Merirosvous ja kaapparitoimi.
_Merirosvous_: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake
— kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit
ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton
meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. —
_Kaapparitoimi_: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. — _Alabama_’n
tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu.
— Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. — _Emden_: Naamarin turvin
vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien
toiminta ja kohtalo.
Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen
harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena
ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun
toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi
sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä
ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti
ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta
harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi
viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt
maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä
Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun-
ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla
kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16.
sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja
"bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista
verta ja kultaa.
Espanjan rikkaus Amerikassa.
Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset
menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla
ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta
tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista
kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan
muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain
isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta
kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten
elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät
espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita
koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja
"tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen
jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa.
Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin
kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa;
vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä
enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.
Bukanierit.
Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan
houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan
maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun
varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä
se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.
Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan
merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta
syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San
Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa
metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä
asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat
tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja
jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa
auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan
myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen
"lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla
"bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin
panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin
kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla
häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat
reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat
laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa
Espanjan vartiolaivoja vastaan.
Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin
kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja
taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä
oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät —
kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen
"rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien
nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta
keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee
heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä
nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka
eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin
missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä.
Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin
pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti
mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta
ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa
perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa
henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen;
rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia
antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin
yrityksiin.
Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla.
Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista,
helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista
mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin
ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan
linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla
että kaukana sisämaassa.
Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa
halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat
yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista
kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa,
jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi,
saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin
rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja
mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun,
Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto,
jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja
sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea
Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas
kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin,
raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit
perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin
ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin
ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan
aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi
saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa
panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.
Kappalainen-sissiruhtinas-kansallisurho.
Bukanieripäälliköistä tuli kuuluisimmaksi _Francis Drake_. Hänet
kerrotaan kuningatar Elisabethin alkuaan nimittäneen laivaston
kappalaiseksi, mutta miehen huima luonto ei häntä kauvan pidättänyt
hengellisellä alalla. Hän heitti saarnakirjan menemään ja lyöttäytyi
tavalliseksi "tervajakuksi". Näytettyään monilla matkoillaan olevansa
kelpo soturi ja laivanpäällikkö lähti hän v. 1572 ryöstöretkelle
Espanjan alusmaihin Länsi-Intiassa. Alussa ei hänellä — kokematon
tällä alalla kun oli — ollut mainittavaa menestystä; päinvastoin sai
hän, hyökättyään pienoisen miesjoukon kera rikkaaseen Nombre de Dios’in
kaupunkiin Panaman kannaksella, odottamattoman kuuman vastaanoton ja
lyötiin häpeällä takaisin.
Paremmin onnisti häntä kannaksen Tyynenmeren puolisella rannalla,
jonne hän ensimmäisenä englantilaisista saapui. Saatuaan kuulla,
että Espanjan kuninkaan hopea-aarre Perusta oli tulossa Venta Cruzin
kaupunkiin, lähti hän 18 matruusin ja 30 espanjalaisille vihamielisen
intiaanin kera tuota vahvasti varustettua paikkaa valloittamaan!
Alussa tuo kourallinen uskalikkoja joutui joka taholta saarretuksi.
Tunnettuaan joukkion johtajaksi Draken — jota he tämän nimen
mukaisesti omalla kielelläänkin sanoivat "louhikäärmeeksi" (El
Dragon) ja jonka he kuvittelivat olevan edelleen Atlannin puolella —
huudahtivat espanjalaiset ihmeissään:
"Ihme on tapahtunut! El Dragon on tullut — taivas ties, millä tavoin
— ja hän väijyy aarretta!"
Sitten he huusivat sisseille:
"Espanjan kuninkaan nimessä — antaukaa!"
"Ei ikinä!" karjasi Drake vastaan. "Englannin kuningattaren nimessä
minun täytyy päästä tästä lävitse!" ja näin sanoen hän laukaisi
pistoolinsa vasten espanjalaisen kapteenin kasvoja. Hänen vähälukuinen
joukkonsa seurasi esimerkkiä, tunkeutui ulos ahdingosta — ja hetkisen
perästä he olivat kaupungin herroina!
Tuntui tuiki käsittämättömältä, kuinka tuollaiset urhotyöt oikein
voivat onnistuakaan. Merellä sissit "entrasivat" soutuveneillä hyvin
aseistettuja espanjalaisia sotalaivoja ja valtasivat ne; maalla
he ilman tykkejäkin valloittivat vahvojen muurien ja sata kertaa
suurempain miesjoukkojen puolustamia kaupunkeja. Espanjalainen on
hyvä soturi, samalla kertaa kylmäverinen ja ahdistettuna tuliseen
vimmaan tuikahtava, mutta bukanierien hirvittävän raivon edessä
masentui yksin heidänkin rohkeutensa maan tasalle.
Venta Cruzin ja Filip-kuninkaan hopea-aarteen vallattuaan Drake jatkoi
menestyksellä hurjaa riistaretkeään, iskien merellä kauppalaivojen
kimppuun kuten kotka saaliinsa niskaan ja nousten tuontuostakin
maihin ryöstämään kaupunkeja ja polttamaan luostareja. Vihdoin hän,
koottuaan tällä ryöstöretkellä 1577 mielestään tarpeeksi saalista,
ei uskaltanutkaan palata kotia samaa tietä kuin oli tullut, vaan
yritettyään turhaan löytää Kalifornian tienoilta paluutietä Tyyneltä
mereltä Atlantille jatkoi matkaa rohkeasti länteenpäin ja tuli siten,
ensimmäisenä englantilaisista, purjehtineeksi maapallon ympäri.
Tuo mainio ryöstöretki herätti luonnollisesti tavatonta ja oikeutettua
suuttumusta Espanjassa, joka siihen aikaan oli rauhallisissa
suhteissa Englannin kanssa. Yksin Englannissakin nousi kuningattaren
neuvonantajia vaatimaan, että kohtuus vaati palauttamaan ryöstetyt
aarteet takaisin Espanjalle ja siten välttämään sodansyytä silloisen
maailman mahtavimman valtakunnan puolelta. Mutta Elisabet rakasti
uljaita miehiä ja urheita tekoja; sen sijaan, että olisi rangaissut
Drakea, tuli hän vastaanottamaan Drakea tämän kotia tullessa ja löi
hänet ritariksi. Reipas sissi sai pian näyttää kuntoaan Englannin
sotalaivaston palveluksessa; ja kun noiden kahden vallan kiristyneet
välit viimein paukahtivat rikki ja "Voittamaton armada" saapui
tuhoamaan Englannin mahdin ja vapauden maan päältä, oli amiraali Sir
Francis Drakella — virkaheitolla kappalaisella ja ent. suurrosvolla —
kunniakas osansa isänmaansa loistavissa voitoissa.
Flibustierit ja varsinaiset merirosvot.
Bukanierien eli "rannikkoveljesten" laiton ja hillitön yhdyskunta
paisui viimein arveluttavaksi kansainväliseksi vaaraksi, niin että
Englannin ja Ranskan hallitusten täytyi — yhtä hyvin Espanjan
alituisten valitusten kuin oman kansallisen arvonsa takia — ruveta
ankariin toimenpiteisiin sitä vastaan. Jamaikan englantilaiset
kuvernöörit hajoittivat tällä isolla saarella olevat bukanierit, ja
lopuksi karkotettiin nämä varsinaiselta tyyssijaltaan Tortugaltakin.
Leivättömäksi jääneille rosvoille tarjottiin maa-alueita ja
kaikkinaisia etuja, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi
ja kaupankävijöiksi; heidän päälliköltään ja muita niskoittelevia
sitävastoin vedettiin itselleen rangaistukseksi ja toisille
varoitukseksi hirteen, "kukittamaan" vanhain asuntopaikkainsa rantoja.
Mutta vaikkapa järjestö siten hajoitettiinkin ja se itse asiassa
lakkasi olemasta, ei sissitoimi siltä hävinnyt. Suuri joukko sen
yksityisiä jäseniä hajautui muille merille ja syrjäisiin saariin ja
jatkoi ammattiaan yksityisinä liikkeenharjoittajina, "privatiereina".
Ja tästä lähtien he eivät enää kohdistaneetkaan hyökkäyksiään
yksinomaan Espanjaa, sen kauppalaivoja ja siirtoloita vastaan, vaan
kävivät sotaa kaikkia kansallisuuksia vastaan. Ennen heiltä rauhassa
olleet Englannin ja Ranskan kauppahaahdet olivat heille yhtä mieluisia
saaliita kuin espanjalaisetkin; samoin Englannin noihin aikoihin
hankkimat siirtolat Virginian ja molempain Karolinain valtioissa
Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolla.
Ja kun Englanti rupesi näissä alusmaissaan alusta alkaen hajottamaan
samallaista ahdashenkistä vapaan kaupan rajoittamista kuin Espanja
omilla alueillaan — siirtolain uutisasukkaiden ei näet sallittu
tuottaa tarpeitaan muualta kuin Englannin satamista eikä myydä
tuotteitaan muille kuin Englannin kauppiaille — tuli sisseistä aikaa
myöten moisella nylkyripolitiikalla rasitettujen siirtolaisten paraita
kauppatuttuja. Kun tuollainen "flibustieri" (väärennys engl. sanasta
_freebooter_ = vapaapurjehtija) tullilaivojen ja publikaanien nokan
ohitse saapui satamaan, möi hän tai vaihtoi mereltä riistämäänsä
ryöstösaalista kohtuhintoihin. Ja hänellä oli taskussaan runsaasti
Espanjan kilisevää kultaa, joka pitkinä aikoina näillä seuduilla
olikin pääraha ja jota hän ei kitsastellut kuluttaessaan maankamaran
kapakoissa tahi ostaessaan siirtolaisilta näiden tupakka- ja
riisilasteja.
Vasta kun he julkeudessaan kävivät ryöstämään siirtomaiden omiakin
aluksia ja kauppavarastoja, rikkoutuivat hyvät välit. Maanasukkaat
varustivat laivoja avuksi Englannin vartiolaivoille kurittamaan
kelvottomia rosvoja, joita kiinni saataessa odotti varma hirsipuu. Nämä
puolestaan alkoivat ryöstellä rannikkokaupunkeja, varsinkin kaupan
ja hallituksen keskustaksi kohonnutta Charlestonia; ja merellä he
oppivat julman sodankäyntitavan: valtaamistaan laivoista he surmasivat
miehistöt miekalla tai "hyppyyttivät lankkua myöten" hukkumaan, vain
jolloinkin sallien niiden pienellä purrella ja ilman eväitä pyrkiä
kaukaiseen rantaan, tahi laskien ne jollekin asumattomalle luodolle
odottelemaan pelastajia tai nälkäkuolemaa.
Meriromaaneissa ja seikkailukirjallisuudessa ovat monet noista
rosvojulmureista saaneet aivan ansaitsemattoman maineen. Sellaisia
olivat kuuluisa "Mustaparta" eli porvarilliselta nimeltään Edward
Thatch, joka kantoi muhkeaa mustaa partaansa värillisin nauhoin
solmituissa palmikoissa korvain takana ja kolmea pistooliparia
rinnallaan; tulipunaisissa silkki- ja samettivaatteissa ja
timanttihelyissä upeileva Perttuli Rogers; merenkulusta tuiki
tietämätön ent. majuri Bonnett, joka paremman puoliskonsa hirmuvaltaa
pakeni merelle ja kohosi kauppalaivurien kauhuksi, ynnä monet muut.
Mielikuvitukselle on kuitenkin suurinta kiihoketta antanut kuuluisa
Kidd.
Aarteenkätkijä-sissi.
Tämän miehen elämä ja toimet ovat sellaisina, kuin ne
seikkailukirjoissa ja Amerikan rannikkoväestön mielikuvituksessa
esiytyvät, totta ja satua uskomattomassa määrässä yhteenkietoutuneena.
William eli Robert _Kidd_ oli vuoden 1700-tienoilla tavallinen
kauppalaivuri, ammatissaan taitava ja yleistä arvonantoa nauttiva mies,
jonka perhe asui New Yorkissa (Pohjois-Amerikan itärannikon valtiot
olivat silloin Englannin siirtomaita). Kun Englannin ja Ranskan välille
syttyi sota v. 1690, oli hän saanut hallitukselta kaapparivaltuudet ja
hävittämällä ranskalaisia kauppalaivoja osottanut myöskin sodankävijän
kykyä.
Joitakuita vuosia myöhemmin Englannin ylimyspiireissä syntyi
merkillinen yhtiö, joka tahtoi tehdä lopun Amerikan rannikkovesiä
tuhoavasta merirosvoilusta — mutta samalla myöskin korjata rosvoilta
näiden rosvoamat rikkaudet yhtiön kassakirstuun; ja jotta korkea
kruunu antaisi näin hyödylliselle yritykselle siunauksensa, piti
saaliista tulla kymmenykset Englannin kuninkaan kukkaroon. Tällaiseen
meriviskaalin toimeen suositteli New Yorkin kuvernööri kapteeni Kiddiä
sopivana miehenä.
Kelvoton meriviskaali.
Hän sai käytettäväkseen ison, 80-tykkisen laivan nimeltä _Adventure_
(Seikkailu), johon valitsi miehistöksi sissitoimeen tottuneita ja
muuten merielämässä kaikin puolin karaistuja pikipöksyjä. Vaikea on
tietää, oliko Kiddillä jo ennakolta ollut aikomus lähteä satumaiselle
seikkailulleen, vai kypsyikö tuo ajatus hänellä vasta vankan
sotalaivan saatua, jolla pahimmoiksi oli kovin houkutteleva nimikin
— niin sitä vaan kävi, että rupeamatta sopimuksen ja virkavalansa
mukaisesti toimittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan vesillä,
tuo vastaleivottu merikomisarjus antoi palttua koko urakalle lähti
kevyin mielin kiertämään Afrikan ympäri päätyen viimein Punaiselle
merelle. Koko lavean matkan hän, varoen välivesillä risteileviä
englantilaisia sotalaivoja, vältti visusti koskemasta mihinkään
kiellettyyn tai käskettyyn hedelmään, vaikkapa sormia saattoi
syhyttääkin; mutta etäisille maailmanäärille tultua, missä vartijoista
ei ollut niin pelkoa, hän suostutteli reilun miehistönsä iloiseen
sissielämään ja julisti itsensä ja laivansa merirosvoksi, joka kävi
sotaa kaiken maailman hallituksia ja kauppalaivoja vastaan. Sitten
hän alkoi raivota Punaisella merellä, Persian lahdella ja Itä-Intian
vesillä kuin tuuliaispää, iskien rauhallisesti purjehtivain ja pahaa
aavistamattomien kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin
täällä. Englannin kanssa sotaakäyvien kansojen aluksia hän nitisteli
kaapparivaltuuksien nojalla, muita merirosvolaivoja taas arvoisana
meriviskaalina; mutta jos alus oli Englannin kanssa rauhassa
olevaa kansallisuutta, pakotti hän pistooli kädessä miehistön ja
matkustajat kirjoittamaan valallisen todistuksen siitä, että alus
kuului viholliskansalle. Sitten hän myhäillen pisti paperin taskuunsa
ja päästi miesparat paljaaseen paitaan asti riisuttuina menemään.
Miestensä kesken hän piti kovaa kuria; kun laivalla kerran yltyi julki
kapina sen takia, että kapteeni miesten mielestä syyttä säästi oman
kansan laivoja, iski Kidd johtajaa raudoitetulla sangolla päähän, jotta
toiselta kallo halkesi, ja siitä kapina kohta asettui.
Arkamielin kotia kohti.
Vihdoin alkoi kelpokapteenille tulla koti-ikävä uskollisesti
odottelevan vaimokullan ja iloisten lapsukaisten luo — ja liekö
myöskin tullut tunnonvaivoja tahi aavistus siitä, etteivät moiset
urotyöt maineetta jäisi. Hän valtasi vielä isomman aluksen paljoja
aarteitaan varten, poltti vanhan laivansa poroksi ja lähti
reippain mielin kotimatkalle. Mutta Länsi-Intiaan tultuaan hän sai
sanomattomaksi murheekseen ja pettymyksekseen kuulla, että tieto hänen
lievimmin sanoen kummallisesta ja virheellisestä virantoimituksestaan
olikin lentänyt jo kauvan hänen edellään kotimaahan, ja että
viranomaisia ja sotalaivoja oli käsketty sieppaamaan arvoisa komisarjus
kiinni, heti kun hän ilmestyisi näkysälle. Tuo oli perin ikävä uutinen
perheensä parhaasta ahkeroineelle kapteenille. Jotta edes osakin
vaivoin kootusta mammonasta jäisi hänelle itselleen vanhuuden varaksi
ja vaimon ja lasten turvaksi, kasasi hän puhtaan rahan ja kalliimmat
tavarat pienenlaiseen purteen, jätti lopun saaliin isoon laivaan erään
veijaritoverin hoteisiin ja lähti varovaisesti kiertäen ja kaartaen
luovimaan Amerikan rannikkoa kotikaupunkia kohti. Hänessä kyti salainen
toivo, että lahjomalla häntä suositelleen kuvernöörin saisi tämän
ummistamaan korvansa kaikille kurjille kanteluille. Mutta New Yorkia
lähestyessään hän sai kuulla, ettei armoa ollut odotettavissakaan.
Päinvastoin levisi sinne huhu, että Kidd-hirtehinen luimisteli
jossakin lähimailla, jonka vuoksi tykkivene lähetettiin ottamaan
häntä kiinni. Silloin hän kiiruhti nousemaan maihin Long Islandin
saarelle New Yorkin sataman suussa ja hautasi paikanomistajan luvalla
aarteensa maahan siltä varalta, että jos hän odottavasta tuomiosta
pääsisi edes monivuotisella vankeudella, voisi hän korjata saaliin
uudestaan käsiinsä. Sitten antautui hän viranomaisille ja kuljetettiin
raudoissa Englantiin vastaamaan tihutöistään. Hän puolustihe urheasti,
syytti ylhäisiä työnantajiaan hyvästä toveruudesta ja vakuutti itse
olevansa miesparka, "viattomin koko joukosta". Mutta mikään ei
auttanut, hänet tuomittiin kuolemaan, mestattiin ja hänen päänsä
ripustettiin rautahakaan Lontoon satamaan, missä se irvisteli ilkeästi
vuosikausia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille velvollisuuksistaan
horjahtaneille merenkulkijoille.
Merirosvon aarre.
Tuosta poikkeamisesta Long Islandin saarelle sai alkunsa loppumaton
tarinasarja aarteista, joita kapteeni Kidd muka oi tuontuostakin
haudannut maahan milloin mihinkin kohtaan Pohjois-Amerikan rannalle.
Melkein lukemattomat ovat paikat, joissa on kerrottu aarnivalkeiden
palavan hiekkaan kätkettyjen kultien ja kalliiden kivien päällä.
Uskottavuuden korottamiseksi tiedettiin Kidd-lurjuksen tappaneen
aarrehautaa kaivaneet merimiehet tai sotavangit, jotta nämä eivät
pääsisi kielimään kaivauspaikasta, ja niiden haamut sitten muka öiseen
aikaan kummittelivat lähistöllä. Epälukuiset aarteenkaivajat ovat
tonkineet maata sellaisilla kohdilla sekä vanhempina että uudempina
aikoina, tietystikään mitään löytämättä. Kiddin Long Islandiin hautaama
aarre näet heti tuomion jälkeen kaivettiin maanomistajan ilmoituksesta
esiin ja jätettiin viranomaisille. Onpa oikein osakeyhtiöitäkin
perustettu hankkimaan Kiddin aarteita ilmi maanpovesta ja retkikuntia
varustettu taitavien kaivosinsinöörien johdolla tutkimaan milloin
mitäkin paikkaa. Jokunen vuosikymmen sitten sellainen retkikunta
aherteli aina Jäämeren rannikolla asti, löytämättä jäätyneestä
maaperästä muuta kuin ammoin sinne hautautuneita valaanluita.