ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää
Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta
Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä
häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka
on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen
alkemistisia teoksia.
-- Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä,
joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on
osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä
Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin
poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä
me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä.
Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä
parempi, berlini-vaunut.
-- Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, _Punaisen Hevosen_
ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä
hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän
ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan
ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä
pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä
rahaa?
-- Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. --
Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta
oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen.
Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää,
kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä
pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma
heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti
Bergères'in torille.
-- Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen,
toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä
ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa
Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti
viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät
sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä
ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana
Bergères'in torilta.
Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä
vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä
paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan
linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä
berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.
-- Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti
kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti
otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden
kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava
kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa,
säilynyt eheänä. Kas tässä!
Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.
-- Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. -- Teillä on viiniä. Minulla on
kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.
-- Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. --
Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota
romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen
suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin
lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia
lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se
saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet
sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi
kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen
tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin
omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten,
luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon
mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun
sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin
kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien
keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani
uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään
tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta
nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle
VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen,
jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva
esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että
patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys,
myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti
valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät
eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka
minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät
historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin
elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat
Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan
ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa
ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä,
joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen
bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at
mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On
naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut
tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut
olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista
esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän
neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki
ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi
ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de
Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita
vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin
harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että
joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten,
kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta,
Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä
Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on
oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla
varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle
elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät
myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä
kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka
sopii minun iälleni ja säädylleni.
Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia
sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle,
löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti
pikettiä pelaamasta.
-- Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. -- Tässä
ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin
minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo
minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka _Lohdutuksista_ minun juuri
nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota
teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi
se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä
yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra,
miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla
suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu
tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota
pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.
Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että
koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän
ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä.
Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti
nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin
särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan
sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin
epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät
näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja
taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen
täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi
hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan
erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti
haukkumasanoja sille.
-- Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän
sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä,
mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!
-- Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo
haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja
käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti
siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä
sisälle kenenkään näkemättä.
Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja
lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä
astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua
hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien,
huoaten ja valuen märkyyttään.
17.
Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme
Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei
ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra
antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon
mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa
puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni
silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia,
jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten
ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo
kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet
kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet
pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä,
joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra
d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen
kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.
-- No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin
onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa
ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo
mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä
niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia
kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien
naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat,
te nautitte herkullista lepoa.
Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian
hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista
aikomusta.
-- Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi.
-- Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua
työkammiooni.
Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen,
hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten
olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon,
hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan.
Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin
minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä
aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti
noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut,
ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan
ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua
astiaa, joka hänellä oli kädessään.
-- Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä
nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole
mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää
luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se
on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja
hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä
punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi.
Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä
liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste
asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin
kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko
teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain
työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä
paljon puita uuniin.
Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa
tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta,
johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.
-- Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä
hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani.
Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna,
jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä
ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä
hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen
hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä
en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia,
joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja
varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta
toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä
ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen
kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen
valmistunut.
-- Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa
valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen
ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda
siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia.
Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein
sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä
päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen
puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä
ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta
nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon
viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli
olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen,
johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos
vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä
tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä
helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona
heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun
saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista
tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita
uuniin.
Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta
minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia
ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui
ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä
senkin toivon.
-- Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän
pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki
puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo
työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te
päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.
Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle
nämä sanat:
-- On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne,
että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä
suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä
katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä
ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä
tärkein.
Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka
johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien
pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen
tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että
eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.
-- On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te
antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin
tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon,
jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te
itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista
vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa.
Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa
vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei
silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on
juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy,
jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka
nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias
ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille,
että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä
luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa
kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta
itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden.
Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan
on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon
sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen,
eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään
salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen
häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis,
mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona
söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä
kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan
ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri,
joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa
hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut
sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on
syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana.
Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille
velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.
Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä
kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus
kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi
katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten
aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.
-- Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. --
Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että
he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on
enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista
mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä
liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua
tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä
puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa
kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat
itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin
kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he
todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut
teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan,
kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären
kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä
avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä.
Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä.
Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas?
Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus
jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa.
Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy
heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä
naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen,
miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää
sanaleikkiä.
Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja
me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs
kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään.
Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan,
ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat
sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen
sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla
pöyristymättä.
Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää
noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:
-- Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset!
Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:
"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen
Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä
vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen
hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.
"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"
Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa
kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan
koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään
likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka
auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän
näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja
iänikuiselta. Hän sanoi:
-- Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole
kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!
Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:
-- Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten
villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!
Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden
lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan.
Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui
kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön
epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa:
hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla
pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti
surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä
pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja
hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.