-- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoe

KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suomentanut

Eino Leino

Helsingissä,

Yrjä Weilin ja Kumpp.,

1910.

Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan

tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta:

_Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet_.

(Julkaisijan huomautus.)

Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden

joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani

niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut

erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi

ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen.

Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella

ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani

ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa

ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei

puhuta muusta kuin _Ruusu-Rististä_. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen

vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en

ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat

minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen

keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia;

toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä

myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä

mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin

oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään,

että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta.

Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa:

jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin

katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä

tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen.

Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien,

keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella

sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan

kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä

mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in

pieni kirja: _Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista

ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden

kabbalistien periaatteille rakennettu_. Tästä kirjasta on olemassa

useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa

painetusta (_Jacques Le Jeune_, 1700, iu--18, kuvia), joka sisältää

erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan

huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen

elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan

tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta

asettua sen arvostelijaksi.

Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa

heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra

apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä.

Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida

kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan

vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin

elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on

äärettömän vähäinen.

Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin

lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli

hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän

levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen,

samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo

seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän

myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että

hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus,

jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin

Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas.

Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien

ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle

niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä

olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi

ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut

enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa

niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus.

Ja niinkuin Aulus Gellius, joka _Attikalaisissa öissään_ selitti

filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka

_Metamorfoosiinsa_ kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin

olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen

hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin

olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan

kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta.

Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku

kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän

on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään

näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty

varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus

on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.

1.

Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier,

oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli

_Kuningatar Hanhenjalka_, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset

jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.

Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén

kirkkoa, rouva Gilles'in _Kolme neitsyttä_ nimisen rihkamakaupan ja

herra Blaizot'n _Pyhän Katarinan kuva_ nimisen kirjakaupan välillä,

lähellä viinitupaa _Pieni Bakkos_, jonka viiniköynnöksillä koristettu

ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua

suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni,

otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan,

peukalosta alkaen, ja sanoi:

-- Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille

mitään jäänytkään.

-- Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua

käteen pikkusormellani.

Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja

äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.

Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin

juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä

Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.

Hänen oli tapansa sanoa minulle:

-- Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.

Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini

joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja

kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se

veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti

joka ilta tunnin tai kaksi _Pienen Bakkoksen_ kapakassa, jossa

luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein

majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin

tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen

yömyssynsä:

-- Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle

veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä

hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:

-- Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta

kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän

on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta

pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen,

että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun.

Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän

ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään.

Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen

ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet

siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.

Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä

merkiksi. Isäni jatkoi:

-- Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä,

kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun

olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa

jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja

uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja

tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin

ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on

kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin,

jos niin on Jumalan tahto.

Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja

käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki,

joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan.

Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti

tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä

kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin

pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa

tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja

opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.

Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa

tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan

lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:

"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,

auta nainen synnyttävä,

kaitse kauniisti meitä."

Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen,

mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi

korkealla äänellä:

-- Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!

Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa

täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat

silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa

kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta

myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.

Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn

päästään ja vastasi kumartaen:

-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden

ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.

Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin

rinnalle.

Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:

"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,

auta nainen synnyttävä"...

hän taputti käsiään ja sanoi:

-- Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa

lukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?

-- Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.

Äitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään

uteliaisuutensa houkuttelemana.

Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja

sanoi:

-- Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa

lukea.

-- Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.

Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen

otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia

kädessään.

-- Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä

ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi

riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille

paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin

ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen

synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.

-- Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. -- Pyhän

Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte,

luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla

almu kapusiinille.

Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli

täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti

taivaltamaan kohti _Pientä Bakkosta_.

Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa,

vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka

kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina

antiikkisen pylvään nenässä.

Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän

kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu

asetettu suola-astiaa hänen eteensä.

-- Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. -- He tarjosivat

suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös

jumalien pöydälle temppeleihin.

Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.

Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:

-- Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden

välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle,

että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä

sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.

-- Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille

muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä

kalliimmaksi.

Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan

liittää keskusteluun jonkun sanan. -- Täytyy uskoa, että suola on

hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen

lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan

kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni

kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista,

joka istuu tässä.

Apotti katseli minua ja sanoi:

-- Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän

lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.

-- Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan

ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle,

ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa

repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.

Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan,

että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä

keveydellä.

-- Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle.

Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa

vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.

-- Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan

kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että

se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke

nälkää vastaan.

-- Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti.

-- Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka

epätäydellisenä palsamina.

Hänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine

kynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo

näky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme

silmää sukankutimestaan.

-- Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja

tulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he

varmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri

_Pieneen Bakkokseen_ ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei

maksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa

Pyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta

pahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en

ollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden

rukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun

hän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta

oli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli

Ange syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti

perässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun

ja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan,

viinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän

pään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista

likitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti

järjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä,

tulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja

hänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.

Isäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta

tällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua

vaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin

käytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi

tälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin

mustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.

Hän oikein lämpeni puhuessaan:

-- Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä

ja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan

kevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin

turmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja

kapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien!

Hyi! Hyi!

Tässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi

salaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli

sukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.

Hämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi

yksikantaan:

-- Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja

kersanteille?

-- Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat

veitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.

-- Kuinka? kysyi hän nauraen. -- Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.

-- Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. --

Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa

romulaatikkoineen!

-- Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.

Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!

Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin

apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:

-- Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne:

jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta

lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin

herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja

kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!

-- Epäilemättä, vastasi apotti.

-- Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan

minä hänet ulos luudanvarrella.

-- Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. -- Tämä kapusiini on aasi

ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan.

Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan

elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen

taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta

hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia

tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa,

vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet

täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä

suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva

oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.

-- Kättä päälle, sanoi isäni. -- Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei

voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet

keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä.

En tahdo enää elämässäni astua jalallani _Pieneen Bakkokseen_, niin

inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!

Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan

hitaasti ja juhlallisesti:

-- Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja

varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut.

Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen

kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa

ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä.

Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa

tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala

on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin

ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin

ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän

tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa

näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa.

Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä

opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun

tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen

jokaista yksityisilmausta.

Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.

-- Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja

terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas

bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi

Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani

huulia.

Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:

-- Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa

sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä

lähtien on oleva runottarille pyhitetty.

-- Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä

luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo

ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden

pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa,

pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin

ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa,

sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän

Comon rukousta.

Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä

kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:

-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen

usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa

keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.

-- Voi olla, vastasi äitini. -- Mutta jos sinä, Léonard, olisit

paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun

omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta

minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä

ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle

sopivaisuudelle velkapää.

Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi

huokaisten:

-- Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan

kuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin

he kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta

jolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole

harvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa

ullakolla ilman tulta tai kynttilää. _Exemplum ut talpa_. Minä itse

olen esimerkki siitä.

Hän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava

tässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia,

joita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole

muistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää

eräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta,

jolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.

2.

Hän kertoi:

-- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan

toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä

ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n

kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin

ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni

suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi

kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja

hän piti _Kultainen raamattu_ nimistä kirjakauppaa torin varrella,

kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja,

joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä

painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja

selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau

huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin

miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot,

Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset

ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset,

Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja

Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset,

Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät

Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it,

Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät

Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't,

Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't,

kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit,

teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta

lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.

"Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti

ajatelko mitään pahaa minusta".

Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli

käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja

paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti

minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut

niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti

lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten

muuten hänet suututtavani.

Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni.

Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion

johtajille, että minä en enää käynyt _Kultaisessa raamatussa_, koska

siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan

loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen,

minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä

kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän

kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia

ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien

korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo

korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut

pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja

Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten

itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä

suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini

ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut

kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.

-- Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti!

Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja

vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en

voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!

-- Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. -- Se onkin

synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta

tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan

luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä,

ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä

kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.

-- Amen, lausui isäni. -- Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä

aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.

Apotti jatkoi kertomustaan:

-- Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle

Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen

puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen

useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin

peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana.

Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan

kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä

kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi

folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin

sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina.

Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.

Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa

opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä

rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita

minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse

Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti

etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en

ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan.

Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan

tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua

kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti

Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä

olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä

_écu'tä_ [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja

painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä,

allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai

ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen

oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha

teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai

vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen

ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä

kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi

kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun

alkujuuri.

Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja

minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran

lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.

Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien

kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää,

jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä

ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari _liard'ia_ [2 1/2

penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin

elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho

puutarhatyömies.

Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut _écu'n_

nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään.

Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän

valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen

leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen

hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.

-- Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota

hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa.

Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?

-- Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.

3.

Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa

inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän

sanoi:

"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden

muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä

tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta,

mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari

ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan

Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen

ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia

harlekiini-hassutuksia."

Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että

järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui

kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää

_Pienen Bakkoksen_ köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti

lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että

olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään

muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta

sangen hyvän latinantaitajan.

Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka

ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani

koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon,

että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään

sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen _Ajatelmia_,

Pyhän Basiliuksen _Keskustelemuksia uskonnosta_ ja Boëtiuksen

_Lohdutuksia_. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten

filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain

iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä.

Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa

oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien

toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä

eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi

kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan

jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää,

että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa,

joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän.

Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän

koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä

sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi,

esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.

Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi

todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän

rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta

kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen

puettuna.

Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja

uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä

ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille

kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin

seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui

hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan

Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen

ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle

valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan

aterian, hän poikkesi _Pieneen Bakkokseen_ ja _Pyhän Katarinan kuvan_

kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka

oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää

viiniä.

Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona,

joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia

kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä

kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri

Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti

päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä

ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen

monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan

harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen

lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli

pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja

sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä

enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin

myyskennellä, kuten hän, kirjoja _Pyhän Katarinan kuvassa_.

Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota

tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä

päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran

alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli

Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan

lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa

maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka

kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli

opettanut minut kirjoja rakastamaan.

Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan

kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:

-- Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren

oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?

-- Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.

-- On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme

ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän

käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on

oleva kunniaksi vaatteilleen.

Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien

tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna.

Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista

ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen

lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.

Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä

tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa.

Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli

poikaansa kirkonmiehenä.

Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli

itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta

täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran

ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin

luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka

näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi,

näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa,

jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän

kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän

huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi

puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen

hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja

että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu

siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä

iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on

kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt

vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut

hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan

ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset

toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi

minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei

pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän

tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.

Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä

enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni.

Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään

tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut

kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei

ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja

minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni

synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä.

Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi

voinut olla todellista.

4.

Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista

vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka

tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa _Kuningatar

Hanhenjalan_ kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas

tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja

liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme

Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon

isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt

apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen

kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni

hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin

hirsiin saakka.

Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi

kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt

kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa

mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä

oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi,

begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu

kuultu heidän kohtaloistaan, mutta _Pienessä Bakkoksessa_ oltiin

tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja

Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa.

Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä

papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi

oli varastanut hänen aasinsa.

-- Kuinka? huudahti isäni, -- eikö tuo konna istu luostarinsa

vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.

Mutta veli Ange luki _Benedicite'n_ ja teki ristinmerkin liemimaljan

yli.

-- Ohoh! sanoi isäni, -- ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja

tunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen

niistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole

näkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut

kunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo

vanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja

tytön, joka on kaiken maailman oma!

-- Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin

kätkettyinä, -- kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea,

joka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään,

niin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun

pyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten

Chartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla,

että hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki

nurkumatta.

-- Pitäkää suunne! vastasi isäni, -- te olette irstailija. Te ette

ollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai

menkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla

kylmänvihoja.

Mutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän

myös teki aivan rauhallisesti.

-- Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he

tekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.

Isäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta

lurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.

-- Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun

lempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön

kaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin

pitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan,

vaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari

Léonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen

henkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän

arvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on

usein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan

kolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi

sivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.

-- Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli

ikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai

Frontin, kuten tapa on?

Apotti jatkoi:

-- Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä

epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan.

Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias

kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen

mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa

katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä.

"Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän

korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne".

-- "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa

hyväntahtoisesti.

Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka

oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti

äkkiä suu täynnä:

-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

-- Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, -- on todellakin

verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan

mielen mukaan.

-- Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt

uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle,

ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani

saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua

kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.

-- Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti,

että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän

läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin

maallista laadultaan.

Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi

varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos

tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi

tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa

muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois

vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän

nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli

pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja,

joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän

lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa,

ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.

-- Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. -- Minä muistan,

että ollessani oppipoikana _Kuninkaallisen hanhen_ paistintuvassa,

Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan

oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran

minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on

liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen

koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi

yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli

oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen

vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.

Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei

sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi

säilyttää näiden kunnioituksen.

Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta,

käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän

kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä

nöyrästi tulen ääressä:

-- Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa

veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne,

joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin

mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?