kerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä
päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin
alas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen,
pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta,
sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa.
Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas
mennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle.
Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä
Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja
juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien
kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion
rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista,
vieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse
kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta,
juuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea,
pujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin
ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen
mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia
kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua
yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla
oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät
tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen
siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota
ei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi
minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä,
kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat
kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä
sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti
niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne
eräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä
on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka
luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra
d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä
tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua,
sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat
tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen
lempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos
minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole
kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja
meidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis
tikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän
vuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi
ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja
itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi
irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja
muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa,
valmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin
oli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että
hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut
pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä.
Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti
minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni,
sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti
varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään
ja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen
eteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä
jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.
-- Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on
niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt
rippileipiä?
-- Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää
sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen
rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä
tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan
hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan
juutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan.
Münsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia
paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän
tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat
puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi
heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä
israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja.
Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi
vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen
jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja
juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen
kautta vilpittömästi uskovansa _transsubstantiatio_-opin totuuteen.
Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille
ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle
Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja
suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.
-- Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä
nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi
mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.
-- Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn?
Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet
varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä
itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin
hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet
portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut
valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta,
joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä
epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei
suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan
vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole
moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta
jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy
pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi
hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko
maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä,
Paistinkääntäjä?
Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me
syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.
16.
Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du
Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi
minulle:
-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa
hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin
kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun
kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja
luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin
minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta
ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten
meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät,
on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja
huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä
suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä
mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian
itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan.
Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi.
Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan
rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste,
mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin
sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä
itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä
näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.
Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla
loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra
de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva
sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian
hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani
niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä
ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi
samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta
silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle
korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun
kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua.
Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi
hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:
-- Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi
sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle
sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa
minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi.
Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen
nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä
on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte
ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen
kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen
jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme
kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta
ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei
todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä
minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.
Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin
nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli
Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin
aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki
minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut
vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään
pudisteltuaan hän sanoi minulle:
-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin
herttaista pyyntöä.
Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän.
He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria
seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla
pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon
mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan
lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää
korviamme.
-- Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil.
-- Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen
teljennyt hänet.
-- Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon
mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä.
-- Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja
huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen
itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri
rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli
hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa
aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat
kuuluisat vain _Pienen Bakkoksen_ huvimajassa? Sehän on aivan
viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan
koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa
vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on
goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei
pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.
-- Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että
olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en
siedä naisen tekevän pilaa minusta.
-- Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini.
-- Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät,
varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö
meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän
pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko
ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän
silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto,
jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa
luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.
Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui
vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului,
aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta
äänekkäämmillä valituksilla.
-- Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä
mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella
hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin
paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule
illalliselle!
Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil
veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki
vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:
-- Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!
Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja
päänalaista.
Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla
äänellä kiroten voimallisesti:
-- Nouse, portto!
Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen
käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin
ilme.
Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin
rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän
alta.
-- Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen
kiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian
nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän
soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka
kuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.
-- Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla,
-- sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra
Jacques on minun ainoa mielitiettyni.
-- Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.
-- Aivan varmaan, vastasin minä. -- Näkyy, että hän ei rakasta muita
kuin teitä.
-- En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on
todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.
-- Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.
Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:
-- Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan
sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.
Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:
-- Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita
kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole
heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän
viininne on suurenmoista.
-- Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil.
-- Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen
rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.
-- Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. --
Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle
ennakkoluuloja.
-- Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti,
vastasi hra d'Anquetil. -- Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen,
mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu
noudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan
turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on
kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet
pikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin
johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut
vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla
lienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää
velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai
vieläpä heidän rakastajattarensa.
-- Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, -- ja te tunnutte
pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.
-- Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon
epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat
vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.
-- Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.
-- Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.
-- Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. -- Siten kuin
ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta
jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa
tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään,
hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä,
ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen
hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin
on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve
pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja
uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen
miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut
hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta,
jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä
olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä
onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä
rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi
pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja
välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta,
sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.
-- Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko
Jumalaan.
-- Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä,
jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme
totuuksiin.
Hra d'Anquetil huusi:
-- Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin
olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä
perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan
messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita,
siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de
Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n
kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole,
luojan kiitos!
-- Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu
niin, huusi Cathérine. -- Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin
tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä,
että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa
ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän
kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin
kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon
kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme
tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.
-- Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa
Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että
jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.
-- Jalo herra, lausui kunnon mestarini, -- on äärettömän paljon
parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa
vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän
tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän
erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle
luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että
he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat,
ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta,
vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin
kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä
tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen
riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat
pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien
teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala
puhui patriarkoille ja profeetoille: _Sic locutus est Abraham
et semini ejus in saecula_ (Näin on hän puhunut vuosisatojen
vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän
silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan
kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen
ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen
tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään
nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei
ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään,
että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka
voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä
en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty
pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle
kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia
minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää.
Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä
uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille,
että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte
kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että
jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on
jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.
-- Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan
ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.
-- Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. -- Väittäessänne,
että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte
ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta
kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala.
Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että
kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa
jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen
asettanut?
-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija.
Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata
enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat
kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.