Napojen tarina.
Napojen viehätys. — Naparetket. — Napojen murhenäytelmät. —
Etelänavan valloitus. — _Scottin etelänaparetki_: Matkan alku;
Talvenpito etelän jäissä; Lähtö napaa kohti; Hevoset menehtyvät; Viime
ponnistus; Navalle tulo — voittoja pettymys; Kamala palausretki;
Titaanien kamppailu; Julma pettymys; Sankarien loppu.
Napojen viehätys.
Tämän kirjan alkulauseessa puhuimme suurista etsijöistä, joita korkea
ihanne, uupumaton pyrkimys ajaa halki kuoleman vaarojen etäisenä
siintävää päämäärää tavoittamaan.
Samanlainen ikuinen pyrkimys se on halki aikain johtanut etsijöitä
napaseutujenkin kuolemanmaille.
Mikä niissä on ollut viehättävää? Mitä aineellista, taloudellista
hyötyä niistä voitettavana? Mitä vallanlaajennuksia voisivatkaan nuo
ikuisen lumen ja jään, yön ja pakkasen kuningaskunnat tarjota? Ei
mitään!
Voitto ja hyöty on puhtaasti henkistä laatua, ihmisen iäistä
tiedonjanoa tyydyttävää.
Ensinnäkin itse tuo merkillinen maantieteellinen piste, jonka yllä
aurinko viipyy vuorokauden ympäri näennäisesti aivan liikkumatonna,
jossa ei ole yön eikä päivän vaihtelua eikä ilmansuuntien erotusta.
Eikö sen saavuttaminen ole omiaan viehättämään etsivää henkeä?
Entä sitten äärimmäisen pohjolan ja äärimmäisen etelän jylhänankara
luonto mittaamattomine jääkenttineen ja jättiläiskirkon muotoisille
jäävuorineen; tuiki tuntemattomat mantereet napojen ympärillä, joissa
on vaikea laskea koskaan sulamattoman ikijään loppumista ja varsinaisen
maakamaran alkamista; niiden niukka, mutta peräti merkillinen
eläimistö ja vielä niukempi kasvikunta, ilmastolliset ja magneettiset
ilmiöt räiskyville revontulineen, kuljettavien väylien mahdollinen
olemassaolo, meriveden lämpimyyden vaihtelut ja merivirtojen
seuraaminen — kaikki tuo on rajatonta, neitseellisen koskematonta
riistamaata tieteelliselle tutkimukselle.
Naparetket.
Pohjoisten napaseutujen tutkimisen panivat jo 1500-luvulla alulle
hollantilaiset, joiden retkistä Barentzin johtaman retkikunnan viettämä
kolmivuotinen pakkotalvehdus Novaja Semljalla oli kuin ihmeellinen
sankaritaru. Vuosisatojen kuluessa ovat sitten monien Europan kansojen
karaistuneimmat pojat yhä yrittäneet pohjan perille (Franklin ja Clark
Ross 1800-luvun alussa), kunnes voitonseppeleen viimein saavutti
amerikkalainen _Peary_, joka löysi pohjoisnavan v. 1909. — Pohjoisten
purjehduskelpoisten väyläin keksimisessä ovat sen sijaan Pohjolan
kansat olleet etunenässä. Suomalais-ruotsalainen Nordenskiöld purjehti
ensinnä koillisväylän Aasian ympäri vv. 1878-9, ja norjalainen
_Amundsen_ kiersi v. 1906 vastakkaiseen suuntaan luoteisväylän Amerikan
ympäri.
Etelänavan tienoot eroavat pohjoisista napaseuduista siinä, että
siellä ei kulje lainkaan lämpöisiä merivirtoja ylläpitämässä
elämänmahdollisuuksia. Jo 60-70 leveysasteen välinen vyöhyke, jolla
Suomi kokonaisuudessaan sijaitsee, on sielläpäin tuiki kolkkoa, miltei
luoksepääsemätöntä jäämerta ynnä ikijään peittämää napamannerta.
Mutta sielläkään ei ole puuttunut rohkeita yrittelijöitä. Jo 1700-luvun
lopulla tunkeutui mainio Tyynen valtameren tutkija _James Cook_ 71°
saakka. Edellämainittu Clark Ross pääsi vielä kauemmaksi ja keksi
siellä, ikuisen jään ja pakkasen maassa, kaksi kirkkaasti liekitsevää
tulivuorta, joille antoi laivojensa mukaan niinet Erebus ja Terror.
Mutta vasta meidän päivinämme ovat etelänavan valloitusyritykset
vieneet menestyksellisiin tuloksiin. Englantilaisen Shacklctonin
oli tosin v. 1909 pakko palata takaisin aivan läheltä lopullista
päämäärää, mutta hänen maanmiehensä ja toverinsa Scott saavutti sen
v. 1912 alussa; ja jo edellisen vuoden lopulla oli paikalla käynyt
paljon kehnommin varustettu, mutta naparetkiin paremmin karaistunut
_Amundsen_, pohjoisen luoteisväylän kunniakas keksijä.
Napojen murhenäytelmät.
Paljoa enemmän kuin muilta etsijöiltä vaaditaan naparetkeilijöiltä
kukistumatonta rohkeutta ja ennen kaikkea karaistunutta sielua ja
ruumista. Villejä ihmisrotuja tai petoja hänen ei tarvitse peljätä,
mutta niitä paljoa villimpänä ja kammottavampana isäntänä esiintyy
napaseutujen hirvittävä luonto. Sen asettamat vastukset ovat paljoa
moninaisemmat ja erikoisemmat kuin muualla, eikä sillä ole edes
elatuksen apua annettavana, josta ei mikään muu maanääri koskaan ole
tyhjä.
"Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
Taivasta talv’ ei salli lauhaa;
jääkarhut ympärillä kömpivät,
puhuri täysin palkein pauhaa,
jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
ja revontulet läikkyy, roihuaa!"
Tuo kuulostaa kyllä syrjäisestä suurenmoisen runolliselta ja
viehättävältä, mutta toisenlaiseksi käy todellisuus, kun mukaan otetut
ruoka- ja lämmitysaineet loppuvat ja nälkä ja pakkanen ja napaseutujen
oudot, eriskummaiset taudit yhtyvät sortamaan avutonta matkamiestä.
Siksipä sisältääkin napatutkimusten historia paljon lukuisampia ja
kaameampia murhenäytelmiä kuin muiden löytöretkien.
Etelänavan vallotus.
Liikuttavin niistä on epäilemättä Scottin retkikunnan kohtalo.
Riemuvoittonsa hetkellä se keksi toisen kilpailijan jo ennättäneen
siepata siltä voitonseppeleen; ja kolkolla paluumatkalla sen navalla
käynyt osasto sortui kuolemaan.
Kuinka mainiosti tuollainen retkikunta saattaakin olla järjestetty,
kuinka viisaasti ja kaukonäköisesti sen matkavarustukset ja kulkureitit
olla suunnitellut, niin kuitenkin voi joutua hetki, jolloin
inhimillinen kärsimys ei kestä enää kauempaa, jolloin titaanienkin
kamppailu jääsilmäistä luontoemoa vastaan on toivotonta. _Tähän asti —
mutta siitä ei ylitse!_
Tämän retkikunnan tarina on niitä, jotka saavat veren sykkimään
suonissa entistä kuumemmin, sydämen lyömään hartaammin ja hehkuvammin
ja pään taipumaan kunnioittavasti inhimilliselle urheudelle. Retkikunta
saavutti päämäärän, johon sen johtaja oli vuosikausien kuluessa
tien viitoittanut — vain keksiäkseen, että ainoastaan kuukautta
aikaisemmin sen jo oli saavuttanut toinen mies; ja sitten pahan sään
yllättämänä urhokas joukko paleltui kuoliaaksi vain kolmen peninkulman
päässä lähimmästä polttoainevarastosta, jonka saavuttaminen olisi
tiennyt retkeläisille lämmintä pakkasen hirmuja ja keitettyä ruokaa
napasairautta vastaan.
Matkan alku.
Kun _Terra Nova_ (Uusi maa), _Robert F. Scottin_ retkikunnan laiva,
marraskuun lopulla 1910 lähti Uudesta Seelannista käsin valloittamaan
etelänapaa, oli sillä hyvät toiveet menestyksestä. Johtaja itse
oli koeteltu merimies, Englannin sotalaivaston upseeri ja innokas
kaikkien viimeaikaisten, etelänavan arvoitusta koskevain tieteellisten
ongelmain tutkija, edellämainitun Shackletonin retkikunnan osanottaja.
Kaikki muutkin retkikunnan 60 jäsentä olivat valitut pitäen matkan
päämäärää silmällä. Joukossa oli geologeja ja fyysikoita, meteorologeja
ja lääkäreitä, valokuvaajia ja merimiehiä, moottori-insinööri ja
hiihtäjämestari, koirilla-ajajia ja kokkeja j.n.e. — sanalla sanoen
kokonainen pieni yhteiskunta alallansa kunnostautunutta valioväkeä.
Itse asiassa se olikin parhaiten kokoonpantu naparetkikunta; mikä
milloinkaan on matkalle lähtenyt.
Turvallisesti puhkaistiin ahtojäiden alue, kunnes vuoden viimeisenä
päivänä saavuttiin Shackletonin kolme vuotta aikaisemmin ensiksi
tapaaman Suuren jäämuurin reunalle Kap Crozierhen, joka oli ennakolta
määrätty retkikunnan talvehtimispaikaksi. Laiva palasi sitten talven
ajaksi takaisin Uuteen Seelantiin. Pari viikkoa ahersivat miehet
kuin orjat kantaen varastoja rannalle, rakentaen kappaleina tuotua
talvimajaa pystyyn, luoden lumesta lääviä retkikunnan ponyhevosille ja
ajokoirille, varustaen rekiä kuntoon j.n.e.
Talvenpito etelän jäissä.
Tammikuun puolivälissä oli talviasema viimein valmis. Se oli
lautahökkeli, 17 m pitkä, 8 1/2 m leveä ja 3 m korkea ja oli jaettu
eri osastoihin upseereja ja miehistöä varten. Lisäksi se sisälsi
tieteellisen laboratorion, pimeän kammion valokuvaamista varten
ynnä työpajan. Rakennuksen keskelle sijoitettu rautakamiina huokui
rattoisata lämpöä kaikkiin suojiin, seinillä oli kirjahyllyjä ja
hauskoja kotimaan kuvia. Pohjoisen (lämpimän tuulen) puolella olivat
varastosuojat. Osa miehistöstä asettui kuitenkin asumaan "Hut
Point'iin" (Maja-kärkeen) moniaita km länteen päin, niissä oli vielä
pystyssä Scottin v. 1901 Shackletonin retkellä käyttämä talvimaja, joka
puhelinjohdolla yhdistettiin pääasemaan.
Sitten käytettiin kuukauden päivät ruoka- ja polttoainevarastojen
sijoittamiseksi alkavan naparetken tarpeeksi usean sadan km varrelle
etelään päin. Jäämuurilla matkaaminen oli kuten aina vaarallista,
moniaita hevosia ja koiria menehtyi tiellä, ja kerran joutui koko
matkue eksyksiin. Sitten huhtikuun puolivälissä alkoi varsinainen
talvenvietto, jonka pitkät kuukaudet käytettiin tieteellisiin
tutkimuksiin ja illat rattoisaan seuranpitoon kamiinin ympärillä
öljylamppujen valossa. Ajanviettoa varten oli mukana runsas kirjasto,
gramofoni ja taikalyhty. Työtä oli sitäpaitsi jokaisella miehellä
yllinkyllin; varsinkin vetojuhtien hoito ja ruokinta antoi paljon
huolta, niiden voinnissapysymisestä kun arveltiin koko retkikunnan
menestyksen riippuvan.
Lähtö napaa kohti.
Vihdoin koitti etelänavan "kevät" lokakuun lopulla, ja aurinko alkoi
vinosti heittää kalseita säteitään. Silloin oli alettava suuri,
uskalias matka navalle, n. 130-peninkuhnainen taivallus.
"Tulevaisuus on jumalien helmassa. En voi ajatella, että mitään
olisi jäänyt tekemättä menestyksen varmentamiseksi." Näin kirjoitti
kapteeni Scott päiväkirjaansa lähtöpäivän aattoiltana. Ja lukiessaan
tuota monessa suhteessa hyvin huomattavaa kirjallista tuotetta uskoo
syrjäinenkin kernaasti, että kaikki oli varustettu suurta yritystä
varten niin perinpohjin kuin ihmisymmärrys ja -kyky suinkin voi.
Marraskuun 1:pnä 1911 erosi napamatkue jälellejäävistä. Siihen kuului
kymmenen miestä, jotka ajoivat yhtä monta islantilaista ponyhevosten
vetämää rekeä, sekä kaksi miestä siperialaisten koirien kuljettajina,
niiden kun oli määrä käydä pikku hepojen sijaan valjaisiin, kun hevot
menehtyisivät. Edellä kulki moottorirekimatkue pystyttäen tienviittoja
jälessätulijoille, jotka seurasivat kolmessa osassa, hitain etummaisena
ja molemmat toiset sopivan välimatkan päässä, jotta iltaisin
jouduttaisiin yhteisiin yöpymäkohtiin. Kolmeviikkoisen matkanteon
jälkeen saavuttiin ennakolta valmistetulle varastopaikalle, missä
tavattiin moottorikulkue kurjassa tilassa. Siltä oli välillä särkynyt
toisesta reestä kone, ja matkaa oli jatkettu retkikunnan viimeisellä
jälellä olevalla reellä; mutta varaston luona heiltä oli lumimyrskyn
takia tie noussut pystyyn, ja he olivat varronneet kokonaisen viikon
jälestätulevia.
Hevoset menehtyvät.
Koko joulukuun alkupuoliskon raivosi kiivaita lumimyrskyjä, usein
monta päivää yhtäpäätä, ja ne toivat mukanaan ankaran pakkasen sekä
pyryttivät muutenkin vaikeasti kuljettavan rosoisen jääkentän täyteen
vuorenkorkuisia kinoksia. Ponien oli toivottu kestävän aina napaa
ympäröivän Suuren jäätikön juurelle saakka; mutta ne kävivät hyvin pian
niin heikoiksi, että ne oli yksi toisensa jälkeen lopetettava, kunnes
31:nä matkapäivänä viimeinenkin niistä ammuttiin.
Tällöin erosivat moottorimiehet napamatkueesta ja kohta vielä neljä
muuta, niin että pieniä, kevyitä rekiä lykäten jäi napaa kohti
suksilla pyrkimään ainoastaan viisi miestä: Scott itse, kapteeni
Oates, laivaupseeri Evans, lääkäri Wilson ja luutnantti Bovers. Koko
matkanteon aikana jätettiin tien varrelle pieniä polttoainevarastoja
paluumatkaa varten; muonaa oli retkeläisillä mukana enemmän kuin
kuukauden tarpeeksi.
Viime ponnistus.
Joulukuun puolivälissä alkoi vaivaloinen kiipeäminen ylöspäin Suuren
jäätikön rinteitä, jonka huiput häämöttivät edessä tuhansien metrien
korkeudessa. Lumipyryt olivat kattaneet rinteiden halkeamat ja kuilut
petollisella pehmeällä lumella, joihin retkeläiset rekineen ja
koirineen monesti upposivat aivan huppuun, niin että matka hidastui
2-3 kertaa pitemmäksi kuin oli arvattu. Välistä peitti hyinen, raskas
usva koko seudun tuntikausiksi, jotta ei uskallettu lähteä tarpomaan
näkymätöntä taivalta. Sellaisessa tilassa, 5 kilometrin korkeudella
merenpinnasta, saatiin _viettää joulukin_.
Mutta eteenpäin elävän mieli, akka tieltä palatkoon! ajattelivat
navan valloittajat. Tammikuun 9:ntenä kohottiin viimeinkin jyrkänteen
reunalle ja päästiin napaa ympäröivälle Suurelle ylätasangolle. Kuormat
olivat kulutuksesta ja varastoihinpanosta jo siksi keventyneet,
etteivät ne enää suurestikaan haitanneet kulkua. Mutta ohentuneessa ja
viimaisen kylmässä ilmassa tuolla "maailman katolla" oli matkanteko
kuitenkin niin tukalata sekä miehille että koirille, että 11:ntenä
p:nä — vajaan 120 km päässä navalta — Scottilta tuntui siltä, ettei
jaksettaisi enää viikkoakaan jatkaa ponnistelua. Päivä päivältä kehnoni
sää, mutta se oli vain omansa jouduttamaan matkalaisia — olihan
matkan maali, kaikkien napamatkojen kunniakas voitonkruunu, jo niin
houkuttelevan lähellä! Varsinkin kannusti heitä pelko siitä, että toiset
ehkä olisivat ennättäneet maaliin heidän edellään. He tiesivät, että
peljättävä kilpailija norjalainen napakarhu Amundsen, luoteisväylän
mainehikas purjehtija, pyrki samoihin aikoihin etelänavalle, tosin
toisesta lähtökohdasta, vaikka hän olikin matkaan varustautuessaan
uskotellut aikovansa — pohjoisnavalle! Mitähän jos he navalle
saapuessaan tapaisivatkin siellä jo vieraan lipun liehumassa — se
ajatus oli tehdä reippaat urheilijat hulluiksi.
Navalle tulo — voitto ja pettymys.
Tammikuun 16:ntena he kaukana hohtavan valkoisen lumikentän perällä
näkivät kuumottavan pikkuruisen mustan läiskän, joka kohta pani Scottin
miesten ajatukset pyörimään Amundsenissa. Mikä päätteli sitä miksikin,
mutta kaikki rohkaisivat toisiaan hurraahuudoilla ja koettivat
itselleen uskotella, ettei sen toki mitään kummempaa tarvinnut tietää.
Kahta vinhempaan lykkäsi riemu ja ikävä aavistus lylyä.
Ja sitten saavutettiin tuo merkki. Se oli pieni musta lippupahanen,
joka oli kiinnitetty lumesta törröttävään rikkinäiseen reenjalakseen.
Ja se merkitsi sitä, että norjalainen oli kilpajuoksun voittanut.
Kaikkialla ympärillä näkyi leiripaikan jätteitä. — "Tämä on hirveä
pettymys", kirjoitti Scott päiväkirjaansa, "ja minä olen hyvin
pahoillani uskollisten seuralaisten! takia. Monia ajatuksia tulee
mieleen, ja monesti olemme keskenämme keskustelleet. Huomenna täytyy
meidän talsia navalle ja sitten kiiruhtaa kotia niin pian kuin suinkin
pääsemme. Kaikki päivän kauniit unelmat täytyy jättää jälkeen; siitä
tulee hyvin raskas palaaminen."
Huomenissa sitten saavutettiin tuo merkillinen maantieteellinen piste,
ja paikan yksinäisyyden ja jylhyyden painostamana suuri löytöretkeilijä
huudahtaa:
_"Herra Jumala! Tämä on kamala paikka, ja sitä hirvittävämpi meille,
jotka olemme siihen ponnistelleet saamatta edes esikoisoikeutta
palkaksemme."_
Suuri päämäärä oli saavutettu, mutta ilon hurma puuttui. Amundsenin
teltta ja merkkipaalut löydettiin perillä, ja Norjan punakirjava lippu
liehui ylpeästi tuulessa. Englantilainen joukkue oli myöhästynyt
kuukauden päivät.
Kamala paluuretki.
Pystytettyään hekin maapallon pituusviivojen eteläiseen
leikkauspisteeseen "poloisen, kurjan Union-Jackin" (Englannin
ristilipun kansanomainen nimitys), kuten Scott harmissaan lausuu,
kääntyivät retkeläiset takaisin pohjoista kohti, alkaen taivaltaa
etelänavan ylätasankoa, joka tullessa oli antanut heille niin paljon
vaivaa, ja sitten laskeutua Suuren jäätikön kaameita rinteitä alas
yhä kehnommaksi yltyvän sään vallitessa. Silloin vasta, "päivän
kauniiden unelmain" ja suurten toiveiden sammuttua tyhjiin, he
rupesivat tuntemaan väsymystä jättiläisponnistuksistaan. Evans ja
Oates, retkikunnan vahvimmat miehet, alkoivat valitella vaivojansa.
Edelliseltä olivat sormet ja nenä paleltuneet; sitten hän jäätikköä
alas kavutessaan putosi korkealta, iski päänsä rosoiseen jäähän ja
sai aivotärähdyksen. Tohtori Wilson loukkasi säärensä ja rupesi
potemaan jääsokeutta. Kaikki nuo tapaturmat hidastuttivat matkuetta,
jolle joutuisuus oli ylen tärkeä, sillä ruokaa oli tavattava oikeilla
hetkillä tulomatkalla tehdyistä varastopaikoista. Kun näitä toisinaan
sai kauan etsiä, kävi miesparkain hätä ylen ahdistavaksi.
Titaanien kamppailu.
Sitten surkastui väkevä Evans peräti. Oltuaan ennen aina
itseensäluottavainen, voimakas ja kekseliäs mies, jolta muu retkikunta
oli tottunut odottamaan neuvoa ja apua missä ahdingossa hyvänsä, oikea
"voiman torni", joksi Scott häntä nimittää, tuli hänestä avuton kuin
kompasteleva lapsi, ja hän jäi alati kauvas toisten jälkeen, niin että
näiden oli pysähdyttävä kohentamaan häntä pystyyn.
Helmikuun 17:ntenä, kun matkue oli hirvittävän päivätyön jälkeen
viimein päässyt Suuren jäätikön juurelle ja käynyt leiriin, oli Evans
poloinen jäänyt niin kauaksi jälkeen, että toverit hätääntyivät ja
lähtivät hakemaan häntä. He löysivätkin miesparan, mutta tämä oli
tullut inhimillisen kärsimyksen rajalle. "Hän kyyrötti polvillaan,
vaatteet riekaleina, kädet paljaina ja pakkasen puremina, silmissä
hurja katse." He raastoivat poloisen suurella vaivalla telttaan, jossa
hän samana yönä hirveissä tuskissa heitti henkensä.
Sitten kuluivat päivät kuolettavan yksitoikkoisesti neljältä
jälellejääneeltä, jotka yhäti heikentyvin voimin kompuroivat tietänsä
varastopaikalta toiselle. Kuukausi Evansin kuoleman jälkeen päättyivät
kapteeni Oateshnkin päivät. Kädet ja jalat paleltuneina hän tiesi
olevansa rasitukseksi itselleen ja urheille tovereilleen, jotka ilman
häntä pääsisivät joutuisammin eteenpäin.
"Jatkakaa te vain ilman minua", sanoi hän toisille maaliskuun 16:ntena.
"Minä käyn lepäämään makuusäkkiini." Mutta toverit, tietäen jäämisen
varmaksi kuolemaksi, pakottivat hänet mukaan, ja hän ponnisteli
sankarillisesti koko päivän, kunnes illalla taas leiriydytyn lepäämään.
Huomenissa hän heräsi ennen toisia. Hänen viimeisistä hetkistään
kerrotaan Scottin päiväkirjassa:
"Hän oli uljas sielu... Puhalsi lumimyrskyksi. Hän sanoi: 'Minäpä
käväisen vähän syrjässä ja viivyn ehkä jonkun aikaa.’ Hän lähti ulos
lumimyrskyyn, ja sen perästä emme häntä enää nähneet... Me arvasimme,
että poloinen Oates lähti kuoloansa kohti; mutta vaikka koetimme
varoittaa häntä, tiesimme, että se oli kelpo miehen ja englantilaisen
gentlemannin uljas teko."
_Hän uhrasi itsensä toverien hyväksi. "Ei ole kellään suurempaa
rakkautta kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä."_
Julma pettymys.
Kolmen miehen laahusti pieni matkue sitten eteenpäin, koettaen kaikin
voimin joutua ensimmäiselle varastoasemalle. Sitä ennen he kuitenkin
odottelivat erästä tulomatkalla talviasemalle palannutta toveria
sopimuksen mukaisesti tulevaksi heitä vastaan koiravaljakolla.
Mutta häntä olikin pitkällinen lumimyrsky pidätellyt mainitulla
varastopaikalla kuuden päivän ajan, eikä hänellä ollut mukana tarpeeksi
koiranmuonaa uskaltaakseen lähteä etemmäksi tulijoita vastaan. Sitä
paitsi hän pelkäsi voivansa moisella jumalanilmalla helposti eksyä
tavoittelemistaan tovereista, jonka vuoksi hän arveli olevan viisainta
jäädä odottelemaan heitä varastopaikalla.
Kun ei vastaantulevaa auttajaa kuulunutkaan, kävi lopullisen tuhon uhka
väsyneille taivaltajille ilmeiseksi. Maaliskuun 18:ntena, ainoastaan
34 km päässä ikävöidystä varastopaikasta, täytyi heidän pysähtyä
lepäämään. Scottin oikea sääri oli paleltunut aivan turraksi, ja sen
lisäksi hän sairasti keripukkia. Heillä oli jäljellä vain puoli annosta
paloöljyä keittiötä varten ynnä pikku pullollinen väkiviinaa. Kun ne
olisivat loppuun poltetut, ei heillä olisi enää tarjona lämmitettyä
juotavaa — ja napaseuduilla se tiesi kuolemaa!
Kärsimyksistään huolimatta nämä sankarit lähtivät huomenissa kumminkin
hoipertelemaan eteenpäin, kunnes 21:senä — kolmisenkymmenen kilometrin
päässä pelastuspaikasta — heidät jälleen yllätti lumimyrsky. He
asettuivat leiriin; ruokaa oli heillä vielä vähän, mutta polttoainetta
ei pisaraakaan; ja levolle käydessään he tiesivät, että aamulla olisi
matkanteko heille aivan mahdotonta.
Sankarien loppu.
Jo moniaita päiviä aikaisemmin olivat Scott ja Bowers pyytäneet
tohtori Wilsonilta nukutusainetta, joka tekisi kivuttoman lopun heidän
kurjuudestaan.
Mutta tuona kamalana iltana, tietäessään kohtalonsa ratkaistuksi, he
karkaisivat mielensä kohtaamaan kuolemaa silmästä silmään — heistä
ei saisi sanoa, että he viimeisenä hetkenä horjahtivat! Jok'ikinen
aamu aina maaliskuun 29:nteen asti he yrittivät lähteä leiristään
matkaan niin lähellä häämöttävään turvapaikkaan, missä — oi, laupias
taivas! — heitä odotteli lämpö ja elämä, ravinto, lääkkeet ja toverit;
mutta joka aamu he kuulivat myrskyn ulvovan korvissaan ja näkivät sen
kasaavan jättiläismuuria heidän kärsimyssijansa ympärille.
"Me kestämme loppuun saakka", kirjoitti Scott äskenmainittuna päivänä
— se oli hänen viimeinen merkintänsä —, _"mutta me käymme tietysti
yhä heikommiksi, eikä loppu voi ollakaan kaukana._
"_Surkealta tuntuu sanoa, mutta minä en luule, että jaksan enää
kirjoittaa pitemmälti_.
"_Jumalan tähden tähystäkää, eikö väkeämme jo näy_!"
Ja niin kuolivat nuo pelottomat sankarit ja kelpo miehet; ja johtavana
ajatuksena Scottin viimeisissä kirjeissä-, jotka löydettiin jäätyneistä
ruumiista seuraavan marraskuun 10:ntenä, on huoli jälellejäävistä
miehistä ja ylistys kohtalotovereille. "Uljaiksi, jaloiksi
gentlemaneiksi" hän heitä nimittää, kun kuolema jo painaa hänen omat
silmänsä umpeen.
Ylevämpää kiitosta kuin tämä oman johtajansa suoma ei jälkimaailma
noille urhoille voi antaa, jotka — tietäen tappionsa johtuvan kaikesta
muusta kuin omasta syystään — taistelivat jalosti loppuun asti
ylivoimaisia luonnonvoimia vastaan.
Ikuinen kunnia pelottomille etsijöille!