Merten valtiaat.
Kilpailu panssari- ja tykkiseppien välillä: Panssarin kehittyminen;
Panssaripeite; Panssaritornit; Asestus. — Torpeedot. — Mastot.
— Sukelluslaivat.— Vesitasot. — Sotalaivaston taistelulajit.—
"Dreadnought'in" rakenne: Puolustus; Hyökkäys; Ylhäällä ilmassa;
Kannen alla.
Uudenaikaisen panssaroidun sotalaivan tulikasteesta saakka,
josta edellisessä luvussa on puhuttu, alkoi herkeämätön kilpailu
panssarinvalmistajain ja tykinvalajain välillä. Edelliset pyrkivät
tekemään laivojen rautavyön niin vahvaksi, ettei minkään tykin luoti
kykenisi puhkaisemaan sitä; jälkimmäisten pyrintö kävi tietysti
vastakkaiseen suuntaan. Ja kun toisten saavuttama menestys aina
kannusti toisia aikaansaamaan vielä parempia ja masentavampia
tuloksia, niin arvaa että kilpailun täytyi muodostua päättymättömäksi.
Rajan pani vasta laivan kyky kannattaa raskasta rautaturkkiaan ja
jykevää tykistöään sekä vaara sen purjehdus- ja liikuttamiskyvyn
heikkenemisestä, mikä ei tietysti myöskään saanut tulla kysymykseen.
Panssarin kehittyminen.
Ensimmäiset panssarit olivat, kuten edellä kerrottu, rautatienkiskoja
ja takorautaisia vanteita, jotka naulattiin kiinni puiseen
laivanrunkoon. Kun sitten puualusten asemasta ruvettiin rakentamaan
rauta- ja teräslaivoja, kiinnitettiin sisemmän ohuen kylkilevyn päälle
puukerros, johon vuorostaan naulattiin valurautalevyjä. Mutta kun
nämä osottautuivat kestämättömiksi senaikaisten järeiden rihlatykkien
ammuksille, ruvettiin yhdistämään panssarilevyjä kahdesta erilaisesta
rautakerroksesta: ulompi kovasta raudasta ja sittemmin teräksestä,
sisempi pehmeästä raudasta. Jos teräskerros osittain murskautuikin
ammunnasta, esti sitkeä sisäkerros kuitenkin panssarivyötä
rakoilemasta. Myöhemmin huomattiin, että puhdas teräs oli yhtä hyvää
panssariksi kuin tuollaiset yhdistelmälevyt; ja viimein keksittiin
keino sekoittaa valuteräkseen joku määrä nikkeliä, joten, saatua
"nikkeli-terästä" oli opittu erilaisilla menettelyillä sitkistämään ja
karkaisemaan.
Panssaripeite.
Alkuaan varustettiin ainoastaan sotalaivan kyljet vesirajaa myöten
panssaripeitteellä. Mutta kun ylhäältä putoilevat pommit läpäisivät
helposti ohuen kansilevyn ja hävittämällä laivan arimman ja
tärkeimmän osan, koneiston, tekivät sen liikekyvyttömäksi, ruvettiin
1870-luvun puolivälissä alukset varustamaan myöskin vaakasuoralla
panssarisuojuksella, n.s. panssarikannella. Koska kuitenkin ylen raskas
panssarikuormitus uhkasi upottaa laivan, täytyi rajoittua kattamaan
ainoastaan sen vedenpäällinen keskiosa, jossa sijaitsevat höyrykattilat
ja -koneet, ampumatarvevarastot y.m., kaikkein vahvimmalla
panssaripeitteellä. Keulaan ja perään mennessä ohenee panssari, ja
veden alla ei taas lujinkaan kantavuuden sallima panssari kykenisi
estämään torpeedon tai miinan tuottamaa tuhoa; mutta sitä koetetaan
mikäli mahdollista rajoittaa kaksoispohjalla ja vedenpitävillä
laipioilla. Näiden pitää taata laivalle sellainen kantavuus, että se
pysyy uimasillaan, vaikka keula- ja peräpuolet olisivat rikkiammutut ja
panssari-kansi olisi veden alla.
Panssaritornit.
Jo ensimmäiset sodassa koetellut panssarialukset _Merrimac_ ja
_Monitor_ edustivat niitä kahta suuntaa, joiden välillä uudenaikaisten
sotalaivojen rakennus on heilunut. Edellinen muoto oli suoranaista
perintöä vanhemmista puisista sotalaivoista, joissa tykit olivat
sijoitetut pitkin kylkiä suojattuihin lokeroihin eli "kasematteihin"
(nimitys lainattu maalinnoitusten ampumasuojuksista). Monitorissa
jälleen tykit sijaitsivat erittäin vahvassa, akselinsa ympäri
pyörivässä panssaritornissa. Niiden luku täytyi rajoittaa kahteen,
mutta menestystä yhteisammunnan tehoisuudessa korvasi tykkien
erinomainen järeys.
Tämä muoto on sitten vähitellen työntänyt tieltään kasemattilaivat
(hyvän käsityksen saa näistä XVII luvussa kuvatuista venäläisistä
sotalaivoista). Ranskassa ja Italiassa kokeiltiin asettamalla tykit
kiinteän tornin yläreunalle syvennyksiin, niinkuin linnoituksissa
etuvarustuksen harjalle ("barbette"-torni); ylöspäin on torni suojattu
panssarikuvulla. Lopuksi yhdistettiin kiinteä ja kiertävä muoto siten,
että torni rakennettiin kahdesta osasta; alempi on kiintonainen ja
suojelee tykinalusten (lavetin) alaosaa ynnä liikuttamiskoneistoa,
ylempi osa kiertää höyry- tahi vesi-painevoimalla yht'aikaisesti sen
sisältämien tykkien kera. Tornit sijaitsevat keulassa ja perässä,
kaikkein uusimmissa taistelulaivoissa ("yli-Dreadnought'eissa")
kahdessa kerroksessa päällekkäin; joskus myöskin molemmilla sivuilla
siten asetettuina, etteivät ole ammuttaessa toistensa tiellä. Uudempina
aikoina on ruvettu jälleen yhdistämään torni- ja kasemattijärjestelmää,
jonka kautta ampuminen saa suuremman yhtenäisyyden ja tehokkuuden
("kokokyljen" laukaukset).
Asestus.
Niinkuin koko sodankäynnissä vastapuolen tuhoaminen on pääasia
ja itsepuolustus jää toiseen sijaan, ovat kaikkein jykevimmätkin
panssarihirviöt itse teossa vain mahtavien tulikitojen kuljetus- ja
suojelusaseita. Sellaista panssaripeitettä ei ole vielä kyetty luomaan,
joka kestäisi hyvästi osuneen uudenaikaisen jättiläispommin räjähdystä,
puhumattakaan vedenalaisen torpeedon ja miinan tuottamasta hiipivästä
hävityksestä.
Yhtärinnan panssarin kehittämisen kanssa edistyi tykinvahnistuskin
19. vuosisadan puolivälistä alkaen. Tykinputkeen sovitettiin
kiväärinpiippujen rihlaus, jonka kautta luoti tuli akselinsa ympäri
pyörivään liikkeeseen ja kantoi varmemmasti. Jokseenkin samoihin
aikoihin ruvettiin tykit tekemään takaa ladattaviksi. Tärkein muutos
kuitenkin oli, että entisten pronssi- ja rautaputkien asemasta opittiin
Kruppin menetelmää seuraten valmistamaan tykkejä valuteräksestä.
Jättimäinen nikkeliteräsmöhkäle taotaan vesipaineen liikuttamilla
10,000 tonnin voimaisilla puristimilla pyöreäksi mahtavaksi kangeksi,
viedään sitten sorviin saamaan putkireijän ja sileän pinnan ja
päällystetään viimein "mantteleilla", joiden luku ja vahvuus kasvaa
peräänpäin mennessä.
Sen jälkeen kuin savuton ruuti keksittiin, on tykkien koko ja
teho kasvanut suunnattomasti — vaikkei sentään rajattomiin
saakka, sillä ponnahduksen taapäin sysäävä voima ei saa olla niin
suuri, että se aiheuttaa laivalle itselleen vahinkoa (siksipä
kaikkein suurimmat tykit ovatkin kiinteälle alustalle asetettuja
rannikonpuolustusaseita). Nykyisen suursodan aattona olivat silloin
rakennetut "Dreadnought"-malliset taistelulaivat varustetut 35 sm
(aukon läpimittaa silmälläpitäen) tornitykeillä, joiden ammukset,
"kapsäkit", voivat tuottaa tuhoa yli 3 peninkulman päähän. Mutta
niitäkin mahtavampia hävitysaseita on luotu vielä uutukaisemmille
"yli-Dreadnought'eille", joiden asestukseen kuuluu 37,5 sm tykkejä ja
mahdollisesti vieläkin kookkaampia, joita on laivassa kerrallaan paljon
useampia kuin edellisissä oli vähäväkisimpiä.
Torpeedot.
Aivan käänteentekevän merkityksen sai merisodassa torpeedon keksiminen.
Se on hoikan sukkulan muotoinen, moniaan metrin pituinen hävitysase,
joka on täytetty etuosassaan 300 kilolla pumpuliruutia ja kärjessään
varustettu sytytysvehkeellä sekä saatuaan alkuvauhdin torpeedotykistä
kulkee peräosassa olevan puristetun ilmankoneiston ja potkurin avulla
suurella nopeudella hävitettävää sotalaivaa kohti. Ne iskevät uhriinsa
vesirajan alla olevaan panssaroimattomaan tai heikkopanssariseen osaan
ja tuhoavat sen ehdottomasti. Torpeedoja ammutaan erityisesti pienistä,
mutta tavattoman nopeakulkuisista aluksista, torpeedoveneistä;
mutta torpeedotykkejä käytetään myöskin isommissa sotalaivoissa,
risteilijöissä ja taistelulaivoissakin sekä miltei yksinomaisena
aseena viime aikojen uusimmissa hävitysaseissa, sukellusaluksissa. Ne
sijaitsevat sekä kannella, jolloin niitä voi ohjata mihin suuntaan
tahansa, että vesirajan alla keulassa ja perässä olevissa aukoissa.
Torpeedon hävittävää tehoa on ison sotalaivan hyvin vaikea välttää.
Päivän aikaan voi niitä ampuvan aluksen huomata jo etäältä ja tuhota
sen pikatykin laukauksilla; mutta pimeässä, kun vaaniva vihollinen
lähestyy peitetyin valoin ja kipinänsammuttajin, käy se miltei
mahdottomaksi — puhumattakaan sukelluslaivan aina yhtä salaperäisestä
ilmestymisestä. Taistelulaivoja ja isoja risteilijöitä koetetaan
varjella torpeedoverkoilla, kannattimista pitkin sivuja riippuvilla
tiheäsilmäisillä teräslankaverkoilla; mutta nekin puhkaisee torpeedon
kärkeen keksitty erityinen saksilaite, eikä niitä voi vauhdin
hidastuttamisen takia pitää ylhäällä muuten kuin lepoasennossa tahi
verkalleen kuljettaessa.
Jo venäläis-japanilainen sota, jossa pääasiallinen hävitystyö
suoritettiin miinojen ja torpeedojen avulla (ks. XVII lukua),
antoi merivalloille perin vakavaa miettimisen aihetta. Kannattiko
lainkaan enää rakentaa ja ylläpitää pian vanhentuvia, kymmeniä
miljoonia maksavia panssarilaivoja, kun sellaisen voi tuollainen
pikkunen, suhteellisesti huokeahintainen hävityskone tuhota aivan
kädenkäänteessä. Ja yhä musertavampia lisätodistuksia on antanut
äskeinen suursota, jossa varsinkin Saksa on torpeedoja ampuvasta
sukelluslaivastostaan luonut miltei vastustamattoman aseen. Toiselta
puolen on painavilla syillä huomautettu, että isot taistelulaivastot
ovat sittekin tarpeen pienempien sota-alusten sekä merenkulun ja kaupan
suojaksi. Jolleivät torpeedoveneet ja sukellusalukset avoimella merellä
pääsisi isojen laivojen turviin, olisivat ne vuorostaan aivan avuttomia.
Mastot.
Kun purjeet 1890-luvun lopulla sotalaivoissa joutuivat kokonaan
pois käytännöstä, tuli mastoille uusia toimia. Niihin sijoitettiin
väkevävoimaisia valonheittäjäkoneita, joilla pimeän aikaan tähystetään
ympäristössä vaanivien vihollislaivain liikkeitä; nopeaan ampuvia
konetykkejä, joilla tuhoa uhkaavat torpeedo- ja sukellusalukset
upotetaan; tähystystorneja ennen käytetyn tynnyrin sijasta sekä
nimenomaan tulentarkistusasema, josta erityisen nerokkaan laitteen,
n.s. välimatkanlöytäjän avulla määritellään ammuttavan esineen
etäisyys ja tarkistetaan ammunnan sattuvaisuus. Sellaisen "silmän"
tultua rikkiammutuksi suuri sotalaiva käy pitemmillä ampumamatkoilla
jokseenkin avuttomaksi vihollista vastaan. Sen lisäksi kannattavat
mastonhuiput vaakasuorasti ja vinosti kulkevia metallilankoja, jotka
vastaanottavat kipinäsähkötyskoneen eetterin halki lähettämiä sanomia.
Ilman tällaisia laitteita ei nykyään ole enää juuri mikään merilaiva.
Mastot ovat sotalaivoissa vahvasta teräksestä ja ontot, sillä
niiden sisäpuolitse tapahtuu ylösnousu ja ampumavarojen kuljetus
ylös märssytorniin. Amerikan Yhdysvaltain isoissa taistelulaivoissa
on otettu käytäntöön omituiset häkkimäiset, pientä Eiffel-tornia
muistuttavat mastot, joille vihollisammuksen ei arvella kykenevän
tekevän niin musertavaa tuhoa kuin tavalliselle yhdestä kappaleesta
valetulle teräsmastolle.
Sukelluslaivat.
Näistä uudenaikaisista meritursaista on jo edellä ollut puhetta.
Ajatus vedenalaisesta hävitysaseesta on elänyt ihmisaivoissa jo
ikivanhoista ajoista asti; Aleksanteri Suuren kerrotaan sellaisia
käyttäneen, keskiajalla niillä ammuttiin vedessäkin palavaa
"kreikkalaista tulta", ja ensimmäisen höyrylaivan rakentajan
Fultonin nerokas pää oli sommitellut käsivoimin pyöritettävällä
rattaalla käytettävän _Nautilus_'en, jolla hän kokeili jommoisellakin
menestyksellä ja jota hän turhaan tarjoskeli Napoleonille.
Viime vuosikymmeninä on rinnakkain keksitty useampia malleja, joista
amerikalaisen _Hollandin_ suunnittelema on ollut perustana enimmille
nykyisille sukelluslaivoille. Ne ovat verrattain pienikokoisia,
muutaman kymmenen tai sadan tonnin kantoisia, sukkulan tai sikaarin
muotoisia aluksia ohuesta teräksestä. Keulassa ja perässä on säiliöitä,
jotka voidaan täyttää vedellä aukaisemalla pohjaläpät ja siten vajottaa
alus pinnan alle aina satakunta metriä syvälle. Syvyyteen menoa ja
pintaan nousua ohjataan tasapainoperäsimillä, jotka sijaitsevat
potkurin ja pituussuuntaperäsimen ohella aluksen perässä. Pitkin sen
kylkiä ovat puristetunilman-säiliöt, joita paitsi syvyydessä ei voisi
hengittää ja joiden avulla laiva myöskin kevyemmän vaurion satuttua
voidaan kohottaa jälleen pintaan.
Laivan sisus on täynnä koneita, niin että miehistö parahiksi pääsee
liikkumaan. Vedenpinnalla kuljettaessa käyttää alusta kaasumoottorit ja
veden sisällä sähkömoottorit; edellisessä tapauksessa nopeus saattaa
nousta 20 solmuväliin ja jälkimmäisessä 12 solmuväliin. Keskustassa
sijaitsee myöskin jättihyrrä eli gyroskopi, joka pitää alusta
tasapainossa.
Kannella ei näe muuta kuin panssariteräksisen tähystystornin, pienen,
suppilon tapaisen laskuaukon sisään- ja uloskulkua varten sekä pari
hoikkaa putkea. Toinen on venttiilitorvi ilmanpuhdistamista varten,
toinen aluksen "silmä" eli periskopi, jonka kärjessä olevat parabolin
tai prisman muotoiset linssit luovat vedenpinnasta kuvan alhaalle
olevalle tähystyspöydälle. Se onkin sukelluslaivan arin kohta, jonka
rikkiammuttua alus saa pinnan alla ollessaan tulla toimeen pelkän
kompassin avulla. Jos alus tulee tykkänään hävitetyksi, on sen
miehistölle keksitty pelastuskeinoksi sukeltajankypärin tapainen
päähine, joka siihen liittyvän vedenpitävän kumivaipan avulla nostaa
miehen veden pintaan.
Asestuksena on 4-8 kpl. Whitehead-torpeedoja ynnä niiden ampumaputki,
joka lähettää noita surmansukkuloita 35 solmuvälin nopeudella aina
1-2 km. päähän. Tornissa voi myöskin olla konetykki, jopa 20 sm.
pikatykkikin, joka veden alle mennessä lasketaan kannen alle. Torpeedo
ja sukelluslaiva ovatkin hyvin samannäköisiä.
Äskeisen suursodan aikana kehittivät varsinkin saksalaiset
suunnattomasti sukelluslaivastoaan Englannin rannikoiden saartamiseksi
ja sen panssarijättiläisten hävittämiseksi. Kun heidän omasta
merentakaisesta laivaliikkeestään oli tullut tyyten loppu,
rakensivat he suuria, aina 2,000 tonnin kantoisia vedenalla kulkevia
kauppalaivojakin, joista ainakin yhden onnistui kulkea Atlantin poikki
edestakaisin.
Vesitasot.
Myöskin ilmasodan taisteluaseet ovat viime suursodassa tulleet
hyökkäysvälineiksi meritaisteluissa. Esim. Pohjanmeren taistelussa
(ks. XVII lukua), joka oli suurin ja tuhoisin sen aikana käydyistä,
ottivat nimenomaan saksalaisten taholta ilmalaivat, lentokoneet ja
vesitasot osaa lopputaisteluun, viskellen pommeja vihollislaivoihin.
Ilmapuolustusta varten ovat sotalaivat nykyään varustetut pystyyn ja
ympärinsä sivuille käännettävillä pikatykeillä; ja myöskin sangen
monet, yksinpä uudet isot sukelluslaivatkin, kiskoilla ja telineillä,
joilta vesitasot voivat pyrähtää lentoon. Tällainen alus kiitää pienen
kanootin tapaisilla jalustoilla vedessä miltei yhtä nopeasti kuin
ilmassakin.
Sotalaivaston taistelulajit.
Merivaltojen sotalaivastot sisältävät mikä enemmän mikä vähemmän
täydellisesti eri taistelulajeja eli laivaryhmiä, jotka kokonsa,
asestuksensa ja nopeutensa perusteella jakautuvat seuraavasti:
_Taistelulaivat_, jotka vastaavat entisten aikojen linjalaivoja. Niiden
rakenteessa on pyrkimyksenä yhdistää panssarin suurin mahdollinen
vahvuus ja kaikkein järein asestus. Ne edustavat sotalaivastossa
vahvanyrkkistä voimaa, joka iskee vastustajaa kauvimpaa, useimmin ja
tuntuvammin. Nykyistä maailmansotaa varten ja vieläpä sen kestäessäkin
ovat kilpailevat vallat luoneet aivan uuden tyypin, "_Dreadnought_'it"
(saanut nimensä ensimmäisestä senmallisesta englantilaisesta aluksesta,
joka valmistui v. 1906; nimi merkitsee = Älä pelkää mitään!), josta
sitten on kehitetty vielä kummempia hirviöitä, "yli-Dreadnought'eja".
Sellainen laiva sisältää entisten neljän 30 sm tornitykin asemasta
kokonaista 10-12 35, jopa 37 1/2 sm tykkiä, jotka voi kääntää
molemmille sivuille antamaan viholliselle musertavia "kokokyljen"
laukauksia. Pienempiä tykkejä niissä ei juuri käytetäkään. Sen sijaan
että taistelulaivat aikaisemmin olivat suhteellisesti hidaskulkuisia,
on näihin uusimpiin aluksiin sovellettu risteilijäin nopea vauhti
vaihtamalla mäntähöyrykoneet höyryturbiineihin ja kivihiili raakaöljyyn
eli naftaan. Tämän kautta saadaan nopeus 25 solmuväliksi. Tällainen
alus tykkineen kaikkineen maksaa yli 50 milj. markkaa.
_Risteilijöillä_ on päävaatimuksena nopeus. Aluksi niiltä sen
saavuttamiseksi hylättiin panssarivyö kokonaan ja asestus oli hyvin
kevyt; kivihiilelle oli saatava tilaa ja laivalle varattava kantavuutta
niin paljon kuin suinkin; ja ainoana suojana oli 5 sm vahvuinen
panssarikansi (siitä nimitys "panssarikansiristeilijä"). Nykyään ei
sellaisia enää juuri rakenneta, ja vanhemmat luetaan risteilijäin
kolmanteen luokkaan. 1890-luvun alusta ruvettiin sitten rakentamaan
panssaroituja risteilijöitä, jotka ovat samalla säilyttäneet
nopeakulkuisuutensa; ja aivan useimmat "Dreadnought"-risteilijät ovat
itse asiassa nopeakulkuisia taistelulaivoja, sillä entisen kevyen
asestuksen sijasta ne kantavat 35 sm tykkejä. Ne kulkevat 28 solmuvälin
nopeudella (52 km tunnissa) ja kuluttavat sellaisella vauhdilla 500
tonnia hiiliä ja 120 tonnia öljyä päivässä. Moinen kilpajuoksija
maksaa sekin täydessä kunnossa 47 ja puoli milj. markkaa. — Toisen
ja kolmannen luokan risteilijät ovat varustetut panssarikannella,
mutta eivät panssarivyöllä, samoin vahvalla suojalla koneita ja
tykkejä varten sekä ohjaustorneilla. Yhdessä jykevät taistelulaivat ja
risteilijät muodostavat _ison taistelulaivaston_.
Jos uusimmanmallisen panssarilaivan "taisteluarvo" lasketaan 100
prosentiksi, on panssariristeilijän vastaava arvo n. 70 %. Vielä
paljon pienempi taisteluarvo on _pienemmällä taistelulaivastolla_,
jonka muodostavat n.s. _scoutit, torpeedonhävittäjät_ ja
_torpeedo-alukset_ sekä _sukelluslaivat_. Kolme ensimmäistä aselajia
ovat nopeakulkuisimmat kaikista aluksista, sillä ne voivat tehdä aina
38 solmuväliä tunnissa (70 km; siis meikäläisen pikajunan vauhti).
Niiden tehtävänä merisodassa on etsiä ja hätyyttää vihollislaivastoa,
kierrellä häiriten sen ympärillä taistelun aikana, ajaa pakenevia
aluksia takaa ja koettaa upottaa niitä torpeedoillaan. Siis samanlainen
toimi kuin ratsuväellä on maasodassa.
_Rannikkopuolustusta_ varten käytetään taistelulaivastosta hyljättyjä
vanhentuneita panssarilaivoja ja risteilijöitä, tornilaivoja,
tykkiveneitä, "uivia pattereja" j.n.e.
_Apulaivaston_ muodostavat sodan sattuessa suuret pikahöyrylaivat,
joiden omistajayhtiöt sentakia nauttivat rauhan aikana hallitustensa
kannatusta. Ne varustetaan tällöin kevyillä pikatykeillä ja toimivat
apuristeilijöinä (vieressä kuvatun _Mauretania_’n sisarlaivan
_Lusitania'n_ upotti sen johdosta saksalainen sukelluslaiva Irlannin
merellä), sotaväen kuljetuslaivoina, sairaala-aluksina j.n.e.
"DREADNOUGHT'IN" RAKENNE.
Puolustus.
Uudenaikainen sotalaiva on oikea tekniikan ihmetyö. Ollen joka
tuumaltaan parhaasta teräksestä rakennettu peittää sen rungon
keulasta perään, pääkannesta vesirajan alapuolelle karkaistusta
nikkeliteräksestä valettu panssarivyö, joka keskilaivalla on 27,5
sm vahva ja ohenee keulaan mennessä 15 sm ja perään mennessä 10 sm
vahvuiseksi, painaa n. 5,000 tonnia ja maksaa 3,000 mk. tonni. Tässä
Kruppin menetelmän mukaan karkaistussa panssarissa on saavutettu
maksimi lujuuden ja sitkeyden sekä minimi ohuuden ja hienouden suhteen
teräksenvalmistuksessa. 15 sm vahvuinen levy voittaa lujuudessa sen
lähes puoli metriä paksun takorautapanssarin, jolla sotalaivat puoli
vuosisataa sitten varustettiin.
Panssarivyön lisäksi tulee panssarikansi, joka uudenaikaisessa
taistelulaivassa ja risteilijässä peittää aluksen koko pituuden ja
leveyden, jakaen sen itse asiassa aivan vesirajan yläpuolella kahteen
päällekkäin olevaan osaan ja suojellen sen elimellisiä osia ylhäältä
putoavien pommien hävitykseltä. Joissakin kaikkein isoimmissa laivoissa
on näitä kansia kaksikin päällekkäin. Vahvuus vaihtelee niin, että se
kevyissä risteilijöissä on 2,5 sm. ja taistelulaivoissa 15 sm. Lisäksi
ovat kylkien suojana hiilisäiliöt, jotka ovat sovitetut niin, että ne
täytettyinä vahvistavat melkoisesti panssarivyön tukevuutta. Pohja
jälleen on kaksinkertainen, niin että torpeedon murskattua ulkopuolisen
pohjalevyn voi sisäpuolinen säilyä ehjänä ja estää veden tunkeutumista
laivan sisustaan.
Hyökkäys.
Kannelle noustua kiintyy huomio luonnollisesti laivan "hyökkäävään
voimaan", kymmeneen panssaritorneistaan jylhästi tuijottavaan
teräshirviöön. Ei mikään entinen laiva ole kantanut niin monta yhtä
suurta tykkiä kannellaan; siitäpä onkin "Dreadnought'eilla" toinenkin
nimitys: "Pelkkien isojen tykkien alus". Niiden 37,5 tai 35 sm
läpimittaiset rihlakidat syöksevät n. 350 kg painoisia pommeja lähes
1,000 m nopeudella sekunnissa ja niin hirvittävällä voimalla, että
ne voivat enemmän kuin kolmen kilometrin päässä puhkaista 1 metrin
vahvuisen takorautakappaleen.
Panssaritorniin ei kannelta vie yhtään ovea, vaan on ensin
laskeuduttava kannen alle ja sitten ryömittävä jälleen ylös tuohon
terästupaan, jonka seinät ovat rakennetut 27,5 sm vahvuisesta
karaistusta valuteräksestä. Päätä ihan pyörryttää, kun himmeässä
valaistuksessa katselee epälukuisia vipusimia, kampeja, rattaita,
torvia ja suppiloita, joiden avulla jättimäisiä tulikitoja käden
painamalla, jopa sormen koskettamalla syötetään ja liikutellaan
tornineen päivineen. Käyttövoimana on sähkö ja vesipaine. Pommeja,
melkein miehen vahvuisia ja puolikuntaisen pojan pituisia, jotka ovat
ladatut savuttomalla ruudilla, pidetään aina varastossa 80 kutakin 10
tykkiä varten. Kupujen päällä ja märssytorneissa on pienempiä 10 sm
pikatykkejä, joilla mahtava alus puolustautuu pahimpia vihollisiaan
torpeedoaluksia ja sukelluslaivoja vastaan ja jotka lennättävät
minuutissa 15 lähes 12 kg painoista ammusta.
Muita puolustusaseita torpeedoja vastaan ovat valtavat valonheittäjät
mastoissa ja komentosilloilla, jotka metrin läpimittaisista
heijastuspeileistään luovat häikäisevän valopyrstön lähes 2 km
päähän, sekä vahvoissa puomeissa pitkin laivansivuja riippuvat
teräslankaverkot. Mutta eipä jättiläinen halveksu itsekään moisten
kavalien murha-aseiden käyttämistä. Syvällä sen pohjalla vesirajan
alapuolella on neljä torpeedoputkea valmiina lähettämään vihollista
vastaan noita 15,000 mk maksavia kuolemankaloja.
Ylhäällä ilmassa.
Konehuoneiden ja mahtavien höyryturbiinien kuvauksen jätämme seuraavaan
lukuun, jossa on puhetta pikahöyrylaivojen sisäisestä rakenteesta,
sillä liikkeellepaneva koneisto on jokseenkin samallainen sekä
sodan että rauhan tarkoituksia palvelevissa jättiläisaluksissa. Sen
sijaan on syytä luoda silmäys ylös märssyyn, missä suuren sotalaivan
aivot toimivat. Siellä, järeän ja onton kolmihaaraisen teräsmaston
(joita "yli-Dreadnought’tissa" on vain yksi) jatkokohdassa on pieni,
tähystysaukoilla varustettu panssaritorni 30 metriä kannen yläpuolella.
Pitkin maston teräsputkia nousee tiheä sikermä hyvin suojattuja
sähköjohtolankoja ylös pienoiseen koneeseen, joka paljon tarkemmin
kuin ihmissilmä ja suunnattomasti terävämmin kuin ihmisaivot laskee
etäisyyden epäilyksenalaiseksi tahi viholliseksi tunnettuun esineeseen.
Ja sieltä sitten heikko sähkökuiskaus ilmaisee välimatkan, panee
potkurit jyskyttämään, määrää kulun suunnan ja vauhdin, kohottaa
satojen kilojen painoiset ammukset tulikitoihin ja lennättää ne
tekemään surmantyötään.
Alempana, aivan komentosillan yläpuolella sijaitsevassa
tähystystornissa, joka sekin on suojattu vahvalla panssarilla, seisovat
laivan kapteeni ja purjehdusta komentavat upseerit koko taistelun
ajan pysyen siellä vielä silloinkin, kun laiva rikkiammuttuna uppoaa
ja muu miehistö viime hetkessä, saa käskyn: "Pelastukoon ken voi!"
Sieltä ei Japanin mainio amiraali Togo hievahtanut juuri milloinkaan
kaukaisen Idän merisodan aikana; ja epäilemättä hän sai tätä
herkeämätöntä valppauttaan etupäässä kiittää siitä, että sai niin
perinpohjin tuhotuksi vihollisen koko merivoiman. Muistammehan kuinka
venäläiset upseerit, amiraali Makaroffia ja muita harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, viettivät enimmän aikansa huolettomina ruoka- ja
juomapöydän ääressä.
Kannen alla.
Jylhän alastomasta ja pelottavasta ulkonäöstään huolimatta kätkee
uiva linnoitus teräksisten muuriensa sisälle iloisen ja vilkkaan
ihmisvilinän ynnä verrattain hauskasti sisustettuja asuntoja ja
oleskelupaikkoja 7-8 sadalle asukkaalleen. Tuo 170 metriä pitkä,
keskikohdaltaan 27 m leveä ja emäpuusta yläkanteen laskettuna yli
13 m korkea sotalaiva on itse asiassa pikkuruinen kaupunki — mutta
pelkkien reippaiden, tarmokkaiden ja enimmäkseen paraassa iässään
olevien miesten asuma kaupunki, jossa jokaisella asukkaalla on
tarkoin määritellyt ja hänestä riippuvat tehtävät. Ylimmäinen isäntä,
laivan itsevaltias herra ja keisari on kapteeni, joka yksinäisessä
majesteetissaan asuu hauskoissa hyteissä komentosillan alla ja jonka
sana on järkähtämätön kohtalo laivalle, sen puolisatamiljoonaiselle
raha-arvolle ja tuhatlukua lähentelevälle väestölle. Häntä lähinnä
arvossa on komendantti, jonka tehtävät ovat melkein yhtä lukemattomat
kuin tähdet taivaalla, alkaen kannen lakaisuttamisesta aina koko
laivan miehistön ja ison tykistön ampumaharjotuksiin. Sitten seuraa
muu päällystö epälukuisissa arvo- ja virkavuosiasteissa: purjehdusta
johtavat upseerit vanhimmasta luutnantista nuorimpaan aliluutnanttiin,
tykkiväen ja käsiaseita käyttävän keveän merijalkaväen upseerit.
Sotilaspäällystön ja miehistön välillä on edelleen suuri joukko
ammattiväkeä, jota hyvällä syyllä on sanottu "laivaston selkärangaksi"
— keski-ikäisiä miehiä, jotka kaiken ikänsä ovat kehittyneet
ammatissaan ja ylenneet arvossa yksistään kelpo palveluksen eikä
virkatutkintojen nojalla, valittuja kykyjä sähkö-, höyry- ja
vesipainevoiman alalla. Ja lopuksi seuraa kuutisensataa iloista
tykkiniekkaa, meripoikaa ja sotilasta, jotka tottelevat pursimiehen,
"puosun", pillin ääntä ja nauttivat neljästi päivässä valkolakkisten
kokkien keittämää ja kurissa ja nuhteessa kernaasti kasvatettujen
kokkipoikain esiinkantamaa kestitystä. Syvällä alakannen alla vihdoin
on laivan sairaala — ei enää sellainen ahdas, tykkien ja kaiken
muun rojun täyttämä nurkka, jommoisessa suuri merisankari Nelson
heitti henkensä, vaan avara ja puhdas, antiseptisillä aineilla ja
lääkkeillä hyvin varustettu suoja, jossa laivanlääkäri apulaisineen ja
miespuolisine sairaanhoitajineen pitää komentoa.
Näin hyvin varustettuna voi "Dreadnought", kuuluipa se minkä
kansallisuuden laivastoon hyvänsä, käydä kunnialla ansaitsemaan
nimensä: "Älä pelkää mitään!"