen

bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at

mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On

naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut

tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut

olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista

esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän

neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki

ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi

ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de

Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita

vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin

harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että

joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten,

kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta,

Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä

Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on

oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla

varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle

elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät

myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä

kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka

sopii minun iälleni ja säädylleni.

Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia

sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle,

löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti

pikettiä pelaamasta.

-- Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. -- Tässä

ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin

minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo

minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka _Lohdutuksista_ minun juuri

nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota

teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi

se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä

yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra,

miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla

suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu

tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota

pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.

Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että

koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän

ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä.

Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti

nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin

särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan

sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin

epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät

näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja

taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen

täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi

hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan

erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti

haukkumasanoja sille.

-- Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän

sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä,

mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!

-- Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo

haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja

käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti

siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä

sisälle kenenkään näkemättä.

Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja

lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä

astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua

hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien,

huoaten ja valuen märkyyttään.

17.

Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme

Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei

ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra

antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon

mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa

puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni

silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia,

jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten

ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo

kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet

kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet

pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä,

joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra

d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen

kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.

-- No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin

onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa

ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo

mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä

niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia

kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien

naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat,

te nautitte herkullista lepoa.

Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian

hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista

aikomusta.

-- Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi.

-- Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua

työkammiooni.

Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen,

hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten

olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon,

hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan.

Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin

minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä

aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti

noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut,

ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan

ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua

astiaa, joka hänellä oli kädessään.

-- Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä

nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole

mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää

luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se

on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja

hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä

punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi.

Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä

liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste

asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin

kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko

teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain

työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä

paljon puita uuniin.

Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa

tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta,

johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.

-- Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä

hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani.

Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna,

jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä

ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä

hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen

hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä

en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia,

joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja

varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta

toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä

ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen

kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen

valmistunut.

-- Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa

valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen

ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda

siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia.

Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein

sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä

päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen

puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä

ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta

nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon

viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli

olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen,

johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos

vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä

tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä

helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona

heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun

saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista

tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita

uuniin.

Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta

minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia

ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui

ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä

senkin toivon.

-- Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän

pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki

puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo

työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te

päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.

Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle

nämä sanat:

-- On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne,

että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä

suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä

katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä

ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä

tärkein.

Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka

johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien

pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen

tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että

eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.

-- On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te

antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin

tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon,

jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te

itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista

vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa.

Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa

vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei

silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on

juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy,

jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka

nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias

ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille,

että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä

luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa

kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta

itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden.

Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan

on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon

sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen,

eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään

salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen

häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis,

mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona

söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä

kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan

ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri,

joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa

hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut

sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on

syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana.

Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille

velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.

Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä

kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus

kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi

katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten

aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.

-- Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. --

Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että

he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on

enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista

mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä

liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua

tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä

puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa

kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat

itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin

kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he

todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut

teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan,

kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären

kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä

avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä.

Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä.

Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas?

Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus

jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa.

Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy

heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä

naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen,

miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää

sanaleikkiä.

Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja

me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs

kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään.

Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan,

ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat

sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen

sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla

pöyristymättä.

Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää

noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:

-- Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset!

Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:

"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen

Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä

vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen

hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.

"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"

Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa

kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan

koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään

likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka

auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän

näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja

iänikuiselta. Hän sanoi:

-- Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole

kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!

Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:

-- Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten

villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!

Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden

lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan.

Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui

kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön

epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa:

hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla

pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti

surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä

pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja

hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.

Kuningatar Hanhenjalan ravintola · 第 11 / 19 段