kärsii totuuden edestä, -- ne eivät suinkaan olleet minun housuni,
vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.
-- Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti
apotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. -- Nämä kapusiinit
tyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat
eivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä
Pyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko
Parisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain
tunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa.
Tämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita.
Samoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla
kuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo
kuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän
on kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa
tietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka
on rattoisin paikka maan pinnalla.
-- Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, -- Pyhän Maria
Egyptiläisen kylkiluu.
-- Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa
lattialle, -- niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän
antoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.
-- Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni,
-- että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään
toivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut
lauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te
siitä sanotte, hyvä rouva?
Äitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti
hänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu
Jussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.
-- Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin
hän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en
uskaltaisi sitä.
-- Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä
mieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon
pyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään
opetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja
ylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan
oikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa
liian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella
sitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat,
että heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka
silminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä
mielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat
jollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja.
Pyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän
oli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa
ylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian
vuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis
korukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan
nöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai
aikaan monta suurta ihmetyötä.
-- Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te
olette aivan liian oppinut minulle.
-- Tuo suuri pyhimys, sanoi veli Ange, on maalattu luonnollisessa
koossa minun luostarini kappeliin, ja koko hänen ruumiinsa on Jumalan
ihmeellisen armon kautta peitetty pitkillä ja paksuilla haivenilla.
Tämän maalauksen mukaan on tehty muotokuvia, ja teille, hyvä rouva,
tahdon minä tuoda oikein siunatun kuvan hänestä.
Heltyneenä pisti äitini hänen eteensä keittokupin isäni selän taitse,
ja kunnon munkki, istuen liedentuhkassa, kastoi ääneti partansa
hyvältä-höyryävään lihaliemeen.
-- Hetki on tullut, sanoi isäni, avata yksi niistä viinipulloista,
jotka pidän suuria juhlia, kuten joulua, kolmen pyhän kuninkaan
ja Pyhän Laurentiuksen päiviä varten varattuina. Ei mikään ole
miellyttävämpää kuin juoda hyvää viiniä rauhallisessa kodissaan,
turvassa kaikilta tunkeilijoilta.
Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovi aukeni ja musta, pitkä
mies syöksyi paistintupaan lumen ja tuulen pyrynä.
-- Salamanteri! Salamanteri! huusi hän.
Ja kenestäkään välittämättä hän kumartui lieden yli ja liikutteli
sen kekäleitä keppinsä kärjellä, suureksi vaurioksi veli Angelle,
joka niellen tuhkaa ja hiiliä keitossaan yski kuollakseen. Ja musta
mies liikutti vielä kekäleitä ja huusi: "Salamanteri! Minä näen
Salamanterin!", samalla kuin hänen varjonsa tulen levottomassa
loisteessa kuvastui kattoon suuren petolinnun muotoisena.
Isäni oli hämmästynyt ja loukkaantunut vieraan käytöstavasta. Mutta
hän osasi hillitä itsensä. Hän nousi, lähestyi liettä ruokaliina
kainalossaan ja kumartui sen yli nojaten reisiinsä nyrkeillään.
Kun hän oli riittävästi katsellut hämmennettyä takkavalkeaansa ja
tuhan peittämää veli Angea, hän sanoi:
-- Teidän armonne suokoon anteeksi minulle, mutta minä näen tässä
vain pahanilkisen munkin enkä mitään salamanteria.
-- Enkä haluakaan nähdä, lisäsi hän sitten, -- sillä sikäli kuin minä
olen kuullut, se taitaa olla inhoittava eläin, karvainen, sarvipäinen
ja pitkäkyntinen.
-- Mikä erehdys! vastasi musta mies. -- Salamanterit ovat naisten
kaltaisia, tai paremmin sanoen luonnottarien, ja heidän kauneutensa
on täydellinen. Mutta minä olen todellakin yksinkertainen kysyessäni,
huomaatteko te häntä. Täytyy olla filosofi nähdäkseen salamantereita,
ja minä epäilen, tokko tässä keittiössä on ketään filosofia.
-- Te erehdytte ehkä, hyvä herra, sanoi apotti Coignard. -- Minä olen
jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen sangen
visusti tutkinut kreikkalaisia ja roomalaisia moralisteja, joiden
perustotuudet ovat vahvistaneet minun sieluani elämäni monissa
vastoinkäymisissä, ja olen eritoten Boëtiusta käyttänyt lääkkeenä
kaikkia olevaisuuden ahdingoita vastaan. Ja tässä vierelläni istuu
oppilaani Jakobus Paistinkääntäjä, joka osaa ulkoa Publius Syriuksen
ydinlauselmat.
Tuntematon käänsi apottiin keltaisen silmäparinsa, joka paloi
omituisella loistolla kotkannenän päällä, ja pyysi anteeksi
kohteliaisuudella, suuremmalla kuin hänen hurjasta ulkomuodostaan
päättäen olisi voinut odottaa, että hän ei heti ollut huomannut niin
ansiokkaan henkilön läsnäoloa.
-- On varsin todennäköistä, hän lisäsi, että tämä salamanteri tuli
tänne teidän tai teidän oppilaanne vuoksi. Minä näin hänet sangen
selvään kadulta käydessäni ohi paistintuvan. Hän näyttäytyisi vielä
selvemmin, jos tuli palaisi virkeämmin. Siksi täytyy kohentaa
kovasti, niin pian kuin on luultavaa, että uunissa on salamanteri.
Ensimmäinen liike, minkä tuntematon teki jälleen liikutellakseen
lieden tuhkaa, sai veli Angen levottomaksi; hän peitti liemikuppinsa
vaipanliepeellään ja sulki silmäluomensa.
-- Hyvä herra, jatkoi salamanteri-mies, -- sallikaa, että nuori
oppilaanne lähestyy liettä ja sanoo, eikö hän näe jotakin naisen
näköistä tulen päällä liihoittelevan.
Juuri tällä hetkellä taipui savu, joka kiemurteli kohti
liedenlaipiota, aivan erikoisella suloudella ja muodosti pyöreitä
kuvioita, jotka voivat näyttää kaartuvilta reisiltä, ehdolla että
jännitti mielikuvituksensa juuri siihen suuntaan. En siis kokonaan
valehdellut sanoessani, että mahdollisesti näin jotakin.
Tuskin olin antanut tämän vastauksen, kun tuntematon kohotti
suhdattoman pitkän käsivartensa ja löi minua nyrkillään olkapäähän
niin lujasti, että luulin solisluuni murtuvan.
-- Lapseni, sanoi hän sitten sangen lempeällä äänellä, luoden minuun
hyväntahtoisia silmäyksiä, -- minun täytyi antaa teille tämä voimakas
vaikutus, että te ette koskaan unohtaisi nähneenne salamanteria. Se
on merkki siitä, että olette määrätty tulemaan oppineeksi mieheksi
ja kenties kerran maagikoksi. Jo teidän kasvonne olivat myös omiaan
herättämään minussa edullista ennakkokäsitystä teidän älystänne.
-- Hyvä herra, sanoi äitini, hän oppii kaiken, mitä hän tahtoo, ja
hänestä on tuleva apotti, jos se on Jumalalle otollista.
Hra Jérôme Coignard lisäsi, että minä olin hyötynyt jotakin hänen
opetuksestaan, ja isäni kysyi oudolta, eikö hänen armonsa tahtonut
syödä jotakin.
-- Minun ei tarvitse syödä, vastasi mies, ja minulle on helppoa
viettää vuosi tai enemmänkin nauttimatta mitään ravintoa, paitsi
erästä valionestettä, jonka ainekset ovat tunnetut ainoastaan
filosofeille. Tämä kyky ei ole suinkaan erikoista juuri minulle.
Se on yhteinen kaikille viisaille, ja tiedetään, että kuuluisa
Cardan pidättyi useita vuosia kaikesta ravinnosta, kärsimättä siitä
vähintäkään haittaa. Päinvastoin hänen henkensä saavutti tämän ajan
kuluessa harvinaisen eloisuuden. Kuitenkin, lisäsi filosofi, tahdon
syödä mitä tarjoatte, vain ollakseni teille kohtelias.
Ja hän istui kursailematta meidän pöytäämme. Juuri silloin veli
Ange sysäsi hiljaa jakkaransa minun ja mestarini tuolin väliin ja
hierautui siihen juuri oikeassa silmänräpäyksessä saadakseen osansa
siitä peltokana-pasteijasta, jota äitini äsken oli tarjonnut meille.
Filosofi heitti viittansa tuolin selustalle, ja me näimme, että
hänellä oli timanttinapit puvussaan. Hän istui ajatuksissaan. Hänen
nenänsä varjo lankesi hänen suulleen, ja hänen kourut poskensa
vaipuivat leukaluihin. Hänen synkkä tuulensa tarttui koko seuraan.
Itse mestarinikin joi äänettömänä. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin
se, minkä pikku munkki sai aikaan pasteijaa pureskellessaan.
Äkkiä filosofi sanoi:
-- Mitä enemmän minä ajattelen, sitä vakuutetummaksi tulen, että
salamanteri tuli tänne tuon nuoren pojan vuoksi.
Ja hän osoitti minua veitsensä kärjellä.
-- Armollinen herra, lausuin minä hänelle, -- jos salamanterit
todellakin ovat sellaisia kuin te sanotte, se varmaan on ollut suuri
kunnia minulle ja minä olen siitä hänelle syvästi kiitollinen.
Mutta totta puhuen, minä pikemmin aavistin kuin näin sen, ja
tämä ensimmäinen kohtaaminen on herättänyt uteliaisuuteni sitä
tyydyttämättä.
Kunnon mestarini oli tukehtumaisillaan halusta määritellä oma
mielipiteensä.
-- Hyvä herra, hän sanoi äkkiä painokkaasti filosofille: -- minä
olen viidenkymmenenyhden vuoden vanha, jumaluusopin tohtori ja
viisaustieteen lisensiaatti. Olen lukenut kaikki kreikkalaiset
ja latinalaiset kirjailijat, joita ei ajan vääryys ja ihmisten
pahuus ole hukuttanut, enkä ole nähnyt heidän koskaan salamanteria
mainitsevan, josta minä teen sen järjellisen johtopäätöksen, että
niitä ei ollenkaan ole olemassa.
-- Anteeksi, sanoi veli Ange, puolipakahtuneena kauhusta ja
peltokanasta. -- Anteeksi, onnetonta kyllä, salamantereita
on olemassa, ja eräs jesuiittapappi, jonka nimi on haihtunut
muististani, on kirjallisuudessa käsitellyt niiden ilmestyksiä. Minä
olen itse nähnyt salamanterin eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on
Saint-Claude, rahvaan parissa oleskellessani. Se näyttäytyi liedessä,
liki pataa. Sillä oli kissan pää, kilpikonnan ruumis ja kalan pursto.
Minä heitin astian vihkivettä tuon elikon päälle, ja silloin se
heti haihtui ilmaan hirmuisella, kuin palavan paistin kärinällä, ja
kitkerän savun peittämänä, joka oli polttaa minulta silmät päästä. Ja
tämä kertomus on niin totta, että vähintään vielä kahdeksan päivää
sen jälkeen minun partani haisi palaneelle, joka on omiaan pätevämmin
kuin mikään muu todistamaan tämän elikon pahanilkistä luonnonlaatua.
-- Te teette pilaa meistä, pikku veli, sanoi apotti. -- Teidän
kilpikonnanne kissanpäineen ei ole todellisempi kuin tämän herran
keijukainenkaan. Ja sitäpaitsi se on inhoittava mielikuva.
Filosofi purskahti nauruun.
-- Veli Ange, hän sanoi, ei ole voinut nähdä viisasten salamanteria.
Kun joku tulen keijukaisista kohtaa kapusiinin, hän kääntää selkänsä
tälle.
-- Oh, sanoi isäni hohottaen, -- keijukaisen selkäkin on vielä liian
hyvä kapusiinille.
Ja koska hän oli hyvällä tuulella, hän viskasi ison paistinpalan
pikku munkille.
Äitini asetti ruoan keskelle pöytää ja otti siitä aiheen kysyäkseen,
olivatko salamanterit hyviä kristityltä, jota hän epäili, sillä hän
ei ollut koskaan kuullut, että tulen asukkaat ylistäisivät Herraa.
-- Hyvä rouva, vastasi apotti, useat jesuiittalaiset jumaluusoppineet
ovat tunnustaneet eräiden henkien olemassaolon, joita he nimittävät
_incubi_ ja _succubi_, jotka eivät oikeastaan ole pimeyden enkeleitä,
koska ne eivät anna ajaa pakosalle itseään vihkiveden pirskutuksella,
mutta jotka eivät kuulu myöskään voitollisen kirkon piiriin, sillä
niin kunniakkaat henget eivät olisi yrittäneet vietellä leipurin
vaimoa, kuten on tapahtunut Perugiassa. Mutta jos tahdotte tietää
minun mielipiteeni, niin ne ovat ennemmin jonkun ulkokullatun
likaisia mielikuvitelmia kuin jumaluusopin tohtorin näkyjä. On
vihattava näitä naurettavia saatanallisuuksia ja valitettava,
että kirkon miehet, jotka ovat syntyneet valkeudessa, muodostavat
itselleen maailmasta ja Jumalasta vähemmän ylevän käsityksen kuin
Platon tai Cicero pakanuuden pimeydessä. Jumala, sen uskallan
sanoa, on enemmän läsnäoleva _Scipion unessa_ kuin näissä mustissa
esityksissä pirujen-opista, joiden tekijät kuitenkin nimittävät
itseään kristityiksi ja katolilaisiksi.
-- Olkaa varuillanne, herra apotti, sanoi filosofi. -- Teidän
Ciceronne oli helpposanainen ja runsaspuheinen mies, mutta hän oli
arkipäiväinen henki eikä paljoa syventynyt salatieteisiin. Oletteko
koskaan kuullut puhuttavan Hermes Trismegistasta ja smaragdipöydästä?
-- Hyvä herra, virkkoi apotti, olen löytänyt erään hyvin vanhan
käsikirjoituksen, smaragdipöytää koskevan, Séez'n piispan
kirjastosta, ja olisin epäilemättä jonakin päivänä ottanut selon
siitä, ilman maaherran rouvan kamaripiikaa, joka matkusti Parisiin
onneaan etsimään ja sai minut nousemaan vankkureihin hänen
vierelleen. Eikä tuossa tapauksessa ollut mitään noituutta, herra
filosofi, minä tottelin vain luonnollisten sulojen lumousta:
_Non facit hoc verbis; facie tenerisque lacertis
devovet et flavis nostra puella comis._
[Ei taikasanoilla, vaan katseella ja jäsenten siroudella
ja keltakutreillaan tyttö meidät tenhoaa.]
-- Se on uusi todistus, sanoi filosofi, siitä että naiset ovat
tieteen vihollisia. Siksi on viisaan pysyteltävä joka suhteessa
heistä erillään.
-- Myöskin laillisessa avioliitossa ollen? kysyi isäni.
-- Eritoten laillisessa avioliitossa, vastasi filosofi.
-- Ah, kysyi isäni jälleen, -- mitä jää sitten teidän poloisille
viisaillenne, kun he saavat halun nauratella hiukan?
Filosofi sanoi:
-- Heille jää salamanterit.
Tämän kuullessaan veli Ange kohotti kauhistuneena nenänsä lautasesta.
-- Älkää noin puhuko, hyvä herra, mutisi hän. -- Munkkikuntani
kaikkien pyhien nimessä, älkää noin puhuko! Älkääkä unohtako, että
salamanteri ei ole muuta kuin piru itse, joka, kuten tiedetään,
pukeutuu mitä erilaisimpiin hahmoihin, milloin miellyttäviin, kun
hänen onnistuu peittää luonnollinen rumuutensa, milloin inhoittaviin,
jolloin hän antaa nähdä oikean olemuksensa.
-- Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. -- Ja koska
te pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö
kimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla
vanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä
edelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä
täytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä,
on tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he
kaksi ovat salaliitossa!
Tuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja
kuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon
täydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine
ihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka
jo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän
tunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi
vapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi
hiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia.
Filosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen,
pergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni
ja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä
ja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi
noitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja
rupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti
lukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien
lankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten
Pyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja
evankelistain kielen oppinut.
Päätettyään lukemisensa hän sanoi:
-- Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava:
_"Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli
kirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja
vihdoin hieroglyfi-kirjoituksen."_
Hän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä,
voitollisen näköisenä:
-- Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote
_Stromatan_ viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens
Aleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden
syiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä
taidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä
erehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin
kipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa
lukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi
marttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi
täten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen
ihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen
tapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja
vuohenkaalista.
Filosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti
pidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan
takaisin oppineen mestarini kädestä.
-- Riittää, hän sanoi ja pisti _Stromatan_ jälleen taskuunsa. --
Herra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen
oikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja
kansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne
onnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani
kreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.
Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:
-- Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle
poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei
isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen
omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.
-- Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä
tahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.
-- Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa
kustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.
-- Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava
nainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi
törkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on
hyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.
-- Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän
rauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.
-- Se on hyvä! sanoi äitini. -- Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.
-- Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä
on useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos,
Athanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.
-- Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. -- Mutta teidän
sananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että
säätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla.
Minun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä
olin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta
toiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti
autuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä
kuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on
useampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin
korkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he
tietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani
tässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.
-- Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. -- Ja teille, herra
apotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia
kirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.
Kunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota
kootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä
olleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti
pikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:
-- Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan
tarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni,
jalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua,
joita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä:
pöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla
ruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä
ruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös
julman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies,
joka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän
luotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua,
minä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne
niinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja
latinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.
Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.
-- Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla
kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien
vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette
sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on
pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette
hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille,
kysytte hra d'Astaracia.
-- Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, -- järjestä
tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että
löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas...
Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.
5.
Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini
kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan
taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli
autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien,
huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat
katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen
puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata
ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi
sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa
oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu
kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta
filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.