heijastelivat tulenkajoa, ja pääsimme linnanpihalle. Kaikki oli
tyyntä ja autiota, kaikki pilkkopimeätä. Koko linna näytti nukkuvan.
Me kuulimme tulen räiskyvän pimeästä porraskäytävästä. Me harppasimme
kaksi porrasta kerrallaan, pysähtyen välillä vain silmänräpäykseksi
kuuntelemaan, mistä tuo kauhistava ääni tuli.
Meistä tuntui, että se tuli eräästä ensimmäisen kerroksen käytävästä,
jonne emme koskaan olleet jalallamme astuneet. Me hapuilimme sitä
kohden ja nähdessämme erään suljetun oven raosta punertavaa valoa,
syöksyimme kaikin voimin ovea vasten. Se aukeni äkkiä.
Hra d'Astarac, joka aukaisi sen, seisoi edessämme. Hänen pitkä, tumma
vartalonsa piirtyi leimuavaa taustaa vastaan. Hän kysyi lempeästi,
mikä kiireellinen asia meidät ajoi häntä tähän vuorokauden aikaan
etsimään.
Tulipaloa ei ollut siellä, vaan kyllä hirvittävä takkavalkea, palaen
eräässä pätsissä, jonka nimi on athanor, kuten myöhemmin opin
tietämään. Koko tämä sangen laaja sali oli täynnä pitkäkaulaisia
lasipulloja, niiden päällä kierteli lasiputkia, joilla oli kuin
ankan-nokat, lieriöitä, jotka olivat kuin pitkäkärsäiset, paisuneet
kasvot, sulatuskuppeja, tislausastioita, koeastioita, kurpitsakulhoja
ja muodoltaan outoja maljakoita.
Kunnon mestarini pyyhki kiiltäviä, tulipunaisia kasvojaan.
-- Ah, herra d'Astarac! hän sanoi, me luulimme koko linnan palavan
kuin kuivan olkikuvon. Jumalan kiitos, kirjasto ei ole palanut. Mutta
minä huomaan, jalo herra, että te harjoitatte alkemiaa.
-- En tahdo salata teiltä, vastasi hra d'Astarac, -- että olen
suuresti edistynyt siinä, löytämättä kuitenkaan sitä _thelemaa_, joka
on työni täydellisentävä. Juuri sillä hetkellä, jolloin te, hyvät
herrat, syöksyitte ovelleni, minä manasin esiin Maailman henkeä ja
Taivaan kukkasta, joka on todellinen Nuoruuden lähde. Ymmärrättekö
hiukan alkemiaa, herra Coignard?
Apotti vastasi, että hän oli kirjoista saanut pienen esimaun
siitä, mutta että hän piti sen harjoittamista turmiollisena ja
uskonnonvastaisena. Hra d'Astarac jatkoi hymyillen:
-- Te olette liian tietorikas mies, apotti Coignard, ettette
tuntisi Lentävää kotkaa, Hermeen lintua, Hermogeneen kananpoikaa,
Korpinpäätä, Vihreätä leijonaa ja Fenix-lintua.
-- Olen kuullut sanottavan, vastasi kunnon mestarini, -- että nuo
nimet merkitsevät viisasten kiveä, sen eri tiloissa. Mutta minä
epäilen, tokko lie mahdollista muuttaa metalleja toisesta toiseksi.
Hra d'Astarac vastasi vakaumuksella:
-- Mikään ei ole oleva minulle helpompaa, herra apotti, kuin tehdä
loppu teidän epäilystänne.
Hän aukaisi vanhan, ontuvan kirstukaapin, joka nojasi selkäänsä
muuria vasten, otti sieltä kuningasvainajan kuvalla leimatun
kuparirahan ja huomautti meille pyöreätä täplää, joka näkyi molemmin
puolin sitä.
-- Tämä, hän sanoi, on sen kiven vaikutusta, jolla kupari muutetaan
hopeaksi. Mutta se on vain vähäpätöisyys.
Hän palasi kirstukaapilleen ja otti sieltä munankokoisen safiirin,
ihmeteltävän suuruisen opaalin ja kourallisen mallikauniita
smaragdeja.
-- Kas tässä, hän sanoi, eräitä kätteni töitä, jotka todistavat
teille riittävästi, että alkemia ei ole vain tyhjien aivojen houreita.
Kirstun pohjalla, jossa nämä kivet hujanhajan olivat, kimalteli
viisi, kuusi pientä timanttia, joista hra d'Astarac ei maininnut
meille edes sanallakaan. Kunnon mestarini kysyi häneltä, olivatko
nekin hänen töitään. Alkemisti myönsi sen.
-- Jalo herra, sanoi apotti, neuvoisin teitä varovaisuuden vuoksi
näyttämään juuri noita uteliaille kävijöille. Jos te ensin näytätte
safiirin, opaalin ja rubiinin, sanovat he, että perkele yksin on
voinut saada aikaan sellaisia kiviä, ja te joudutte syytteeseen
noituudesta. Muuten voikin vain piru itse elää näiden pätsien
hehkussa, jossa hengittää liekkejä keuhkoihinsa. Minä, joka olen
ollut vasta neljännestunnin täällä, olen jo puolipaistunut.
Hra d'Astarac hymyili hyväntahtoisesti ja lausui näin päästäessään
ulos meidät:
-- Vaikka tiedänkin, mistä minun on kiinni pidettävä, kun tulee
kysymys perkeleen ja tuon Toisen olemassaolosta, minä mielelläni
antaudun heistä puheisiin ihmisten kanssa, jotka uskovat heihin.
Perkele ja tuo Toinen ovat, niin sanoakseni, kaksi luonnetta, ja
heistä voidaan keskustella niinkuin Akilleesta tai Thersiteestä.
Olkaa vakuutetut, hyvät herrat, että jos perkele on sellainen
kuin sanotaan, hän ei asu niin jalossa alkuaineessa kuin tuli
on. On suuri ristiriitaisuus asettaa niin ilkeä elikko asumaan
aurinkoon. Mutta, kuten minulla oli jo kunnia sanoa teidän äitinne
kapusiinille, herra Paistinkääntäjä, minä luulen, että kristityt
panettelevat saatanaa ja hänen henkiolentojaan. On mahdollista,
vaikka käsittämätöntä, että jossakin tuntemattomassa maailmassa
voisi olla vieläkin pahasisuisempia olentoja kuin ihmiset. Mutta
jos on olemassa sellaisia henkiä, niin ne varmaankaan eivät asu
tulen jalossa alkuaineessa, tähtien hehkuvien tytärten keralla, vaan
valottomissa paikoissa, ja jos he palavat, he palavat jäässä, joka
sekin todella polttaa kipeästi. He kärsivät, koska he ovat pahoja ja
koska pahuus on syntiä, mutta he kärsivät vain pakkasenpuremista.
Mitä tulee teidän saatanaanne, hyvät herrat, joka on kauhistus teidän
jumaluusoppineillenne, niin en pidä häntä niin halveksittavana,
päättäen siitä kaikesta, mitä te sanotte hänestä. Jos hän sattumalta
olisi olemassa, minä en pitäisi häntä ilkeänä elikkona, vaan
pienenä keijuna tai ainakin metallitaitoisena tulenhenkenä, hiukan
leikillisenä ja sangen älykkäänä.
Kunnon mestarini tukki korvansa ja pakeni päästäkseen enempää
kuulemasta.
-- Mikä jumalattomuus, poikani Paistinkääntäjä! hän huudahti
portaissa, -- mikä herjatulva! Oletko kyllin ymmärtänyt kaiken, mikä
on hylättävää tuon filosofin lauselmissa? Hän kehittää ateisminsa
eräänlaiseen hilpeään raivotilaan, joka minua kummastuttaa. Mutta
juuri se tekee hänet melkein viattomaksi. Ollen erossa näet kaikesta
uskonnosta hän ei voi pirstoa meidän Pyhää kirkkoamme, kuten ne,
jotka jäävät killumaan kiinni siinä jostakin puolipoikkinaisesta ja
verta-vuotavasta jäsenestään. Sellaisia ovat, poikani, luterilaiset
ja kalvinistit, jotka jäytävät kirkkoa miltei eroon saakka. Ateistit
sitävastoin käyvät yksin perikatoon, ja me voimme syntiä tekemättä
syödä päivällistä heidän kerallaan. Sentähden meidän ei ole tarvis
kärsiä tunnonvaivoja asuessamme hra d'Astaracin katon alla, joka
ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta huomasitko, poikani
Paistinkääntäjä, että hänen kirstunsa pohjalla oli kourallinen pieniä
timantteja, joiden lukua hän ei itsekään näyttänyt tuntevan ja jotka
näyttivät minusta olevan oikeata lajia? Opaalia ja safiireja minä
epäilen, mutta nuo pienet timantit tuntuivat minusta todennäköisiltä.
Tultuamme ylös huoneisiimme me toivotimme hyvää yötä toisillemme.
10.
Kevääseen saakka me vietimme kunnon mestarini kanssa säännöllistä ja
sulkeutunutta elämää. Me teimme työtä koko aamupäivän kirjastossa
ja palasimme taas päivällisten jälkeen sinne, niinkuin teatteriin,
käyttääkseni hra Jérôme Coignardin omaa lausepartta. Mutta me emme
tulleet sinne -- sanoi tämä erinomainen mies -- aatelismiesten ja
heidän lakeijainsa tavoin katsoaksemme jotakin karkeaa ilveilyä, vaan
kuunnellaksemme vanhojen kirjailijain yleviä, vaikka ristiriitaisia
vuoropuheluja.
Täten edistyi ihmeellisesti Zozimos Panopolilaisen lukeminen ja
kääntäminen. Minun osani siihen oli aivan mitätön. Sellainen työ kävi
yli tietojeni, ja minulle oli kyllin vaivaa oppia, missä muodoissa
kreikkalaisia kirjaimia papyruspinnoilla käytettiin. Autoin kuitenkin
mestariani hakemaan valaisevia kohtia niistä kirjailijoista,
jotka voivat tulla kysymykseen hänen tutkimuksissaan, eritoten
Olympiodoruksesta ja Photiuksesta, jotka siitä saakka jotenkin
tarkoin tunnen. Pienet palvelukset, jotka tein hänelle, kohottivat
minua suuresti omissa silmissäni.
Tuiman ja pitkän talven jälkeen minusta oli jo tulemaisillaan
tiedemies, kun kevät saapuikin äkkiä suloisten seurakumppaniensa
valon, vihreyden ja heleän linnunlaulun kera. Syreenien tuoksu, joka
tunkeutui kirjastoon, tuuditti minut epämääräisiin unelmiin, joista
kunnon mestarini äkkiä herätti minut sanoen:
-- Jacques Paistinkääntäjä, olepas kiltti ja kiipeä tikapuille sekä
sano minulle, eikö tuo Manetho lurjus puhu eräästä jumalasta, jonka
nimi on Imhotep. Hän kiusaa kuin piru minua ristiriitaisuuksillaan.
Ja kunnon mestarini täytti nenänsä nuuskalla sangen tyytyväisen
näköisenä.
-- Poikani, hän sanoi minulle vielä, on merkillistä, kuinka suuri
vaikutus meidän vaatteillamme on meidän siveelliseen tilaamme.
Siitä saakka kuin kaulukseni on saanut täpliä niistä erilaisista
kastikkeista, joita olen sen päälle tiputtanut, tunnen itseni
vähemmän kunnialliseksi mieheksi. Eikö sinulle, Paistinkääntäjä,
nyt kun olet puettu kuin markiisi, tule halu olla läsnä jonkun
oopperatytön toaletinteossa ja heittää kourallinen vääriä kultarahoja
faaraopöydälle. Sanalla sanoen, etkö tunne itseäsi säätyhenkilöksi?
Älä pane pahaksi mitä sanon, ja muista, että riittää panna
töyhtökypäri minkä jänisjussin päähän tahansa, ja hän menee heti
ja halkaisee kallonsa kuninkaan palveluksessa. Poikani, meidän
tunteemme ovat usein muodostuneet tuhansista tuskin huomattavista
pikkuseikoista, ja meidän kuolemattoman sielumme kohtalo riippuu
joskus henkäyksestä, joka on liian keveä edes heinänkortta
häilyttämään. Me olemme tuulten leikkikaluja. Mutta ole hyvä ja
ojenna minulle Vossiuksen teos _Rudimenta_, jonka punaisten niteiden
näen kurkistavan tuolta vasemman kainalosi alta.
Samana päivänä saattoi hra d'Astarac meidät päivällisen jälkeen,
joka syötiin klo 3, puistoon kävelemään. Hän johdatti meidät sen
läntiselle taholle, Rueilia ja Mont Valérienia päin. Se oli synkin
ja autioin osa puistosta. Jänisten järsimät ruohot ja köynnöskasvit
peittivät käytäviä, ja suuret, kaatuneet puunrungot olivat siellä
täällä tukkineet tien kokonaan. Marmoripatsaat sen varrella
hymyilivät vain tietämättä mitään omasta häviöstään. Eräs nymfi
vei raajarikkoisen kätensä huulilleen, viitaten jotakin paimenta
olemaan vaitelias. Nuori fauni, jonka pää virui maassa, koetti
vielä kohottaa huilua suulleen. Ja kaikki nämä jumalalliset olennot
näyttivät opettavan meitä ylenkatsomaan ajan ja kohtalon vääryyksiä.
Me seurasimme erään kanavan rantaa, jonka virtaava sadevesi kostutti
normandialaisten omenapuiden juuria. Erään pyöreän aukeaman ympärillä
joivat kyyhkyset kallellaan olevista vesisäiliöistä. Tälle paikalle
saavuttuamme me poikkesimme pienelle polulle, joka johti tiheään
pensaikkoon.
-- Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. -- Tämä polku
on siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä,
jotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa
astumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai
rahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran
nostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.
Minä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra
d'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen
selvänäköisyys.
-- Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.
Se johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän
tiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan
asuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.
-- Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. -- Siinä asuu
maailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus,
työskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen
luonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas
jälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni
alla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin
pojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun
pöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi.
Te ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on
kehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan
asuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa
tyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää
viivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä
teidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.
Näin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin
kiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan
heitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä
nojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen
leuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen
kruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan,
ja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan,
kellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.
Vaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän
ei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme.
Hänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän
pyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän
käytti kirjoituskalunaan.
-- Turhia puheita ei ole Mosaïdelta odotettava, sanoi meille hra
d'Astarac. -- Jo pitkät ajat on tämä viisas keskustellut ainoastaan
henkien ja minun kanssani. Ne ovat yleviä keskusteluja. Koska hän
varmaankaan ei ole suostuva tarinoimaan teidän kanssanne, hyvät
herrat, koetan muutamalla sanalla antaa teille käsityksen hänen
ansioistaan. Hän on ensimmäisenä selittänyt Mooseksen kirjain
salatun merkityksen heprealaisten kirjoitusmerkkien mukaan, joiden
tarkoitus taas riippuu kirjainten aakkosellisesta järjestyksestä.
Tämä järjestys on ollut hukassa yhdennestätoista kirjaimesta alkaen.
Mosaïde on sen löytänyt jälleen, ja tehnyt työn, jota eivät voineet
Atrabis, Philo, Avicenna, Raymond Lullius, Pic de la Mirandole,
Reuchlin, Henri Morus ja Robert Flydd. Mosaïde tuntee kullan luvun,
joka henkien maailmassa vastaa Jehovaa. Ja te ymmärrätte, hyvät
herrat, mikä ääretön merkitys sillä asialla on.
Kunnon mestarini otti nuuskarasian taskustaan, tarjosi meille
kohteliaasti ja otti itsekin hyppysellisen sitä.
-- Ettekö usko, herra d'Astarac, sanoi hän sitten, -- että
tuonkaltaiset tiedot ovat juuri omiaan saattamaan teidät helvettiin,
tämän tilapäisen elämän päättyessä? Sillä ylevä herra Mosaïde erehtyy
silminnähtävästi pyhiä kirjoja selitellessään. Kun Meidän Herramme
kuoli ristinpuulla ihmisten lunastamiseksi, lankesi niinkuin side
synagogan silmien ylitse, se hoiperteli kuin juopunut nainen ja
kruunu putosi sen kulmaluilta. Siitä saakka kuuluu Vanhan Testamentin
oikea ymmärrys yksinomaan katoliselle kirkolle, jonka jäsen olen
monilukuisista virheistäni huolimatta.
Nämä sanat kuullessaan Mosaïde sai eräänlaisen pukkijumalan ilmeen,
hymyili hirvittävällä tavalla ja sanoi kunnon mestarilleni hitaalla,
terävällä ja ikäänkuin etäisellä äänellä:
-- Mashora ei ole uskonut sinulle salaisuuksiaan eikä Mishna ole
ilmaissut sinulle mysteerioitaan.
-- Mosaïde, jatkoi hra d'Astarac, -- tulkitsee selvästi sekä
Mooseksen kirjat että Eenokin kirjan, joka on paljon tärkeämpi
ja jonka kristityt ovat hylänneet sitä ymmärtämättä, niinkuin
kukko arabialaisessa sadussa halveksi päärlyä, jonka hän löysi
rikkaläjältään. Tämä Eenokin kirja, hra apotti Coignard, on sitäkin
kallisarvoisempi meille, koska siinä nähdään ihmisten tytärten
ensimmäiset tutustumiset keijuihin. Sillä te kai ymmärrätte, että
enkelit, joiden Eenok sanoo liittyneen naisiin lemmensiteillä, ovat
keijuja ja salamantereita.
-- Koetan ymmärtää, vastasi kunnon mestarini, -- etten joutuisi
kiistaan teidän kanssanne. Mutta siitä päättäen, mitä meille on
säilynyt Eenokin kirjasta, joka nähtävästi on apokryfinen, pelkään,
että nuo enkelit eivät olleet keijuja, vaan foinikialaisia kauppiaita.
-- Ja mihin, kysyi hra d'Astarac, -- te perustatte niin omituisen
mielipiteen?
-- Perustan sen, jalo herra, siihen, mitä on sanottu tuossa
kirjassa, että nimittäin nuo enkelit opettivat ihmisten tyttärille
rannerenkaiden ja kaulahelmien käytön sekä taidon maalata
kulmakarvojaan ja kaunistaa itseään kaikenlaisilla ihomaaleilla.
Vielä kerrotaan tuossa kirjassa, että enkelit opettivat heille
juurien ja puiden ominaisuudet, manaukset ja tiedon tähdistä. Eikö
totta, jalo herra, nuo enkelit muistuttavat Tyruksen ja Sidonin
kauppiaita, jotka laskivat laivansa jonkin aution maan rantaan ja
levittivät tavaransa karujen kallioiden juurelle houkutellakseen
villien heimojen tyttäriä? Nämä liikemiehet antoivat heille kuparisia
kaulanauhoja, amuletteja ja lääkkeitä ja saivat vastalahjaksi ambraa,
suitsutuksia ja turkiksia. He kummastuttivat myös noita kauniita,
oppimattomia luontokappaleita puhumalla heille tähdistä, joita he
olivat merimatkoillaan tulleet kyllin tuntemaan. Asia on selvä,
ja tahtoisin tietää, mikä kohta siinä voi herättää hra Mosaïden
vastaväitteitä.
Mosaïde pysyi edelleen vaiti, ja hra d'Astarac hymyili jälleen.
-- Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole
hulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan
ja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan,
eikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä
niiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin.
Henget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin
mielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat
demonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten
tekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman
omaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten
kohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta
kadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen,
Noakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.
-- Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä
permannolla, josta tomupilvi nousi, -- oh, mitä mielikuvitteluja!
Se on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin
paljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren
kruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen
naurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään
ennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin
tulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin
suurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan
jokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä
suunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan
mielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla
muinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.
Mosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:
-- Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: "Kevytmielinen mies,
joka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä
tabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa."
Tämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästit
Mosaïdelle.
11.
Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua
kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen
puiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin
löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja
ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan.
Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi
yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään
kohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia
viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa.
Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde,
Zozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia,
joista olin heräävä kerran _Kuningatar Hanhenjalan_ paistinvartaan
ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.
Joku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja
minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja
pussipäähineen väliin.
-- Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, --
eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan
rannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.
Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut
tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle,
käyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä
tapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut,
joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.
Verhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni
näin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa
silkkipuvussa, pää vaipan peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät
hänen vaaleilla hiuksillaan.
Pysähdyin arkana vaunun-astimelle.
-- Tulkaa sisälle, hän sanoi, ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa
verhot, minä pyydän, ei ole tarpeen, että kukaan saa nähdä teitä.
Näin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin ohi Cours-la-Reinen.
Lähetin heti teitä kutsumaan tuon hyväsävyisen munkin, jonka otin
palvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja joka siitä saakka on
ollut luonani, sillä olkoon asemamme mikä hyvänsä, on hurskaus aina
säilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen
pöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoilla
huolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut
ystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka
onnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.
-- Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, nämä vaunut, nämä
lakeijat, tämä silkkipuku...
-- Kaikki, sanoi hän, ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka
on rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut
rahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään
ehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin
te, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon
Grenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon.
Herra Jacques, iloitsen, että näen teillä olevan tilaisuutta menestyä
maailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä
minun makuukammioni, joka on suoranainen jäljennös neiti Davilliers'n
kammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla kuvilla
koristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen,
hän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin
väärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!
-- Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. -- Te
olette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja.
Sillä teidän rahamiehenne täytyy kaiketi hyväksyä.
-- Oh, sanoi hän, teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden.
Hänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin
hankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin...
-- Ottaisitte kenen?
-- Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön.
Sillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä.
Mutta te ette ole huomannut sitä.