Äkkiä häiritsi ison laivan hiljaisuutta särähtävä ryske, teräslevyjen
repeäminen. Jotakin oli tapahtunut. Moniaat kuulivat tuon äänen —
varsinkin välikannella olijat, jonka yli laiva kohosi korkeana kuin
kaupunki, sekä komentokannella seisovat upseerit. Kaikki muut, jotka
laivan hiljainen huojunta ja koneiden etäinen kumina oli tuudittanut
makeaan uneen, heräsivät vasta oudosta hiljaisuudesta, joka yhtäkkiä
valtasi koko laivan. Ei kuulunut enää koneiden jyskytystä eikä
laivanrungon herkeämätöntä tärinää — pimeä, hiljainen maailma
ympärillä tuntui äkisti tyhjääkin tyhjemmältä. Pörröisiä päitä
kurkisti ulos makuuhyttien ovista, ihmisiä hoippuroi yöpukimissa ja
unenpöpperöisinä käytävissä kysellen toisiltaan "Mitä nyt?" ja "Mikä se
oli?" — saamatta muuta vastausta kuin että kaikki oli hyvin — kaiken
täytyi olla hyvin. Sillä eikö oltu maailman turvallisimmassa laivassa?
Ja niinpä uneliaat kyselijät palasivat takaisin vuoteisiinsa.
Mutta toiset, joiden velvollisuus oli olla valveilla, joiden niin
sanoaksemme tuli pitää sormensa tämän Leviathanin valtimolla, eivät
joutuneet nukkumaan. Ensimmäinen upseeri Murdoch ja hänen vartionsa
olivat komentosillalla; kapteeni oli silloin hytissään. Tähystäessään
sinertävänmustaan pimeyteen oli Murdoch älynnyt edessäpäin valjua
kuumotusta ja heti ymmärtäen, mitä se tiesi, antanut nopeita
käskyjä, joita silmänräpäyksessä noudatettiin; mutta oli jo liian
myöhäistä. Outo kuumotus kuvastui seuraavassa tuokiossa jylhäksi,
torninkorkuiseksi jäävuoreksi, jonka sisään _Titanicin_ teräskaaret
syöpyivät metri metriltä. Jää, josta eetteriaallot olivat kaiken päivää
ilmotelleet, oli nyt kammahtanut sen eteen yöllisenä kummituksena —
ei, kuin ruumiillistuneena Kuolemana.
Kapteeni Smith ryntäsi komentosillalle, heti kun tunsi laivan
pysähtyvän kulussaan.
"Olemme törmänneet jäähän", vastasi ensimmäinen upseeri hänen
kysymykseensä.
"Sulkekaa vedenpitävät ovet!" komensi kapteeni, mutta sai kuulla
että se oli jo tehty. Liikuttamalla edessään olevan kellotaulun
vaihdevipusinta oli Murdoch pannut kellot laivan kaikissa osissa
kilisemään ja laivan eri osastoja yhdistävät isot teräsovet liukumaan
äänettömästi aukkoihinsa; kellonsoitto varoitti itsekutakin joutumasta
ovien sulkeutuessa erilleen varsinaisesta ympäristöstään.
Mutta mitkään vedenpitävät ovet eivät riittäneet pelastamaan
jättiläisalusta. Tuon valkeana kuumottavan, läpinäkyvän röykkiön
aiheuttama aukko ulottui satakunta metriä pitkin laivankylkeä ja oli
leikkautunut — käsi vapisee kirjoittaessa — _kymmenessä sekunnissa_.
Kaksikymmentä solmuväliä tunnissa (37 km.) oli laiva kulkenut
törmäyksen sattuessa, ja kymmenessä sekunnissa se oli murskannut
kylkensä jään sisään sadan metrin pituudelta, niin että teräslevyt
repesivät kuin hauras käärepaperi ja vettä syöksyi sadoin tonnein
laivan sisustaan.
Kirvesmies kävi virkansa mukaisesti tunnustelemaan laivan kärsimää
vauriota; Phillips, Marconi-koneen käyttäjä, sai käskyn olla valmiina
lähettämään ilmojen halki avunhuutoja, jos se kävisi tarpeelliseksi.
Kirvesmies palasi selostamaan asemaa, ja hänen sanomansa perusteella
kapteeni Smith lähti sähkötys-hyttiin toimittamaan kipinäsanomia
lähetettäväksi. Muutaman harvan minuutin kuluttua lähti kaikkiin
ilmansuuntiin hätähuutoja "C Q D" ja "S O S" — kansainväliset
avunpyyntömerkit ("Save our souls" = pelastakaa sielumme! on hengenhädän
tiedoitus) — ja niiden seurassa sanat:
"Olemme törmänneet jäävuoreen! Joutukaa oitis avuksi!" Ensimmäisenä
sieppasi sanat ilmasta, 125 km. päässä onnettomuuspaikalta, höyrylaiva
_Carpathia_, vastaten niihin: "Tulemme heti!"
Ensivaikutelmia Titanic'illa.
Entä mitä tekivät sillävälin uivan palatsin tuhannet asukkaat,
kun laivan sisuksiin syöksyi vettä satamäärin tonneja? He olivat
kokoutuneet ylähangan puolelle kuuntelemaan henkeä vetämättä. Heillä
ei ollut vieläkään käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Silmitöntä säikähdystä ja päätäpahkaista pakokauhua on laivanpääliköllä
syytä pelätä enemmän kuin luonnonvoimain aiheuttamaa tuhoa, ja siksipä
koettaa hän pitää matkustajiaan tietämättöminä jälkimmäisestä, niin
kauvan kuin on mahdollisuutta välttää vaaraa. Huhuja kyllä kulki,
että "on törmätty jäävuoreen"; mutta välittämättä siitä sen enempää
kohauttivat enimmät hartioitaan ja palasivat levolle. Niin varma oli
itsekukin tämän tieteen ja teollisuuden mestarinäytteen ehdottomasta
turvallisuudesta, ettei ajatus uhkaavasta vaarasta pystynyt juuri
kenenkään päähän.
Itse asiassa oli vain olevinaan hauska sattumus, että oltiin törmätty
jäävuoreen; ja moinen kummitus oli harvinainen näky useimmille
matkustajista, jotka tulivat ajatelleeksi enemmän sitä kuin laivan
kohtaloa. Sen mahtava, läpikuultava röykkiö oli heille aikamoinen ihme;
jykevä tornimainen huippu, joka häämötti hämärästi peräkeulan takana,
antoi aavistuksen jättiläisen hirvittävästä ko’osta, vaikka monet
tiesivätkin, että vain yhdeksäs osa siitä pisti esiin vedestä. "Aika
peijakas!" virkkoi joku ja kävi uudelleen levolle.
Pelastustoimiin ryhdytään.
Mutta tällävälin alkoi jo virrata nokisia, puolialastomia lämmittäjiä
syvältä laivan uumenista ylös kannelle, ja jokainen uusi joukkokunta
tiesi kertoa, että vesi tulvasi sisään höyrykattilahuoneisiin.
Jo laivan kallistumisesta oli kapteeni Smith arvannut vakavan vaaran
olevan tarjona — se makasi näet keula hyvin syvällä vedessä ja sukelsi
tavantakaa 15-30 sm alemmaksi — ja komensi sen vuoksi kokoamaan
matkustajat venekansille. "Maailman turvallisimman laivan" asukkaat
saivat käskyn, joka voi merkitä vain yhtä ainoata asiaa — että
laiva todenteolla oli uppoomaisillaan. Halki kilometrien mittaisten
käytävien kiiruhti palvelusväki odottamattomine uutisineen, herättäen
ihmisiä makeasta unesta kammottavaan todellisuuteen, mutta samalla
varoen visusti aiheuttamasta yleistä hämminkiä ja pakokauhua. Ainakin
näennäisesti hekin luottivat järkähtämättä laivan uppoamattomuuteen ja
vakuuttivat kyselijöille, että heidän mielestään tuli kaikki käymään
hyvin.
"Meriviraston ohjeet määräävät, että matkustajain on vaaran uhatessa
puettava korkkiliivit ylleen", sanoi muuan edeskäypä; "ja vaikka alus
vajoisikin, kykenee se pysymään pinnalla ainakin kahdeksanviidettä
tuntia."
Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa,
joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen
marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille.
Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista
jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston
ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota
yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita
vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan
riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja
lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain
huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen
pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet
hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan
pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.
"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen
koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien
pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren
traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut.
Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua
ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti
ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei
laiva toki voinut upota.
Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja
peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli,
vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi
purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina
kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin
niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä
niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren
vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät
tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin
lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä,
ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.
Hämminkiä ja hyvästijättöjä.
Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan
upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja
kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista
huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen
mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki
slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa
olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät
malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti
heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat
heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa
ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja
säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia
ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin
köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva
vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.
Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn
kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset,
heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään
ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee
ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää
valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut
raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja
vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat
pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien
naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New
Yorkissa tavataan!"
Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä
herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn
aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa
kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan
pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki.
Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui
pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen.
Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta
alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin
pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää
kummituskasvojaan.
Konehuoneissa.
Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa
merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti
riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse
asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin
seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.
Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset
sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin
vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä
kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa,
jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää
käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja
kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä
toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli;
sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten
rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella
apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä.
Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet
— Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin
Titanicin kohtaloa muistetaan.
Kipinäsähkötyksen sankarit.
He olivat lähettäneet ilmoihin järkyttävät avunpyyntösanat: "S.O.S",
merilaivojen uuden hätähälytyksen, vaihdellen sitä tavantakaa vanhaan
apumerkkiin "C.Q.D." Sittekun vaara kävi ilmeisemmäksi ja laivasta
tuotiin heille yhä vakavampia uutisia, alkoivat koneet naputtaa
paljon pitempiä sähkösanomia, jotka kertoivat kaukana kulkeville
aluksille, mitä _Titanic'illa_ oli tapahtunut ja mitä vielä odotettiin
tapahtuvaksi. Ja silloin tällöin sieppasivat heidän päidensä päällä
suhisevat teräslangat eetteristä ääniä, jotka ilmottivat tuskallisesti
kuunteleville miehille, että heidän sanomansa oli saatu ja että tämä
tai tuo laiva oli täydellä höyryllä tulossa apuun. Yli 112 km päästä
lähetti _Carpathia_-laivan sähköttäjä tällaisen sanoman, ja liki 500
km matkalta vastasi _Titanic'in_ muhkea sisarlaiva _Olympic_ joutuvansa
avuksi. Kiirettä täytyi pitää, sillä sanomienvaihdosta riippui
tuhansien ihmisten pelastus, ja kapteeni oli jo käynyt ilmoittamassa,
ettei dynamoihin ollut enää kauvan luottamista.
Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen.
Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään
pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin
Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään
joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään
ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan
pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.
Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te
olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen
enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta
itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."
"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride,
"lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi
toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli
vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."
Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä
ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa
pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies,
katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi
pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä
kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä
vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle
ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain
irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä
oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut
laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä
hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.
Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa.
"Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla
kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi
pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein
velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma
siitä."
"Lähemmäs Sua, Jumala."
Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut
pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi
kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan
— ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä,
joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa.
Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua,
Jumala..." Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan
puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän
kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja
odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.
Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi
nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset
kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle,
yhä korkeammalle... etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät
komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka
piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa
pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten
tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä
päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera.
"Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin
itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään
aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli
kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he
vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin,
teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas;
sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli
liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.
Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas
pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä
valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja
säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko
yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä
toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan
luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan
noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää,
kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät
kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset
väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen
tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa
räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta
seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä
ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia
kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä —
ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen,
niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista,
jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden
elämästä.
Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää
näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja
jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen
koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin,
puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa
kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä.
Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä:
pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun,
suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa
kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät
aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansa
_Titanic'in_ haudan.
Pelastuvia ja hukkuvia.
Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun
laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta
mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa
vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen
pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun
pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle
vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys
hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan
pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui
pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli
kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.
Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen
lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon
läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin
pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan
pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti
sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse
nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja
lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut
näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen,
jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.
Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan
mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan
ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat
tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki
syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä
on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä
epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.
Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli
viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?"
Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä
rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille
pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan
sitten elää tai kuolla tovereina!"
Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta;
ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa —
kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista
omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja.
Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin
laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran
äänettömyyden halki.