tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään
suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen
vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla
Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia
rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti
takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti
saksalainen amiraali _Ingenohl_ uudelle retkelle, komennettavanaan
neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo-
ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät
pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän
Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi
amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö)
risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat
olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti —
klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22
km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka
edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin
luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa
taisteluristeilijät _Lion_ (lippulaiva), _Tiger, Princess Royal,
Indomitable ja New Zealand_ sekä moniaat kevyet risteilijät
ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja",
Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin
järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24
kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä.
Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä
panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa
_Derfflinger_ (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, _Moltke_-
ja _Seydlitz_-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm.
tykkejä.
Epäonnistunut yllätys.
Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen
kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät
kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille
rannikoille.
Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti
takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko
ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas
tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin
voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne
tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa
sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.
Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät
Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen
puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen
sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata
sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan
torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen,
toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta
brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden
turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.
"Leijona" saaliinsa kimpussa.
Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän
puolen etunenässä kulki _Lion_, nimensä ("Leijona") ja arvonsa
mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman
aluksen, "hännän päähän" jääneen _Blücherin_, jota kohti ne kaikki
suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin
rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin
painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten
niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat;
muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät
siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin
paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta
eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin
taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei
lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi,
ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen
taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka
haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa
ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä
puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen
ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.
Taistelun kehittyminen.
Joutumatta pitemmältä vaarinottamaan _Blücher'in_ kohtaloa kiirehtivät
isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn
tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaa _Derfflinger_'a
vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä
taistelukyvyttömiksi — _Moltke'n ja Seydlitz’in_ höyrytessä
eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien
pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien
sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki —
tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se
oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin
samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten
välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla
tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään
miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa
viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi
saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne
rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet
näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja
nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen
suojaan.
"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat.
Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin
nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansa _Lion_'n
ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset
höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui
melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään
ja sitten _Princess Royal'iin_, joka asettui brittiläisen rintaman
etummaiseksi. Kun _Lion'issa_ alahangankin puoleiset koneet myöhemmin
vahingoittuivat, ehätti _Tiger_ sen eteen kilveksi, mutta joutui itse
vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten otti
_Indomitable_ aivan invaliidiksi käyneen _Lion'in_ hinausköyteen
viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin
matkalla upposi.)
Blücher’in sankarillinen loppu.
Tällävälin oli henkihieveriin ammuttu _Blücher_ kamppaillut
kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä
pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijä _Arethusa_
(joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein
pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät.
Ohjaton ja kallelleen painunut _Blücher_ ei voinut millään tavoin
välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle.
Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan,
räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti
kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun
saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.
Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa.
_Blücher_ osottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui
yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen
reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin
englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi
sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä,
jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat
veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi
Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka
alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin
brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken
ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa
nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä
tapetuksi ilmalaivan pommista.
Saksan laivaston loppu.
Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta
Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona
Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto
etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän
sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi
yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä
sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan
häikäilemättömyyttä vastaan.
Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen.
Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa
tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi
vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta.
Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen
jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan
tulevaisuus on merellä".