YHTEENTÖRMÄYS JÄÄVUOREN KANSSA.

Äkkiä häiritsi ison laivan hiljaisuutta särähtävä ryske, teräslevyjen

repeäminen. Jotakin oli tapahtunut. Moniaat kuulivat tuon äänen —

varsinkin välikannella olijat, jonka yli laiva kohosi korkeana kuin

kaupunki, sekä komentokannella seisovat upseerit. Kaikki muut, jotka

laivan hiljainen huojunta ja koneiden etäinen kumina oli tuudittanut

makeaan uneen, heräsivät vasta oudosta hiljaisuudesta, joka yhtäkkiä

valtasi koko laivan. Ei kuulunut enää koneiden jyskytystä eikä

laivanrungon herkeämätöntä tärinää — pimeä, hiljainen maailma

ympärillä tuntui äkisti tyhjääkin tyhjemmältä. Pörröisiä päitä

kurkisti ulos makuuhyttien ovista, ihmisiä hoippuroi yöpukimissa ja

unenpöpperöisinä käytävissä kysellen toisiltaan "Mitä nyt?" ja "Mikä se

oli?" — saamatta muuta vastausta kuin että kaikki oli hyvin — kaiken

täytyi olla hyvin. Sillä eikö oltu maailman turvallisimmassa laivassa?

Ja niinpä uneliaat kyselijät palasivat takaisin vuoteisiinsa.

Mutta toiset, joiden velvollisuus oli olla valveilla, joiden niin

sanoaksemme tuli pitää sormensa tämän Leviathanin valtimolla, eivät

joutuneet nukkumaan. Ensimmäinen upseeri Murdoch ja hänen vartionsa

olivat komentosillalla; kapteeni oli silloin hytissään. Tähystäessään

sinertävänmustaan pimeyteen oli Murdoch älynnyt edessäpäin valjua

kuumotusta ja heti ymmärtäen, mitä se tiesi, antanut nopeita

käskyjä, joita silmänräpäyksessä noudatettiin; mutta oli jo liian

myöhäistä. Outo kuumotus kuvastui seuraavassa tuokiossa jylhäksi,

torninkorkuiseksi jäävuoreksi, jonka sisään _Titanicin_ teräskaaret

syöpyivät metri metriltä. Jää, josta eetteriaallot olivat kaiken päivää

ilmotelleet, oli nyt kammahtanut sen eteen yöllisenä kummituksena —

ei, kuin ruumiillistuneena Kuolemana.

Kapteeni Smith ryntäsi komentosillalle, heti kun tunsi laivan

pysähtyvän kulussaan.

"Olemme törmänneet jäähän", vastasi ensimmäinen upseeri hänen

kysymykseensä.

"Sulkekaa vedenpitävät ovet!" komensi kapteeni, mutta sai kuulla

että se oli jo tehty. Liikuttamalla edessään olevan kellotaulun

vaihdevipusinta oli Murdoch pannut kellot laivan kaikissa osissa

kilisemään ja laivan eri osastoja yhdistävät isot teräsovet liukumaan

äänettömästi aukkoihinsa; kellonsoitto varoitti itsekutakin joutumasta

ovien sulkeutuessa erilleen varsinaisesta ympäristöstään.

Mutta mitkään vedenpitävät ovet eivät riittäneet pelastamaan

jättiläisalusta. Tuon valkeana kuumottavan, läpinäkyvän röykkiön

aiheuttama aukko ulottui satakunta metriä pitkin laivankylkeä ja oli

leikkautunut — käsi vapisee kirjoittaessa — _kymmenessä sekunnissa_.

Kaksikymmentä solmuväliä tunnissa (37 km.) oli laiva kulkenut

törmäyksen sattuessa, ja kymmenessä sekunnissa se oli murskannut

kylkensä jään sisään sadan metrin pituudelta, niin että teräslevyt

repesivät kuin hauras käärepaperi ja vettä syöksyi sadoin tonnein

laivan sisustaan.

Kirvesmies kävi virkansa mukaisesti tunnustelemaan laivan kärsimää

vauriota; Phillips, Marconi-koneen käyttäjä, sai käskyn olla valmiina

lähettämään ilmojen halki avunhuutoja, jos se kävisi tarpeelliseksi.

Kirvesmies palasi selostamaan asemaa, ja hänen sanomansa perusteella

kapteeni Smith lähti sähkötys-hyttiin toimittamaan kipinäsanomia

lähetettäväksi. Muutaman harvan minuutin kuluttua lähti kaikkiin

ilmansuuntiin hätähuutoja "C Q D" ja "S O S" — kansainväliset

avunpyyntömerkit ("Save our souls" = pelastakaa sielumme! on hengenhädän

tiedoitus) — ja niiden seurassa sanat:

"Olemme törmänneet jäävuoreen! Joutukaa oitis avuksi!" Ensimmäisenä

sieppasi sanat ilmasta, 125 km. päässä onnettomuuspaikalta, höyrylaiva

_Carpathia_, vastaten niihin: "Tulemme heti!"

Ensivaikutelmia Titanic'illa.

Entä mitä tekivät sillävälin uivan palatsin tuhannet asukkaat,

kun laivan sisuksiin syöksyi vettä satamäärin tonneja? He olivat

kokoutuneet ylähangan puolelle kuuntelemaan henkeä vetämättä. Heillä

ei ollut vieläkään käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Silmitöntä säikähdystä ja päätäpahkaista pakokauhua on laivanpääliköllä

syytä pelätä enemmän kuin luonnonvoimain aiheuttamaa tuhoa, ja siksipä

koettaa hän pitää matkustajiaan tietämättöminä jälkimmäisestä, niin

kauvan kuin on mahdollisuutta välttää vaaraa. Huhuja kyllä kulki,

että "on törmätty jäävuoreen"; mutta välittämättä siitä sen enempää

kohauttivat enimmät hartioitaan ja palasivat levolle. Niin varma oli

itsekukin tämän tieteen ja teollisuuden mestarinäytteen ehdottomasta

turvallisuudesta, ettei ajatus uhkaavasta vaarasta pystynyt juuri

kenenkään päähän.

Itse asiassa oli vain olevinaan hauska sattumus, että oltiin törmätty

jäävuoreen; ja moinen kummitus oli harvinainen näky useimmille

matkustajista, jotka tulivat ajatelleeksi enemmän sitä kuin laivan

kohtaloa. Sen mahtava, läpikuultava röykkiö oli heille aikamoinen ihme;

jykevä tornimainen huippu, joka häämötti hämärästi peräkeulan takana,

antoi aavistuksen jättiläisen hirvittävästä ko’osta, vaikka monet

tiesivätkin, että vain yhdeksäs osa siitä pisti esiin vedestä. "Aika

peijakas!" virkkoi joku ja kävi uudelleen levolle.

Pelastustoimiin ryhdytään.

Mutta tällävälin alkoi jo virrata nokisia, puolialastomia lämmittäjiä

syvältä laivan uumenista ylös kannelle, ja jokainen uusi joukkokunta

tiesi kertoa, että vesi tulvasi sisään höyrykattilahuoneisiin.

Jo laivan kallistumisesta oli kapteeni Smith arvannut vakavan vaaran

olevan tarjona — se makasi näet keula hyvin syvällä vedessä ja sukelsi

tavantakaa 15-30 sm alemmaksi — ja komensi sen vuoksi kokoamaan

matkustajat venekansille. "Maailman turvallisimman laivan" asukkaat

saivat käskyn, joka voi merkitä vain yhtä ainoata asiaa — että

laiva todenteolla oli uppoomaisillaan. Halki kilometrien mittaisten

käytävien kiiruhti palvelusväki odottamattomine uutisineen, herättäen

ihmisiä makeasta unesta kammottavaan todellisuuteen, mutta samalla

varoen visusti aiheuttamasta yleistä hämminkiä ja pakokauhua. Ainakin

näennäisesti hekin luottivat järkähtämättä laivan uppoamattomuuteen ja

vakuuttivat kyselijöille, että heidän mielestään tuli kaikki käymään

hyvin.

"Meriviraston ohjeet määräävät, että matkustajain on vaaran uhatessa

puettava korkkiliivit ylleen", sanoi muuan edeskäypä; "ja vaikka alus

vajoisikin, kykenee se pysymään pinnalla ainakin kahdeksanviidettä

tuntia."

Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa,

joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen

marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille.

Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista

jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston

ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota

yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita

vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan

riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja

lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain

huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen

pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet

hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan

pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.

"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen

koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien

pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren

traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut.

Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua

ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti

ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei

laiva toki voinut upota.

Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja

peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli,

vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi

purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina

kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin

niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä

niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren

vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät

tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin

lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä,

ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.

Hämminkiä ja hyvästijättöjä.

Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan

upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja

kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista

huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen

mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki

slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa

olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät

malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti

heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat

heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa

ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja

säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia

ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin

köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva

vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.

Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn

kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset,

heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään

ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee

ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää

valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut

raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja

vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat

pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien

naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New

Yorkissa tavataan!"

Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä

herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn

aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa

kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan

pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki.

Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui

pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen.

Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta

alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin

pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää

kummituskasvojaan.

Konehuoneissa.

Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa

merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti

riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse

asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin

seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.

Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset

sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin

vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä

kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa,

jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää

käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja

kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä

toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli;

sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten

rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella

apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä.

Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet

— Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin

Titanicin kohtaloa muistetaan.

Kipinäsähkötyksen sankarit.

He olivat lähettäneet ilmoihin järkyttävät avunpyyntösanat: "S.O.S",

merilaivojen uuden hätähälytyksen, vaihdellen sitä tavantakaa vanhaan

apumerkkiin "C.Q.D." Sittekun vaara kävi ilmeisemmäksi ja laivasta

tuotiin heille yhä vakavampia uutisia, alkoivat koneet naputtaa

paljon pitempiä sähkösanomia, jotka kertoivat kaukana kulkeville

aluksille, mitä _Titanic'illa_ oli tapahtunut ja mitä vielä odotettiin

tapahtuvaksi. Ja silloin tällöin sieppasivat heidän päidensä päällä

suhisevat teräslangat eetteristä ääniä, jotka ilmottivat tuskallisesti

kuunteleville miehille, että heidän sanomansa oli saatu ja että tämä

tai tuo laiva oli täydellä höyryllä tulossa apuun. Yli 112 km päästä

lähetti _Carpathia_-laivan sähköttäjä tällaisen sanoman, ja liki 500

km matkalta vastasi _Titanic'in_ muhkea sisarlaiva _Olympic_ joutuvansa

avuksi. Kiirettä täytyi pitää, sillä sanomienvaihdosta riippui

tuhansien ihmisten pelastus, ja kapteeni oli jo käynyt ilmoittamassa,

ettei dynamoihin ollut enää kauvan luottamista.

Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen.

Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään

pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin

Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään

joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään

ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan

pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.

Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te

olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen

enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta

itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."

"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride,

"lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi

toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli

vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."

Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä

ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa

pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies,

katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi

pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä

kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä

vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle

ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain

irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä

oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut

laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä

hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.

Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa.

"Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla

kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi

pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein

velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma

siitä."

"Lähemmäs Sua, Jumala."

Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut

pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi

kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan

— ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä,

joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa.

Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua,

Jumala..." Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan

puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän

kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja

odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.

Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi

nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset

kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle,

yhä korkeammalle... etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät

komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka

piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa

pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten

tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä

päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera.

"Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin

itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään

aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli

kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he

vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin,

teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas;

sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli

liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.

Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas

pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä

valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja

säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko

yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä

toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan

luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan

noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää,

kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät

kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset

väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen

tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa

räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta

seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä

ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia

kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä —

ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen,

niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista,

jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden

elämästä.

Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää

näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja

jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen

koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin,

puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa

kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä.

Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä:

pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun,

suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa

kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät

aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansa

_Titanic'in_ haudan.

Pelastuvia ja hukkuvia.

Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun

laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta

mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa

vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen

pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun

pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle

vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys

hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan

pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui

pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli

kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.

Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen

lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon

läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin

pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan

pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti

sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse

nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja

lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut

näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen,

jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.

Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan

mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan

ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat

tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki

syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä

on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä

epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.

Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli

viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?"

Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä

rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille

pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan

sitten elää tai kuolla tovereina!"

Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta;

ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa —

kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista

omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja.

Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin

laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran

äänettömyyden halki.

Meren kirja · 第 35 / 42 题