lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin
pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä
oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka
niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista.
En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla
onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat
ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi
mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti
Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä.
Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan
aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques
Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin
mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän
pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki
muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"
Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä,
pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin
kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo
edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac
kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle?
Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että
hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä
olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole
herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus
epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös
terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen.
Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan:
"Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni
seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut
herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä
tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa
kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian
tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan
eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa
järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa
aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä
äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin
"miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin
tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin
pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti
aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen
mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat
koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat
olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta
edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin
itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä
pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli
auki nyt.
Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään.
Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän
sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes
epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa!
Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa
siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä-
ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät,
vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin
vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen
esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa,
mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun
salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista,
että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja
"miks'ei"?
Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt
painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta
tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja
silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut.
Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni
sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita
varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti
tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa
kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja
kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.
Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli
pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen,
iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman
henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata,
iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä,
jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään.
Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen
osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua
uteliaan näköisenä.
Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja
syöksyin häntä kohden.
-- Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.
Minä sanoin hänelle:
-- Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita
kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini.
Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.
Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat
löytää paljasta ihoa hänessä.
Hän irroittihe ja sanoi:
-- Te olette hullu.
-- Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. -- Kuka ei olisi minun
sijassani?
Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen
jalkoihinsa.
-- Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.
-- Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.
Hän kysyi minulta:
-- Tiedättekö, saapuuko hän pian?
-- Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut
yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se
olette te!
Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen
kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni.
Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua
kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha
puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä
pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen
ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani,
miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat
minua lähemmä häntä.
Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen
toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja
järjesteli ääneti hameitaan.
-- Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. -- Mikä teidän nimenne on?
En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä
koskaan oikein uskonutkaan.
-- Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.
-- Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!
-- Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi...
-- Mitä hän tekisi?
-- Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta
kristittyjä.
-- Ja te?
-- Oh, minä en rakasta juutalaisia.
-- Jahel, rakastatteko te vähän minua?
-- Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet
toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.
-- Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä
nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle
teidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.
-- Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette!
Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset
liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te
olisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa
nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän
heräämistänne ja lopun te tiedätte.
Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä
suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni
heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.
-- Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän
kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs
rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta
heitä voi kehittää.
Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel
minulle:
-- Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.
-- Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin
salamanteria. Minä jumaloin teitä.
-- Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette
tunne Mosaïdea.
-- Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen
vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään
pyramidin ontelossa?
-- Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja
että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen
ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha
siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka
ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä
Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn,
yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut
kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän
puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän
itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.
-- Te asutte hänen luonaan?
-- Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.
-- Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen
tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä
näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä
sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te
olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?
-- Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä
kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys
rajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta
lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan
Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on
kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on
hän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin
hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla
varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä
säikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?
-- Ah, en, vastasin minä, isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollista
ammattia. Hän on liikemies.
-- Onko hän ainakin valtionhankitsija? Onko hänellä jokin julkinen
rahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä
teidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö hra
d'Astarac tule pian tänne?
Tuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani.
Minä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan
Jahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia
sydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar.
Saadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneltä, oliko
hänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.
-- En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, jossa viaton
hämmästys heijastui. -- Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja
voisi luulla hänen hulluutensa teihinkin tarttuneen, ellen olisi
äsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa
vastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää
ketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua
hänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.
Iloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin
hänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänellä
olevan mustat sukat, jotka olivat polven yläpuolella kiinnitetyt
timanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni
jälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän
kiihoitti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä
huomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä
aloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen
vielä tälläkin kertaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen,
jota hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan
tyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:
-- Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin?
Tunnustan tulleeni häneltä pyytämään enoni eläkettä, josta hän on
velkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuota
summaa.
Minä vedin anteeksipyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani,
ja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se
oli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän
anteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti,
joka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa
palkkani minulle.
Kysyin neiti Jahelilta, oliko minulla oleva onni nähdä jälleen häntä.
-- Teillä on oleva onni, hän vastasi.
Ja me sovimme, että hän kiipeäisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain
voisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.
-- Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, että minun oveni on
neljäs oikeaan käteen käytävässä ja että viides on apotti Coignardin,
kunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain
ullakoille, jossa nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja monta sataa rottaa.
Hän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän
raapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.
-- Muuten, lisäsi hän vielä, tuo teidän apotti Coignardinne näyttää
varsin kunnon mieheltä minusta. Luulen, että meillä ei ole mitään
pelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta,
sinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän
näytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen
puheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä näytti minusta nerokkaisuutta
ja kyvykkäisyyttä todistavan. Sen kantajan täytyy olla melkoisilla
voimasuhteilla varustettu, ja minä tahdon tutustua häneen. On
aina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan
ainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyttä liian vapailla
sanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja
hänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes
mielessään kuvitella.
-- Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, hra apotti Coignard on erittäin
oppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän
tuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun uskotte häntä henkeväksi.
Minä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle,
ettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä
vahtituvassa?
-- Kyllä, hän sanoi, enkä tahdo salata, että erikoisesti panin
merkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.
Hra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia
salamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi hiukan hämille minut.
Vastasin, että kohtaus oli käynyt yli toivojeni, mutta että minä
muuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on
sopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.
-- Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, ei ole ollenkaan niin
tarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit
eivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he
eivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka
minua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun
poissaollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa
kiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen todeksi havaita
tutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat
latvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut,
poikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät
jälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä
virkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen
käytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zozimos
Panopolilaista.
Minä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän
selitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri
mies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin
kanssa. Tunsin tunnonvaivaa häntä pettäessäni, mutta minä olin
pakotettu siihen, ja sitäpaitsi hän itse petti itseään niin hyvin,
ettei ollut paljoa lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis
rauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten
elämäni onnellisinta päivää.
15.
Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani.
Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra
d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme
tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin
rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa
hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin
tulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja
hamesankarikseen.
Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon,
istui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä
toisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen
ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.
-- Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen
vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa
toisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä
luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat
erehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen,
me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme,
tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt
naurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani
on koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja
jonka heti olen kertova sinulle:
Aamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus
tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra
d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun
välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu
Noakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona
ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi
juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä,
hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa
kiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa
tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset
täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä
tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista,
hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän
kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä
kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen
onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen
esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista
kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan!
Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka
ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi
uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi
häpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman
halpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien
kyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja
jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen
edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren
kamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja
sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla
kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa
ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei
hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani
Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani,
ennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen
kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join
aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin
eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut
talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani
sitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen
välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän
näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa
häntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja
syleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana.
Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri
samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis
tyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen
silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski
korvaan minulle: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!"
Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit
ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle,
olisi vielä yhtä elävä minun huulillani!
-- Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. -- Soiko hän suukon teille?
-- Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä
olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin,
että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni
jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän
koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien:
"Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja
minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa
olisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen.
Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi
minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.
Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän
kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki
tuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.