viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi.
Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden,
kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa.
Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna,
kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen
lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla,
Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.
Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti
korvaani:
-- Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole
hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi
Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi,
vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon
sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa
olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla
Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien
alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä
huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään
kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan
yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää
viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä _Punainen
hepo_, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle
päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella,
Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. _Punainen
hepo_ on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista
hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt
ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti
kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa,
että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä,
poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan:
he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me
ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi
ja pysyväinen.
Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita
portaita pitkin linnan penkereelle.
-- Ah, kuiskasi apotti korvaani, -- minä alan kaivata isäsi
paistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta
tutkistellen.
Kiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin
erääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren
takkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka
olivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen
ja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat
käännetyt seiniin päin.
Hra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:
-- Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla
kyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä
talossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää
kreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En
epäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn
suorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen
elämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni
on löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota
kadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei
ole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää
teille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin
uskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan
salaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin
omaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan
tähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin
voimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi
teidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani,
hyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten
minä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni.
Tietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli
kaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava
ja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille
osoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää,
että Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska
hän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa
olisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen
unelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä.
Mikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen
olento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä,
vaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy
itse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen
rajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä
hän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan
välttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen,
että Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän
todella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme
mainita hänen nimensä, Demiurgina.
Mutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä
ja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka
jonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt
kokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä
naisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä
tiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin
kirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin,
jonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin
ja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa
Memfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa,
viisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen
arkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä
ihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista
vääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo
sanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa
vain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi
osaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava.
Nämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä,
siirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat
ja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat
jättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka
kanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät
herrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten
hieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi
nimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen,
kuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä
vaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja,
joilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa
hautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja
tutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen
löytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.
Juutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani,
työskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen.
Hän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta
elänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin
kirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää
teidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten
selvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te
löydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen
varma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen,
heprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot,
jotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa,
niin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen
palkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin
osallisiksi vallastani.
En puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella,
mihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan
pikkuseikka.
Kun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti
kunnon mestarini hänet:
-- Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka
teille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe,
sillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä
kunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis
kiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan
lähemmin selittää.
Hra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti
torjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin
kaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain
saavani aloittaa uutta elämääni.
Talonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka
oli meille portin avannut.
-- Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, -- annan vapaan ajan teille
päivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos
tahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten
järjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton
on teitä opastava.
Tultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme
häntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden
päähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää
ja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä
takkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin
oli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja
ilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä
osiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni.
Huoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen
soisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani
huonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen
kuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää
solkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä
itsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.
Sain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta.
Häntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini
runsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä
pikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä
pesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.
Kun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin
pyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa,
kumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen,
että Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin
loisteliaassa asussa.
Olin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui
kammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.
-- Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä
koskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden
velassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin
sinun kaltaisellesi humanistille, sillä _humanitas_ merkitsee
hienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö
muhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä
puvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko,
että hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa,
koska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria.
Sillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme
todistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam,
Englannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka
oli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat
häntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin
rikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri
hoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: "Istukaa! Teidän
ylennyksenne on minun alennukseni." Itse asiassa olivatkin nämä
lurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet
tekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani
Paistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin ja _Novum
organum_ -kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta
palataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme,
on suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin.
Tiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole
helppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän
pyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos
hän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään
ja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen
voi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee
petetyksi.
Päivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.
-- Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle
astuessamme alas portaita, -- muista aterian aikana seurata jokaista
liikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n
piispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito.
On vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.
6.
Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra
d'Astarac pyysi meidät istumaan.
Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä
ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja
puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon
mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme,
arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:
-- Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä
epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava
tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä
maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille,
ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini
vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa
voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta.
Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään
järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin.
Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä
typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat
aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla.
Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä
kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa
keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä
he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja
sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan
virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa
käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet
kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.
He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa,
ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin
nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen
jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät
Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas
olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa.
Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää
ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita
ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se,
että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi
ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla,
mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain
kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi
taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen
askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa
vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä
ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia
risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa
mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte
vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua,
jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän
aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja
kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.
Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen
peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä
sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat
tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset,
henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka
lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat,
hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut
pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi
kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan
todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen,
murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti
nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen
ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten
lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien
välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden
paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme
vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja
vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla
kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi
kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan
noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.
Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja
lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista
ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi
vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen,
peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen,
niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä
epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä
ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla
on tähän saakka ollut tilaisuutta.
Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä
siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi
levottomuudella hra d'Astaraciin.
-- Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen
edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa,
eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin
niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta
me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista
elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan
ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva
mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista
kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat,
joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet
kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta
materialta.
Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien
liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet.
Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja
terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin
kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä
on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita
näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian
saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä
erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.
-- Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä,
lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.
-- Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, -- kuunnella
hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he
käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti
teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun
meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat
hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.
Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan
seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On
tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin
kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään
päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n
paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat
hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan
hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi
mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään
sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta
kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.
-- Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, -- etteköhän te nyt hätiköi
ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että
naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista
ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää
ajattelemattomasti sitä kaventako!
-- Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden
kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen
teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin
äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun
on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän
saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon
keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista.
He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen
notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva
kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan,
miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin
selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä
aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä
kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun,
silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja
salamanterit.
Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää
surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia,
joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa
vaikuttamaan.
-- Jalo herra, hän virkahti vihdoin, -- ettekö eilen paistintuvassa
puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?
-- Kyllä, sanoi hra d'Astarac, -- mutta se neste ei sovellu muille
kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin
ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.
Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen
isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän
salli minun puhua, ja minä sanoin: