Kaapparitoimi merisodan apukeinona.
Kaapparitoimella ymmärretään laillistettua merirosvousta. Sodan
syttyessä kahden valtakunnan välillä jakavat niiden hallitukset
merenkulkijoille "kaapparivaltuuksia", joiden nojalla nämä ovat
oikeutetut hävittämään vihollismaalle kuuluvia kauppalaivoja avoimella
merellä ja varastopaikkoja rannikolla sekä saamaan palkakseen n.s.
riista-oikeuden tuomitseman osuuden saaliista. Myöskin nopeakulkuisia
sotalaivoja voidaan merivirastojen valtuuttamina käyttää semmoiseen
toimeen, nykyaikana nimenomaan kevyitä risteilijöitä tahi tykeillä
aseistettuja pikahöyrylaivoja.
Kaapparitointa on harjoitettu kaikkina aikoina, vaikka oikeutettuja
vastaväitöksiä sen epäinhimillisyydestä rauhallisia, aseettomia
merenkulkijoita kohtaan onkin tiheästi esitetty. "Sodan aikana lait
vaikenevat", on vastattu; kun oman maan rauha ja hyvinvointi on
uhattu, ollaan muka oikeutettuja keinolla millä hyvänsä häiritsemään
vihollisenkin elämisen mahdollisuuksia. Vanhempina aikoina —
vielä kauvas 1600-luvulla asti — kohdeltiin kaapattujen alusten
miehistöjäkin julmasti, ne pantiin joko "hyppäämään laudalta" mereen
tahi raahattiin orjuuteen voittajavaltion merentakaisiin siirtomaihin.
Sittemmin ne ovat päässeet sotavankeudella sodan loppuun saakka tahi
on niiden sallittu pelastua veneillä, nousta vieraaseen puolueettomaan
laivaan tai kuljetettu johonkin rannikolle. Vallattu alus lastineen
on joko upotettu tahikka viety lähimpään omaan satamaan myytäväksi
huutokaupalla kaappaajain hyväksi.
Alabama'n tarina.
Kuuluisin kaapparilaiva merihistoriassa lienee Alabama. Kun
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat neekeriorjien vapauttamisasian takia
jakautuivat kahteen katkeraan vihollisleiriin, oli aseellinen ylivoima
niin maalla kuin merellä sekä rahallinen voima tuota asiaa kannattavien
pohjoisvaltioiden puolella. Vähempilukuisten etelävaltioiden
toimeentulo perustui puuvillan viljelykseen ja maastavientiin, ja
puuvillaistutuksilla olivat neekerit olleet miltei ainoana työvoimana.
Pohjoiset valtiot saartivat sotalaivoillaan (kuten XI luvussa on
kerrottu) etelän rannikot estääkseen näitä viemästä puuvillaansa
Europaan ja vaihettamasta sitä rahaan ja aseihin. Niiden mahtava
kauppalaivasto, jonka muodostivat suurelta osalta nopeakulkuiset
"klippertit", voi sen sijaan vapaasti purjehtia kaikilla maailman
merillä.
Vaikka sivistynyt Europa yleisesti kannattikin orjain vapautusta, oli
nimenomaan Englannin myötätunto tässä sodassa etelävaltioiden puolella.
Osaksi johtui tämä kauppakateudesta pohjoisvaltioita kohtaan, osaksi
myöskin siitä, että edellisten väestön "kerman" muodostivat Amerikaan
ensinnä siirtyneet englantilaiset puritaani- ja aatelissuvut, joilla
oli säilynyt vanhanaikaiset ritarilliset tavat ja käsitykset ja jotka
sitkeästi pitivät vielä kiinni perinnäisestä kulttuuriyhteydestään
vanhan emämaan kanssa. Pohjoisvaltioiden asutus sen sijaan oli jo
silloin paljon sekarotuisempaa; uupumaton taistelu toimeentulosta
äärettömissä aarniometsissä ja sitten häikäilemätön kilpailu kaupan,
merenkulun ja teollisuuden alalla oli pohjan "jenkeistä" luonut
toisenlaisen, persoonallisilta ominaisuuksiltaan ehkä vähemmän
miellyttävän rodun.
Näistä syistä Englannin rahamiehet kannattivat salaa ei vain
myötätunnollaan, mutta myöskin teoillaan luulotellun elinehtonsa
— neekeriorjuuden puolesta kamppailevaa etelää. He toimittivat
"konfedereeratuille" (erotukseksi entisestä "unionista", joka pysyi
edelleen pohjoisvaltioiden liittonimenä, nimittivät etelävaltiot omaa
liittoyhteyttään "konfederatsioniksi") sen kipeästi tarvitsemia aseita
ja rahalainoja; heidän uskaliaat merenkulkijansa puhkaisivat tien
etelän satamiin rannikkosaarron lävitse; ja he auttoivat — kenties
kaikkein tehokkaimmin — etelän sodankäyntiä rakentamalla sille
Alabama’n.
Myrskylintu saalista pyytämässä.
Tämä lyhytaikaisen elämäniän mutta historiallisen kuuluisuuden
saavuttanut laiva (nimi otettu eräästä etelävaltiosta) rakennettiin
Liverpoolin veistämöllä v. 1862. Se oli suunniteltu nopeakulkuiseksi
purjehtijaksi — tosin oli sillä höyrykonekin, mutta sitä käytettiin
vain hätäpakosta, jotta laajoilla risteilyillä valtamerillä ei
tarvittu poiketa tuontuostakin satamiin ottamaan kivihiiliä; ja sen
kantavuus oli 1,040 tonnia. Etevän kapteeninsa Rafael _Semmesin_
johdolla se risteili lähes kahden vuoden ajan pitkin ja poikin
Atlanttia, pistäysipä Intian merelläkin aina Kiinan vesillä asti ja
uskalsi jolloinkin käydä ahdistelemassa pohjoisvaltioiden saarto- ja
kuljetuslaivoja sota-alueilla. Sukkelasti ja aavistamatta kuin Andien
kondorikotka iski nopea ja rohkea siepposissi "jenkkien" rahti- ja
kauppalaivojen kimppuun ja upotti ne enimmäkseen lastineen päivineen;
miehistö ja matkustajat siirrettiin vastaansattuviin puolueettomiin
laivoihin. Kaikkiaan hävitti se miltei yhtämittaisella purjehduksellaan
(satamissa se kävi aniharvoin, pohjaraavinnan ja kivihiilensaannin
vuoksi) 68 alusta, niistä upottaen tahi polttaen lastineen 53.
Paljon suurempi kuin tästä aiheutuva aineellinen häviö oli Alabama'n
tekemä moraalinen vaikutus Unionin merenkulkuun ja ulkomaan kauppaan:
ne se oli tyrehyttää miltei järkiään. Harvat olivat ne laivurit, jotka
_Alabama_’n pelosta uskalsivat lähteä merelle. Siitä taas johtui, että
pohjoisiin satamiin ja varastopaikkoihin kasautui vuorittain tavaraa,
ja ulkomaisen menekin puutteessa pyrki teollisuuskin pysähtymään.
Notkeasti ja ketterästi kuin siro myrskypääsky vältti kaapparialus sitä
etsimään lähetetyt sotalaivat, siepaten joskus kuin pilkalla aivan
nokan edestä niiden turviin pyrkivän kauppahaahden. Pohjoisvaltioiden
sanomalehdistö raivosi, keksi juttuja kapteenin Semmesin julmuudesta ja
yllytti Yhdysvaltoja sotaan Englantiakin vastaan, joka tietentahtoen
oli rustannut mokoman ryöstölinnun etelälle. Englannin hallitus joutui
pahaan välikäteen ja sen oli vaikea puolustaa laivanrakentajiaan muun
Europan silmissä.
Myrskylinnun kuolinkamppailu.
Vihdoin, maasodankin jo lähetessä loppuaan, päättyi Alabaman
mainehikas retkeily. Sen mentyä heinäkuussa 1864 korjauttamaan
yhtämittaisen purjehduksen aiheuttamia vaurioitaan ranskalaiseen
Cherbourgin sotasatamaan, telkesi sen sinne pohjoisvaltioiden
risteilijä _Kearsarge_, välittämättä puolueettoman alueen ja
korjaustyön takaamasta turvasta. Ritarillinen Semmes ei voinut
tuota sulattaa, vaan haastoi — korjauksen-alaisella laivallaan!
— vihollisen kaksintaisteluun kolmen meripenikulman päähän
rannikolta, kansainväliselle taistelualueelle. Jos hän olisi tuntenut
vihollisensa vähän tarkemmin, olisi hän toki epäröinyt hurjanrohkeassa
päätöksessään. Hänen oma aluksensa oli suojaton puulaiva, mutta
_Kearsarge_'n kupeet ja kansi olivat panssaroidut vieriviereen
naulatuilla ankkurikettingeillä — siis panssarin alkuperäisin
kehitysmuoto. Pahaa aavistamatta Alabama höyrysi merelle ja alotti
tulen odottelevaa vainolaista vastaan; suuri joukko ranskalaisia
laivoja ja englantilaisia huvipursia katseli etäämmältä jännittävää
näytelmää. Mutta Alabama'n ammukset kilpistyivät mitään tuhoa
tuottamatta Kearsarge'n kyljistä. Semmes arveli ruutiaan ja pommejaan
kehnoiksi; eikä hänelle asianlaita selvinnyt, ennenkuin vasta
jälkeenpäin. Hänen laivansa sitävastoin ammuttiin pian reikiä täyteen
ja upposi; ja vastaamatta antautumiskehotuksiin hyppäsivät eloonjääneet
mereen, josta eräs englantilainen huvipursi pelasti enimmät sekä vei
maihin Englantiin, huolimatta "jenkkien" vastalauseista, jotka vaativat
pelastettuja sotavangeikseen.
Semmesille ja hänen miehilleen osotettiin Englannissa suurta kunniaa,
ja muistakin Europan maista tuli innostuneen nuorison lähetystöjä
tuomaan heille kunniamiekkoja ja muita ihailunosotuksia. Sodan loputtua
1865 asetettiin kapteeni Semmes sotaoikeuden eteen, mutta vapautettiin
kaikesta syytöksestä — hänhän oli upseerina toiminut sotalakien
mukaan — ja korotettiin myöhemmin amiraaliksi uudelleen yhtyneiden
Yhdysvaltain laivastossa.
Ikävämmin kävi hänelle ja etelälle suosiollisen Englannin Alabama’n
takia. Pohjoisvaltiot eivät jaksaneet sulattaa tuon laivan sen
kaupalle ja meriliikkeelle tuottamaa aineellista vahinkoa, vaan
vaativat Englantia korvaamaan sen, koska alus oli rakennettu tämän
maan telakalla. Asiasta syntyi kiivas jupakka ja valtiolliset
välit uhkasivat ratketa ilmi sodaksi, kunnes juttu lykättiin
kansainväliseen sovinto-oikeuteen (ensimmäinen laatuaan maailmassa ja
Haagin-konferenssin edelläkävijä), joka tuomitsi Englannin maksamaan
riitapuolelleen 80 milj. markkaa tämän _välittömäin_ tappioiden
(upotettujen laivojen ja lastien) korvaukseksi. Yhdysvaltain vaatima
summa oli monta kertaa suurempi ja sisälsi kaikki välillisetkin
vahingot (meriliikkeen, kaupan ja teollisuuden seisahtumisen takia
aiheutuneet).
Kaapparitoimi viime suursodassa.
Äskettäin käydyn jättimäisen maailmansodan edellä ja jatkuvasti sen
kestäessäkin on hävitysaseita ja sodankäyntitapoja kehitetty ennen
kuulumattomaan täydellisyyteen. Koska sen kulusta on riippunut
mahtavain suurvaltain olemassaolo, eivät mitkään kirjoitetut
ja kirjoittamattomat kansainväliset lait ole enää säilyttäneet
pätevyyttään. Luonnollista on, että myöskin saarto- ja kaapparitoimi
ovat olleet sallittuja ja mieluisasti käytettyjä aseita vihollisen
vahingoittamiseksi.
Englannin merenkeskinen asema on tälle maalle erinomaiseksi eduksi
sen varjellessa mahtavalla laivastollaan rantojansa niille yrittävien
meri- ja maavoimien hyökkäyksiltä. Mutta toiselta puolen on tuo asema
sodan aikaan samalla sen heikoin kohta, sen "Akilleen kantapää", johon
vihollinen voi sitä paraiten satuttaa. Suur-Britannian maaperä ei
kasvata asukkailleen lähimaillekaan niiden tarvitsemia elintarpeita.
Suuri osa siitä on näet teollisuuden alla sekä suurten maanomistajain
huvi- ja metsästyspuistoina. On laskettu, että joka minuutti täytyy
Englannin rannoille laskea 10,000 mkan arvosta muualta meritse tuotuja
elatusvaroja, jotta sen kansa pysyisi hengissä. Vehnä on tuotu
Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista, riisi Intiasta ja Kiinasta,
liha (jäädytettynä tai säilöstettynä) Yhdysvalloista, Argentinasta ja
Etelä-Afrikasta.
Tätä maanpuolustuksessa kovin arkaa seikkaa Saksa kiirehtikin
käyttämään hyväkseen, pakottaaksensa mahtavimman ja itsepäisimmän
vihollisensa lopettamaan sodan. Se saarsi Englannin rannikot
uudenaikaisilla hirviöillään, sodan kestäessä suurenmoisesti
kehittämillään sukellusaluksilla, jotka torpeedoillaan rautaisen
järkähtämättömästi tuhosivat niinhyvin rantoja puolustavia
panssarilaivoja kuin satamiin yrittäviä kauppa-aluksia. Ulapalla taasen
sen nopeakulkuiset kaappariristeilijät upottivat entisen Alabama'n
tavoin viimemainittuja kaikilla maailman merillä. Verrattomalla
taidolla ne osasivat — liukkaina kuin ankeriaat — kauvan välttää
takaa-ajelevia brittiläisiä laivastoja, kunnes välttämätön tuho kohtasi
useimmat niistä.
Emden.
Mainehikkain Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivojen tuhooja
oli sodan kestäessä kevyt risteilijä _Emden_. Sodan syttyessä elokuun
alussa 1914 se oli Saksan kiinalaisen kauppasiirtolan Tsingtaun
satamassa ja alotti oitis kaappariretkeilynsä. Täyttä höyryä se
oikasi ulos merelle, läpäsi Malakka-salmen, vihollislaivat aivan
kintereillään, ja eksyttäen nämä perästään eteläänpäin, kääntyikin itse
länteen Bengalin lahtea kohti, upottaen viisi alusta matkallaan, ja
päätyi viimein Madrasin edustalle, jota rupesi pommittamaan, onnistuen
sytyttämään satamassa olevat suuret paloöljysäiliöt.
Sieltä se kääntyi Ceylonin rannikoille, upottaen jälleen neljä uutta
laivaa, lähetti niiden väestöt rantaan viidennellä ja pidätti lastin
takia luonaan kuudennen, hiililaivan. Sitten se, käyttäen hyväkseen eri
paikoissa olevia salaisia kipinäsähkötyslaitoksia ja toisia saksalaisia
apulaivoja, jatkoi hävitysmatkaansa, kunnes lokak. 16 p:ään mennessä
oli upottanut vielä puolisen tusinaa Englannin aluksia.
Silloin sattui sille itselleen ikävyys. Englantilainen
panssariristeilijä _Yarmouth_, joka verikoiran sitkeydellä oli
pysytellyt sen kintereillä, sieppasi moniaita sen apulaivoista, ja
Emden itse säilyi vain piiloutumalla visusti, vaikka kauppalaivat
yhä edelleen matkasivat kuolettavan pelon alaisina, odotellen sen
äkkiarvaamatonta ilmestymistä kauppareiteille.
Naamarin turvin vertaistensa kimpussa.
Sitten se yhtäkkiä ilmestyi korjaamaan parempaakin saalista kuin
suojattomia kauppa-aluksia. Lokak. 16 p. — Englannin kansallisena
juhlapäivänä, "Trafalgarin päivänä" — porhalsi 4-piippuinen
risteilijä Penangin satamaan Indo-Kiinassa. Siellä olevat ranskalainen
torpeedonhävittäjä _Mousquet_ ja venäläinen kevyt risteilijä _Jemtshug_
eivät osanneet aavistaa sitä _Emden'iksi_, jolla tiesivät olevan vain
kolme savupiippua. Mutta kaapparin kapteeni v. Möller oli lisännyt
niiden lukua laudoista ja purjekankaasta laitattamallaan hökötyksellä,
joka oli eksyttävästi oikean savupiipun näköinen.
"Kuka olette?" tervehti _Jemtshug_ tulijaa.
"Yarmouth!" vastattiin siltä rohkeasti; "tulossa ankkuroimaan." Ja
niillä puhein _Emden_ käänsi pyöreän peränsä päin _Jemtshugia_, jota
kohti laukaisi kuolettavan torpeedon sekä pommitti sitä vielä oikealla
luotisateella 10 sm tykeistään. Pohjaan meni paikalla venäläinen
risteilijä, ja kohtapa seurasi sitä Tanskalainenkin.
Tämän urotyön jälkeen siirtyi saksalainen risteilijä jatkamaan
hävitystään Australian vesille, joilla turmio kohtasi sen itsensä
Kokos-saarien luona marrask. 9 p:nä.
Tuhoojan tuhoutuminen.
Australian liittovaltion ristelijä _Sydney_ sai varahin mainitun
päivän aamuna Kokos-saarilta kipinäsähkö-sanoman: "Outo sotalaiva...
sataman ulkopuolella", ja lähti hetipaikalla täydellä höyryllä merelle,
kunnes tähystäjä mastosta sai klo 9,15 näkyviinsä Keeling-saaren
kokospalmujen huiput taivaanrannalla. Neljännestunnin päästä nousivat
jo _Emden'inkin_ savupiiput näkyviin 20-25 km päässä. Saksalainen laiva
alotti leikin ampumalla pitkältä matkalta, _Sydney_ odotti vähän aikaa,
kunnes vastasi tuleen. Siitä sukeutui komea taistelu; _Emden_ käytti
tykkejään mainion taitavasti ja murskasi miltei kohta vastustajansa
ylähangan toisen ison tykin, tehden sen miehistön itse asiassa
kykenemättömäksi taisteluun. Australialaisen laivan tulentarkistustorni
ylhäällä mastossa räjähti kappaleiksi ja laivassa pääsi tuli irralleen,
jonka miehistö kuitenkin kesken tulisinta ottelua sai pian sammutetuksi.
Koko ajan kiertelivät molemmat taistelevat laivat toisiaan suurimmalla
nopeudellaan, joka nousi 25, jopa toisinaan 26 solmuväliin (38-40
km. tunnissa). Puolitoistatuntisen molemminpuolisen pommittamisen
jälkeen kajahti Sydney'llä viimein riemuhuuto ja miehet heiluttivat
lakkejaan — äsken rikkiammutun tykin naapurista oli taitavasti
ammuttu luoti tehnyt pahaa tuhoa vihollisessa: sen etumasto ja kaikki
kolme savupiippua lensivät murskaksi ja peräpuoli syttyi tuleen. Siitä
huolimatta, ja vaikka laiva peittyi paksuun mustaan savupilveen,
jatkoi se kuitenkin uljaasti taistelua. Tehdäkseen leikistä lopun
alotti _Sydney_ uudelleen ampumisen, joka lähetti _Emden'in_ hylkynä
Keeling-saaren rannalle. Arvaten, ettei se pääsisi sieltä pakenemaan,
lähti voittaja tavoittamaan sen ulompana merellä odottelevaa
hiililaivaa. Tämän luokse tultua havaittiin, että väki oli avannut
luukut ja että alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistö korjattiin
_Sydney'hin_, joka palasi takaisin _Emden'in_ luo. Sinne saapuessa
nähtiin, kuinka tämän miehet vetivät lippunsa alas ja nostivat valkean
lipun sijaan antautumismerkiksi. Sotatavan mukaisesti olisi Sydney'n
nyt pitänyt lähettää veneensä pelastamaan haaksirikkoisen miehistöä;
mutta kun tuli jo myöhä ja kun Emden’in sisarlaiva _Königsberg_
voi milloin hyvänsä ilmestyä näyttämölle, jäi australialainen alus
höyryämään ulommaksi merelle, korjaten silloin tällöin aaltojen varaan
antautuneen saksalaisen merimiehen ylös vedestä.
Kun _Sydney_’stä varahin huomenissa kurkistettiin saaren
kipinäsähkötysasemalle, saatiin kuulla, että yön kuluessa joukko
Emden’in miehiä oli noussut maihin, särkenyt sähkötyskoneet ja sitten
paennut rannalta anastamallaan kuunarilla. Klo 11 jälkeen a.p.
käytiin sitten katsomassa _Emden’in_ hylkyä. Se muistutti kamalasti
jotain teurastuspaikkaa — 180 sen miehistä oli kirjaimellisesti
silpoutunut palasiksi räjähtävistä luodeista ja laivan kappaleista.
Jälellejääneet siirrettiin _Sydney’hin_, joka lähti kulkemaan
Colomboon. Satamassa olevain kaupunkilaisten riemuhuutoihin jätettiin
vastaamatta, sillä kapteeni oli määrännyt aivan hiljaisen tulon,
säästääkseen uljaan vihollismiehistön tunteita. Kapteeni v. Müllerin
sallittiin koko sotavankeusaikansa pitää miekkansa kunnianosotukseksi
urhoollisuudestaan sekä siitä, että hän oli aina erittäin
inhimillisesti kohdellut valtaamainsa alusten väkeä. Vaikka hän oli
upottanut brittiläisiä laivoja ja tavaroita yli 100 milj. mkan arvosta,
ei hänen takiaan aseettomain laivain miehistä ollut yksikään saanut
surmaansa.