kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin
ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet
hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla?
Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.
-- Poikani, vastasi hra d'Astarac, -- teidän uteliaisuutenne
miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole
hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään
kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät
heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo
helmet ovat jähmettynyttä valoa.
Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän
jatkoi:
-- Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii
itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan
jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin
ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua
ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.
7.
Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan,
joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti
kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon
armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto-
ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin,
marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina.
Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita
muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan
täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset
kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän
olisi mukavin työskennellä.
Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan
ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta
halkeamaisillaan.
-- Apollon nimeen! hän huudahti, -- tämähän on loistava kirjasto!
Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei
voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla
miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita
Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon
harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että
tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että
koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät
sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset
käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat,
uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen
ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra
d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu
mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo
herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden
kirjaruhtinaiden, vertaisena.
-- Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac
lempeästi, -- ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi
kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain
viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin
annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen
paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel
Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta
kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä
benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa,
mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa
niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun
kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka
olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen.
Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos
kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja
pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä
teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki,
teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte
maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä
tupakkahiukkasia.
Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.
-- Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.
Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille
seinille:
-- Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen
eräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset
käsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät
ikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista
sangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan
ja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin
bysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas
ovat suljetut norsunluisiin koteloihin.
-- Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja
persialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi
on _Valtava käsi_. Te löydätte sen vierestä toisia, kuten _Katettu
pöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniot_ ja _Valo pimeydessä.
_ Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota
Mosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi on _Hiljaiset vedet_. Kuten
ennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde
minun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä
salaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän
ei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien
kabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä
sangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet,
osoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.
Mutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä
koskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi
eräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton.
Minä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori
oppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.
Ja kääntyen minun puoleeni:
-- Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat
parhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te
olette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on
salamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.
Näin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle
ne.
-- Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, -- on kotoisin
Englannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin
kauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin
ruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä
räsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi
erottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, -- nämä ovat
ennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen
Johanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.
Olisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä
kahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan
Synesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka
olen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet
tuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.
Suvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän
laajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta
puolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan
ja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että
minun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa
minua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään.
Hyvästi!
Niin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini
Zozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka
oli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän
ollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.
Hän vastasi minulle päätään kohottamatta:
-- Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut
liian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa.
Tämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on
hullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka
eroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon
ne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää
niistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan
varaansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa
ja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä,
tuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä
unohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkin _Imuth_, se kirja, jonka
Zozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä
kunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta,
joka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni
ja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka
joutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä
on nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä
jaloa kirjastoa _Pienen Bakkoksen_ kapakkaan, vertaa seurustelua
tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen
köynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen
tyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden
mietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita
Madauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa,
että hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.
8.
Kokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard
uskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle.
Aterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain
gnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista.
Ollen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan
hyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan
ne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin
määrin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina.
Seitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni
paistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta
kummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän
päästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.
-- Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.
Ja hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi
silmänsä karkean esiliinansa nurkalla.
-- Isäsi, sanoi hän minulle, on _Pienessä Bakkoksessa_. Hän on käynyt
sangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä
enää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän
saisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen
uuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran
kanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen
virkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin
sielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys
tulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja
kehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista
hän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi
muistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli
lauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.
Minä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin
hänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja
että kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä.
Kuitenkin hän oli edelleen huolestunut.
-- Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle
puhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n
kirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt
eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä
Sainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät,
että Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren
olla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä
d'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa.
Hän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan
ja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista
kolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon
se onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja
antelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään
julkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan
kuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja
jossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen
tapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa
sivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia
kuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen
mielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan
marsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät
minusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita
ja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa
tuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti
niitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa
ja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään
sanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti.
Tällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan,
että hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen
syntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen.
Hän sanoi: "Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen
luokseen." Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe
ei ole luonnollista.
Kunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi
seuraavasti:
-- Se, mikä minulla vielä on sinulle kerrottavaa, Jacques, on vielä
vähemmän uskottavaa. Kuitenkin on Cadette Saint-Avit puhunut minulle
siitä aivan varmana asiana. Niinpä sanon sinulle, että hra Herkules
d'Astarac ei maatilallaan oleskellessaan välittänyt muusta työstä
kuin vangita pulloihin auringonvaloa. Cadette Saint-Avit ei tietänyt,
kuinka hän siinä mahtoi menetellä, mutta varmaa on, että hänen
pulloissaan, joita hän piti hyvin korkattuina ja lämmitti kiehuvassa
vedessä, alkoi ajan oloon muodostua pienenpieniä, mutta ihastuttavan
kauniita naisia, puettuja kuin teatteriprinsessat... Sinä naurat,
poikani. Kuitenkaan eivät nämä ole pilan asioita, kun muistan niiden
seurauksia. On suuri synti tällä tavoin tehdä luontokappaleita, jotka
eivät voi tulla kastetuiksi eivätkä osallisiksi iäisestä autuudesta.
Sillä et kai usko hra d'Astaracin kantaneen näitä naikkosiaan papin
luokse pulloissaan ja pitäneen niitä kastemaljan päällä. Hän ei olisi
saanut kummeja niille.
-- Mutta rakas äiti, vastasin minä, hra d'Astaracin vauvat eivät
tarvinneet kastetta, koska he eivät olleet osallisia perisynnistä.
-- Sitä en ole tullut ajatelleeksi, sanoi äitini, eikä Cadette
Saint-Avit itsekään ole virkkanut minulle mitään siitä, vaikka hän
on kirkkoherran palvelijatar. Ikävä kyllä, hän lähti jo sangen
nuorena Gascognesta eikä hän sen jälkeen ole kuullut mitään uutta
hra d'Astaracista, ei hänen pulloistaan eikä naikkosistaan. Toivon,
poikani Jacquot, että hän on nyt lakannut moisista synnillisistä
hommistaan, joita ei voi suorittaa ilman pahanhengen apua.
Minä kysyin:
-- Sanokaa minulle, äiti, onko kirkkoherran palvelijatar Cadette
Saint-Avit itse omin silmin nähnyt nuo pullo-naikkoset?
-- Ei, lapseni. Hra d'Astarac oli liian salaperäinen näytelläkseen
nukkiaan. Mutta Cadette Saint-Avit oli kuullut erään Fulgence-nimisen
munkin puhuvan niistä, joka kävi usein linnassa ja vannoi, että hän
oli nähnyt noiden pienokaisten nousevan lasisista vankiloistaan
ja tanssivan menuettia. Tuo teki asian Cadette Saint-Avit'lle
vielä uskottavammaksi. Sillä voi epäillä omia silmiään, mutta
ei kunniallisen miehen sanaa, erittäinkään ei kirkonmiehen.
Moisilla hommilla on vielä sekin onnettomuus, että ne maksavat
hirveästi, eikä voi kuvitella, sanoi Cadette Saint-Avit, mitä
kustannuksia hra Herkules d'Astaracilla oli hankkiakseen erikokoisia
pullojaan, uunejaan ja taikakirjojaan, joilla hän oli koko linnan
täyttänyt. Mutta hänestä oli veljiensä kuoltua tullut maakunnan
rikkain aatelismies, ja sillä aikaa kuin hän tuhlasi omaisuuttaan
turhuuksiin, tekivät hänen hyvät maatilansa työtä hänen puolestaan.
Cadette Saint-Avit arvelee, että hän tuhlauksistaan huolimatta on
vieläkin sangen rikas.
Samalla astui isäni paistintupaan. Hän syleili hellästi minua ja
sanoi, että talo oli kadottanut puolet minun ja apotti Coignardin
lähdettyä, joka oli kunniallinen ja iloluontoinen mies. Hän
ylisti pukuani ja antoi minulle ohjauksen hyvässä käytöstavassa,
huomauttaen, että hänen ammattinsa oli totuttanut hänet ulkonaiseen
hienouteen, kun hänen aina oli ollut pakko kohdella vieraitaan
ikäänkuin he olisivat olleet aatelismiehiä, vaikka he olisivatkin
olleet pahinta roskaväkeä. Hän neuvoi minua liikuttamaan pyöreästi
kyynärpäitäni ja käymään jalat ulospäin ja käski minun vielä mennä
katsomaan näyttelijä Leandrea Saint-Germainin markkinoilla voidakseni
tarkkaan häntä jäljitellä.
Me söimme yhteisen päivällisen hyvällä ruokahalulla ja erosimme
vuodattaen virtaavia kyyneleitä. Minä rakastin suuresti heitä
molempia, ja minua itketti vielä enemmän se, että minä kuusi viikkoa
poissa oltuani olin heistä melkein kokonaan vieraantunut. Ja luulen,
että sama tunne aiheutti heidän surunsa.
9.
Yö oli pikimusta astuessani ulos paistintuvasta. Kirjailijain-kadun
nurkkauksessa minä kuulin leveän ja syvän äänen laulavan:
"Jos kunniasi, armas annoit,
sä varmaan vaivoin sitä kannoit."
Eikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan
veli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär
Cathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat
horjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen
sandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan
hänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet
kunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin
piiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli
hyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan.
Cathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun
säde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin
kaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja
sydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota
likainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.
-- Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on
niin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko
välttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä
julmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?
Tuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi
kuin vastenmielisesti. Mutta minä en turhan tautta ollut hra apotti
Jérôme Coignardin oppilas. Tämä verraton mestari oli kasvattanut
sieluni mietiskelyyn. Kuvittelin mielessäni niitä satyyreja, joita
nähdään nymfien ihanissa puutarhoissa, ja ajattelin, että jos
Cathérine oli kaunis kuin nymfi, olivat satyyrit, mikäli heitä meille
kuvataan, rumia kuin tuo kapusiini. Päätin siitä, että minun ei ollut
liikoja kummasteltava äsken näkemääni lemmenleikkiä. Kuitenkaan ei
järkeni voinut haihduttaa murhettani, epäilemättä sen vuoksi, että
järki ei ollut murheeni alkulähde. Nämä ajatukset seurasivat minua
yön pimeydessä ja likaisessa lumisohjussa aina Saint-Germainin
tielle, missä kohtasin hra apotti Coignardin, joka oli syönyt
illallista kaupungissa ja nyt palaili yöksi kotiinsa hiekkakuoppien
luona olevaa ristiä kohden.
-- Poikani, sanoi hän minulle, olen juuri puhellut Zozimoksesta
ja gnostikoista erään sangen oppineen hengellisen säädyn jäsenen
pöydässä. Todellakin toinen Peiresc! Viini oli hapanta ja ruoka
keskinkertaista. Mutta nektari ja ambrosia virtasi meidän sanoistamme.
Kunnon mestarini haasteli sitten minulle Zozimos Panopolilaisesta
suurenmoisella kaunopuheisuudella. Ah, minä olin huono kuulija
hänelle, sillä ajattelin aina edelleen tuota kuun sadepisaraa, joka
yön pimeydessä oli Cathérinen huulille pudonnut.
Vihdoin hän vaikeni, ja minä kysyin häneltä, mihin kreikkalaiset
olivat perustaneet nymfien erikoisrakkauden satyyreja kohtaan.
Niin laaja oli kunnon mestarini oppineisuus, että hän oli valmis
vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hän sanoi minulle:
-- Poikani, tuo rakkaus perustuu luonnolliseen sympatiaan. Se
on eloisa, vaikka vähemmän kiihkeä kuin satyyrien oma rakkaus
nymfejä kohtaan, jolle se muodostaa ikäänkuin vastaavaisuuden.
Runoilijat ovat tuiki tarkkaan havainneet tuon erotuksen. Tässä
yhteydessä tahdon kertoa sinulle erään merkillisen seikkailun,
jonka olen lukenut eräästä Séez'n piispan kirjastossa olevasta
käsikirjoituksesta. Se oli, näen sen vielä silmäini edessä,
folio-vihkonen, kirjoitettu kauniilla tyylillä, nähtävästi viime
vuosisadan käsialaa. Siinä kerrottiin seuraava merkillinen
tosiseikka. Eräs normandialainen aatelismies ja hänen vaimonsa
ottivat osaa julkisiin huveihin, toinen satyyriksi, toinen nymfiksi
puettuna. Me tiedämme Ovidiuksesta, millä kiihkolla satyyrit
nymfejä tavoittelivat. Tämä aatelismies oli lukenut Ovidiuksen
_Metamorfoosit._ Hän tunkeutui niin syvälle valepukunsa henkeen,
että hänen vaimonsa yhdeksän kuukauden perästä lahjoitti hänelle
pojan, jolla oli sarvet päässä ja pukin jalat. Isän enemmät
kohtalot ovat meille muuten tuntemattomat, paitsi että hän, kaiken
luomakunnan yhteistä osaa noudattaen, kuoli jättäen jälkeensä
paitsi pukinjalkaista pienokaistaan, myös toisen nuoremman pojan,
joka oli kristillinen ja näöltään inhimillinen. Tämä nuorempi anoi
tuomioistuimelta, että hänen veljensä julistettaisiin osattomaksi
isänperintöön, koska hän ei kuulunut siihen luomakunnan lajiin, joka
oli Jeesuksen Kristuksen verellä lunastettu. Normandian parlamentti,
jonka kokouspaikka oli Rouen, julisti hänen asiansa oikeaksi, ja
tuomio kirjoitettiin pöytäkirjaan.
Minä kysyin kunnon mestariltani, oliko mahdollista, että valepuvulla
voi olla sellainen vaikutus luontoon ja että lapsen muoto voi riippua
vanhempien vaatetuksesta. Mutta hra apotti Coignard kehoitti minua
olemaan mokomia uskomatta.
-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, muista, että
hyväpäinen mies hylkää kaiken, joka sotii järkeä vastaan, paitsi
autuuden asioissa, joissa on uskottava sokeasti. Luojan kiitos, minä
en ole koskaan erehtynyt meidän pyhän uskontomme dogmeihin nähden, ja
toivon olevani samassa onnellisessa asemassa silloin, kun kuoleman
hetki lyö minulle.
Tähän tapaan keskustellen me saavuimme linnaan. Keskellä pimeyttä
näytti sen kattoa punainen lieska valaisevan. Eräästä savutorvesta
nousi säkenekimppuja, jotka lankesivat kultaisena sateena maahan,
paksun savun kaartaessa koko taivaankantta. Me luulimme molemmat,
että rakennus oli liekkien saaliina. Kunnon mestarini repi ähkien
hiuksiaan.
-- Minun Zozimokseni, minun papyrukseni ja kreikkalaiset
käsikirjoitukseni! Apua! Apua! Zozimos!