"Jalopeura lammaskatraan keskellä".
Pohjoisvaltiot saivat vihiä uusista varustuksista ja pelkäsivät niistä
pahaa. Ne lähettivät viisi sotalaivaa saartamaan uudestaan Norfolkia
sekä silmälläpitämään _Merrimac’ia_. Heidän laivansa olivat kaikki
kauniita tyyppejä puisten purjefrekattien viimeiseltä kaudelta, ja
oli niissä yhteensä yli 150 tykkiä ja lähes 2,000 miestä. Vahvin
joukosta oli tuonnottaisesta Norfolkin tappiosta pelastunut linjalaiva
_Cumberland_. Mutta puulaivojen päivät olivat jo luetut, vaikka niitä
olisi kuinka urheasti puolustettu uuden ajan rautakylkistä merihirviötä
vastaan; ja epäilemättä arvasivat niiden upseerit jo edeltäpäin
taistelun toivottomaksi, kun Merrimac sukelsi meren helmasta näkyviin
merisotien historiassa ikimuistettavana maaliskuun 8 päivänä 1862,
vanavedessään muutamia pieniä vanhempityylisiä sotalaivoja.
Oli kaunis ja kirkas kevätaamu. _Merrimac'ia_ ei oltu vielä odotettu,
sillä pohjois-valtain frekatit makasivat ankkurissa ja niiden
merimiehet kuivasivat vaatteitaan mastojen väliin viritetyillä
köysillä. Päällikkölaiva _Cumberland_ oli kiinnitetty vain yhdellä
ankkurilla, ja sen purjeet lepattivat irrallaan kuivamassa, kun
siltä puoli 1 aikaan päivällä huomattiin vihollisen läheneminen.
Silloin joutuivat purjeet nopeasti ylös ja koko miehistö varustamaan
laivaa taisteluun — "miehistö niin uljas kuin konsanaan on polkenut
sotalaivan kantta", kirjoitti eräs sen pelastuneista upseereista
jälkeenpäin, "joka ei ainakaan antautuisi koskaan ja joka, jos sillä
olisi ollut parempi liikevoima kuin purjeet, olisi pahoin löylyttänyt
_Merrimac’ia_ patteriensa kirpeällä voimalla ja lujalla päätöksellään
voittaa taistelu". Tilaisuus uljuutensa näyttämiseen sillä oli, ja sitä
se näyttikin häviöön ja kuoloon saakka.
_Merrimac_ alotti taistelun hiukan ennen klo 4:jää, päästäen kokokyljen
laukauksen pohjoisvaltain _Congress_-laivaa kohti ja vastaanottaen
siltä samallaisen tervehdyksen, jonka luodit kuitenkin kilpistyivät
sen kyljistä niinkuin rakeet peltikatolta. Sitte se kääntyi hitaasti
_Cumberland’ia_ vastaan, aikoen lävistää sen suipolla rautakeulallaan
ja samalla pippuroiden keulatykillään perikatoon jo edeltäkäsin
tuomittua laivaa. Kuulasateen toisensa jälkeen se lähetti uhriinsa
surmaten sen miehistöä, kun sitävastoin _Cumberland_ voi tuskin vastata
kertaakaan, sillä tuulta ei ollut sen vertaa, että se olisi voinut
kääntyä ampuma-asentoon. Hätkähtämättä seisoivat sen miehet tykkiensä
ääressä, vaikka vihollisen luodit ruhjoivat naapureita viereltä.
Liehuvin lipuin merenpohjaan.
Tätä epätasaista ampumista kesti noin neljännestunnin, kunnes
_Merrimac_ läheni nopeasti _Cumberland’ia_ ja vierelle tultuaan iski
terävän keulansa sen ylähangan kylkeen vesirajan alle. Tuon tehtyään
se ei aluksi kyennyt irroittautumaan vihollisestaan, joka kallistui
lävistetylle kyljelleen, kunnes vesi huuhteli etukantta. "Jos
etukannen upseeri _Cumberland_'lla olisi säilyttänyt mielenmalttinsa
ja laskettanut etuankkurin, olisi uppoava alus kaatunut matalamman
_Merrimac'in_ kannelle ja painanut senkin pohjaan rautaisessa
syleilyssä." Vihdoin pääsi _Merrimac_ irti uhristaan ja ampui vielä
kolme kokokyljen laukausta peräkanaa siihen aivan läheltä; mutta
muuta seurausta ei niistä juuri ollut, kuin että sen oma lipputanko
katkesi täräyksestä ja etelävaltioiden värit putosivat alas, ilman
että yksikään sen miehistä uskalsi mennä niitä uudelleen pystyttämään,
ja alus sai käydä taistelun loppuun vain pieni merkkiviiva ilmassa
liehuen. Vihdoin kohosi vesi _Cumberland’in_ ankkurikannelle, jolle
oli ladottu vieriviereen haavoittuneita, jotka päästivät kauheita
huutoja. "Antaudutteko?" huusi _Merrimac'in_ kapteeni Buchanan. "Emme
ikinä. Tahdomme mennä pohjaan liehuvin lipuin", kuului vastaus. Sen
kuultuaan julma vihollinen ampui uuden yhteislaukauksen ja puski vielä
kerran keulansa uppoavan kylkeen — tarpeeton vaiva! _Cumberland’in_
kansi oli täynnä kuolleita ja kuolevia, mutta sen verestä tahrautuneet
tykit jatkoivat toivotonta ampumista, kunnes tämä laivan yhä enemmän
kallistuessa kävi mahdottomaksi. Vielä samana hetkenä, jolloin alus
peittyi kokonaan veden alle, kuultiin viimeinen laukaus. Perä nousi
korkealle ja lippu liehui yhä maston kärjessä, kun miehet saivat käskyn
pelastaa itsensä miten taisivat. 120 miestä meni pohjaan laivan mukana;
mutta mastonhuippu jäi näkyviin ja lippu liehui taistelun loppuun
saakka sitä puolustaneiden sankarien haudalla.
Samalla tapaa suoriutui rautahirviö voittajana kolmesta muustakin
vastustajastaan. _Congress_ ammuttiin tuleen, ja 40 sen veneisiin
pelastuneista miehistä joutui etelän pienempäin alusten vangiksi. _St.
Lawrence_ ja _Roanoake_ pääsivät pahoin runneltuina rannikolla olevan
Fort Monroe-linnoituksen tykkien turviin. Viimeisen jälellä olevan
_Minnesotan_ tahtoi Merrimac mieluummin valloittaa kuin tuhota. Se
vetäytyi sen vuoksi puolentoista kilometrin päähän vastustajastaan
ja pommitti sitä iltaan saakka, tehden laivan taistelukyvyttömäksi.
Pimeän tullessa _Merrimac_, tyytyväisenä iltapäivän urakkaan,
höyrysi satamapaikkaansa ja jätti rannalle ajautuneen _Minnesotan_
armoihin huomiseksi, jolloin palaisi korjaamaan sen. "Sanomattoman
nöyryytyksen ja katkeruuden tunne vallitsi tuona lauvantai-iltana
Fort Monroessa", kirjoitti eräs senaikainen Baltimoren sanomalehti.
"Ei voinut epäilläkään, etteikö rautahirviö puhdistaisi koko reittiä
meidän laivoistamme, hävittäisi kaikki rannikon varastopaikat ja
kauppahuoneet, ajaisi kaikki joukkomme linnoituksen turviin ja pitäisi
näillä vesillä isännyyttä miten suuria puulaivastoja vastaan hyvänsä,
joita hallituksemme saattaisi tänne lähettää."
Kostaja saapuu.
Mutta osat vaihtuivat aivan kohta. Pohjoisvaltioiden hallitus oli
samanaikaisesti nyt tuhotun saartolaivaston lähettämisen kera
julistanut palkintokilpailun paraista suunnitelmista Merrimac'in
veroisen panssarialuksen rakentamiseksi, jonka piti olla valmiina
ennen kolmen kuukauden kulumista. Useita suunnitelmia lunastettiin
rakennettaviksi, mutta tunnetuimmaksi niistä tuli potkurin
keksijän, ruotsalais-amerikkalaisen John Ericsonin piirustama
ja rakentama tornilaiva _Monitor_. Tämä valmistui aivan sanan
mukaan yhdennellätoista hetkellä ja höyrysi kiivainta vauhtiaan
taistelukentälle, jonne ennätti vielä klo 9 tienoissa samana iltana.
Se oli sangen hullunkurisen eikä juuri peljättävän näköinen kummitus
— vielä oudompi solakoihin laivamuotoihin ja hoikkiin mastoihin
tottuneen merimiessilmän nähdä kuin taitekatto-kansinen _Merrimac_.
Se kulki niin matalalla vedessä, että vesi huuhtoi kannen yli, ja
olisi muuten näyttänyt jonkinlaiselta lautalta tai laivanhylyltä,
jollei keskikannella olisi kohonnut pyöreä rautatorni, keulassa pieni
perämiehenkoppi ja perän puolella vähäpätöinen savupiippu. Vasta
laivaan noustua tuli huomaamaan sen todellisen voiman. Sen enintä
osaa suojasi 12 1/2 sm. vahvuinen panssarikerros, ja sillä oli itse
asiassa kaksi ulkorunkoa, joista alempi teki 51° kulman kohtisuoraa
keskusviivaa vastaan. Rakentajat uskoivat, etteivät tykinluodit
voisi tehdä mitään tälle alemmalle rungolle sen suuren kaltevuuden
takia, vaan liukuisivat kylkeä pitkin alas veteen. Keskellä oleva
torni — 3 metriä korkea, 7 m. avara sekä kauttaaltaan yli 20 sm. ja
ampuma-aukkojen kohdalta lähes 28 sm. vahvuinen rautalieriö — kääntyi
höyryvoimalla akselinsa ympäri. Kun sen kaksi järeätä 28 sm. tykkiä
vedettiin taapäin ladattaviksi, lankesi itsestään heilurintapainen
rautakilpi peittämään aukkoja. Laivan peräsin ja potkuri sijaitsivat
tietysti silmän näkemättömissä ja kuulan kantamattomissa.
Verta verrallakin.
Nyt oli etelän miesten vuoro ällistyä. Kun _Merrimac_ huomenissa saapui
eiliselle voittotantereelle valtaamaan turvatonta _Minnesota_'a,
kohtasi se paikalla kumman vartijan. Molemmat hirviöt kiertelivät ja
haistelivat toisiaan ensin hyvän rupeaman niinkuin vieraat koirat,
näyttämättä oikein tietävän mitä tehdä vastustajalle. Ensimmäisen
laukauksensa ampui _Monitor_ n. 100 metrin päästä, ja koko raivoisan
pommituksen ajan vaihteli välimatka vain 50-200 metriin. Jännittävää
näytelmää voitiin paljaalla silmällä seurata Monroe-linnoituksesta,
jonka vallit ja muurit silloin arvaa kuhisseen katsojia. _Monitor’illa_
oli käytettävänään kaksi tykkiä vastustajan toisen kokokyljen kahdeksaa
vastaan, niin että se sai aina 3-4 luotia jokaista itse lähettämäänsä
kohti, mutta sitä ahkerammin se viskoi omiaan.
Huomatessaan että vastapuoli oli peljättävämpi kuin miltä se näytti,
yritti _Merrimac_ törmätä täydellä vauhdilla sen kylkeen upottaakseen
sen, niinkuin edellisenä päivänä _Cumberland’in_, mutta _Monitorin_
suurempi nopeus ja ripeämpi liikkuvaisuus auttoi sitä vikkelästi
väistymään ja kääntymään. Kerran onnistui _Merrimac’in_ tavata sitä
keulallaan melkein keskilaivaan, mutta vain huomatakseen, että tuo
pahus oli yhtä kova sen puskurille kuin kuulillekin — se kierähti
ympäri kuin hyrrä ja lähetti uuden mahtavan terästervehdyksen
hyökkääjän kylkeen.
_Monitorin_s upseerit saivat nyt suurempaa luottamusta alukseensa
eivätkä enää ampuneet umpimähkään. "Tästä alkaen", kirjoittaa eräs
silminnäkijä, "taistelu kehittyi mitä jännittävämmäksi näytelmäksi.
_Monitor_ kierteli kiertämistään vastustajansa ympäri, tutkiskellen
sen kupeita, etsien niissä heikkoja kohtia ja säästäen kylmäverisesti
tultaan, kunnes tapasi sellaisen ynnä oikean ampumamatkan, jolloin
se kohta rupesi kokeilemaan kuumilla tervehdyksillään. Sillä tapaa
_Merrimac_ sai kolme luotia... eikä yksikään niistä kimmahtanut
takaisin, vaan näytti leikkaavan tiensä läpi raudan ja puun syvälle
aluksen uumeniin." Heti kolmannen ammuksen jälkeen _Merrimac_ arveli
saaneensa tarpeekseen ja höyrysi tiehensä minkä höyrypannunsa myönsi.
Pikku _Monitor_ oli vahvemman panssarinsa ja väkevämpien tykkiensä
avulla siinä määrässä osottanut etevämmyytensä paljon isomman
vastustajansa rinnalla, ettei tämä enää koko sodan kuluessa saanut
mitään mainittavaa toimeen. Pohjoisvaltiot rakensivat _Monitor'in_
mallin mukaan kohta koko joukon tornilaivoja, jotka rannikko- ja
saartosodassa auttoivat niiden aseita. Aavalla merellä sen sijaan
etelän nopeat, aseistetut kaapparilaivat tekivät pahaa tuhoa niiden
kauppahaahdille.