kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut.
He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera.
Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä
päällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin
sekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme
lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin,
joita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja
salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden
avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut
itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia,
he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut
antaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka
ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat
siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja
joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi
kuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja
tulen pojat ja tyttäret."
Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä
kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa.
Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle
kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus
siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan
aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän
hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen
ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan,
että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen
ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän
temppeliensä ihanuus.
Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen
luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille,
joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä,
että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin
koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin
hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella
itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja
salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella,
tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden
ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin
kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt
heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin.
Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja
ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan
ikinuorekkaina.
Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän.
Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin
hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota
toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta
ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään
samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.
Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin.
Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia,
kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän
oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan
lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun
hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut:
älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi."
Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli
poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että
se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut
teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen
ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan
tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini
kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan
rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena
oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet
sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla."
Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen
välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen,
jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.
Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille,
että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka
teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä
syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.
-- Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä
lapsia myös muulla tapaa?
-- Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten
ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä.
Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten
syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut
kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin
Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus
Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus,
tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut,
samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen,
s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen,
Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.
Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat,
yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi
kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle,
että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä,
vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei
tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin
filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä
miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden
olentojen kanssa.
-- Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. -- Riittää vain
pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on
kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani
antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi
tällä kertaa.
Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten
selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra
d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.
13.
Tämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen
vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä
ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua
halutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään
illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin
syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle
millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin
päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden,
ennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka
eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli,
että Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua
odottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont
Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla,
jossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka
Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui
varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:
-- Apuun, Jeesus! Minut murhataan!... Kiinni kapusiiniin! Lyökää!
Pistäkää häntä! -- Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija!
Usu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!
Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin
metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin
nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle,
samalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin
sveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä
peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja
punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja
liikkein, joita koiria kohtaan käytetään.
-- Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!
-- Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle
minua, -- teissä ei ole sääliä ollenkaan.
-- Hyvä herra, sanoi hän minulle, -- näkee kyllä, että tämä
kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te
ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan
otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran
on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi
poltettava!
Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä
paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan,
väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla
äänellä, joka raateli sydäntäni:
-- Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!
Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli
täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen
ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä
puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät
ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen
keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka
kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.
-- Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. -- Mutta
minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he
rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.
-- Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua
muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne
riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
-- Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te
olisitte tahtonut.
-- Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin
nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.
-- En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.
-- Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.
-- Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota
on mahdoton saada järkiinsä.
Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin
hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin
hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.
-- Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!
-- Kuka se on? Hra d'Anquetil?
-- Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se
voisi olla?
-- Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu.
Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.
-- Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.
-- Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne,
joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.
-- Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne
paistintuvalta.
-- Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen
tyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.
-- Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!
Hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti
miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon,
nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen
jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.
14.
Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun
jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli
kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius,
Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain
pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua
laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen
muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun
hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.
-- Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä
päivänä minulle, -- eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin
muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään
astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten
epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi,
poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen
ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja
että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista
siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa
parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä,
joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin
hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei
ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset
lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen
ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on
hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi
on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen
puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa.
Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan
välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky
on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja
pöllöpäitä varten.
Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat
vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus
on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne
loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat
meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen
todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä
lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin
mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin
ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa
ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska
meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme
vaivaisia syntisiä.
Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta
käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti
katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset
ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä
on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa
syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä
opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani
riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä
aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen
saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole
tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja
niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii
eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten
nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques
Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane
voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman
mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan
jumalallista oikeutta.
Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon
mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin
siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin,
voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin
epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla
sanoilla:
-- Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri
nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi
turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain
ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain
inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia
ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa
pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen
mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan.
Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua
taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat
pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut
sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette
elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä
olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta
ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä
keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä
luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun
sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien
pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi
turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on
jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään
paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt
häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta
ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa
tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua
jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä,
että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat
johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä
oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän
ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan.
Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit
hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen,
joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä,
tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä
tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja
historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea
esitystapa. Manilius -- toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä
-- kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.
Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi,
kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin,
tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin
varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän
halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä
niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa
ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän
valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman
työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän
kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
-- Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni.
Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.
Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli
ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä,
jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen
siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten
nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra
d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä,
pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas
jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:
-- Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä
vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä
epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä
todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos
todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa
he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän.
Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa
nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan.
Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät
heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty,
että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja
että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien
vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä
mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee
kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville.
Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon.
Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten
sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on
järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla
uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja
ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en
ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin.
Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan.
Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä
kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti
on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta,
että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette
pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä
vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin
tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään
epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan
pidättyväisyydestänne.
Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin
olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra
d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut
minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:
-- Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille
avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.
Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti
puolet pöytää.
-- Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin
puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten
karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat
ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin
tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin
jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne
itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman
näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.
Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka
erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen.
Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena
on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme
koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme.
Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon
suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva
ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja,
jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät
naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan
nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan
on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne
paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille
suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen
halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän
ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä.
Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta
kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.