Trafalgarin taistelu.
Napoleon ja Englanti. — Trafalgarin taistelu: Nelsonilla kiirettä;
"Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa"; Kamppailu
kuumimmillaan; Nelsonin voitto ja kuolema.
Ranskan suuren vallankumouksen voimakas ja sotaisa henki ruumiillistui
Napoleon Bonapartessa, joka pani koko Europan mantereen riippuvaiseksi
hänen tahdostaan. Yksi ainoa maa uskalsi häntä enää vastustaa —
saarivaltio Englanti, josta vallankumouksen perustavat aatteet olivat
lähtöisin. Meren suojaamaan asemaansa, mahtavaansa laivastoonsa ja
suureen merisankariinsa Nelsoniin turvaten se asettui kaikkialla
Napoleonin hankkeiden tielle, yllytti nöyryytettyjä kansoja kapinaan
hänen voitollisia armeijoitaan vastaan, kannatti Ranskan kukistetun
kuningassuvun heikkoja yrityksiä periä valtaistuimensa takaisin ja
voitti Välimerellä, Atlantilla ja Pohjanmerellä kerta toisensa jälkeen
Ranskan ja sen väkinäisten liittolaisten laivastot. Turhaan raivosi
Napoleon tuota "viheliäistä kamakauppias-kansaa vastaan, joka esti
häntä pääsemästä koko maailman herraksi", ja turhaan pakotti hän —
iskeäkseen vihollista sen elinehtojen ytimeen — useimmat mannermaan
hallitsijat kieltämään maissaan kaiken kaupanteon englantilaisten
kanssa, jopa kaikkien näiden Europaan tuomien siirtomaantavaroiden
nauttimisenkin. Salakuljetus yltyi ennenkuulumattomaan kukoistukseen,
eikä vähimmän Ranskan omilla rannikoilla; kiellonalaisia tavaroita
käytettiin ja nautittiin keisarin omassa hovissa hänen silmäinsä alla;
englantilaiset kaapparit anastivat kaikilla maailman merillä Ranskan
ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Itsepäisenä ja kukistumattomana
ylpeä Albion suojeli omia rantojaan ja hävitti vihollistaan kaikkialla,
noudattaen kansallislaulunsa kehotusta: "Hallitse aaltoja, Britannia!"
Nelsonilla kiirettä.
Kaksi vuotta yhtä päätä oli lordi _Horace Nelson_ päällikkölaivallaan
_Victorylla_ ja laivastonsa pääosalla ajellut ympäri maailmaa takaa
tarkoin piiloutuneita, yhdistyneitä Ranskan ja Espanjan laivastoja,
kunnes oli viimein menettänyt toivon ratkaisevasta taistelusta ja
palannut Englantiin levähtämään. Mutta silloin, hänen oltua kotona
vain kolmisen viikkoa, sai hän elokuun lopulla v. 1805 tiedon, että
vihollinen oli nähty Kap Finisterren luona Espanjan rannikolla
laskevana Cadizin satamaan. Heti toimitti hän kokoutumiskäskyn
laivoilleen ja lähti syyskuun puolivälissä uudestaan merelle.
Syntymäpäivänään syyskuun 29 p. hän otti kokoutuneen laivaston
ylipäällikkyyden ja sai aamun valjetessa lokak. 21 p. vihollisen
näkyviin Andalusian eteläisimmän niemen Kap Trafalgarin kohdalla.
Ranskalais-espanjalainen laivasto oli ylivoimainen, siihen kun kuului
33 linjalaivaa ja 7 isoa frekattia, englantilaisten 27 linjalaivaa ja 4
frekattia vastaan. Myöskin oli edellisen tykistö järeämpää, ja meriväen
lisäksi oli sen laivoihin sijoitettu 4,000 miestä muskettisotureita.
"Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa."
Vihollislaivasto oli asettunut puolikuun muotoiseen, tiheään
taistelujärjestykseen. Nelson puolestaan lähestyi sitä kahtena
rintamana, johtaen itse Victory’lla 14 linjalaivaa ja amiraali
Collingwood _Royal Sovereign'illa_ toisia 13:ta. Neljä suurinta niistä
oli _Victory’n_ kokoisia, varustetut 100 tykillä ja 850 miehellä.
Taisteluun käytäessä oli Nelson antanut kaikille kapteeneilleen
määräyksen: "Käykää lähelle vihollista"; sillä, kuten hän sanoi,
"silloin ei yksikään kapteeni voi erehtyä ja menetellä väärin." Mutta
kannustaakseen jok’ainutta merimiestä panemaan parastaan käski hän
laivojen jo liikkeelle lähdettyä vetämään amiraalilaivan mastoihin
kuuluisan lippukehotuksensa: "Englanti odottaa, että joka mies tekee
velvollisuutensa!" Heti kun se oli luettu muilla laivoilla,
kohottivat niiden miehistöt raikuvia hurraa-huutoja. "Nyt", lausui
Nelson, "en voi tehdä enää muuta. Meidän täytyy luottaa kaikkien
kohtaloiden suureen säätäjään ja asiamme oikeuteen."
Hänen oma rintamansa kulki alussa pohjoiseen suuntaan katkaistakseen
viholliselta paluutien Cadiziin, joten amiraali Collingwoodin rintama
joutui ensin otteluun tämän kanssa, iskien sitä suoraan keskelle
puolikuuta. "Katsokaas", huudahti hänen liikkeitään kiikarilla
tähystävä Nelson upseereilleen, "kuinka tuo kelpo veikko Collingwood
vie laivansa käsirysyyn!" Kauvanpa hän ei itsekään malttanut pysyä
erillään alkavasta taistelusta, vaan alkoi kiertää vihollisen pohjoista
siipeä etsien sen päällikköalusta, iskeäkseen ensimmäiseksi siihen
kiinni. Victorin hitaasti lähestyessä vihollista avasi tämä sitä
vastaan hirvittävän tulen, jommoista harvoin on suunnattu yhtä ainoata
alusta kohti. Mutta se eteni hievahtamatta, vastaamatta ainoallakaan
laukauksella, kunnes 20 sen miehistä oli kaatunut, 30 haavoittunut,
perämaston märssy ja etumaston puomit poikkiammutut sekä kaikki purjeet
lävistetyt. Kun tykinluoti vioitti kapteenin jalkaa, virkkoi Nelson
tälle hymyillen: "Tämä on liiaksi kuuma urakka, Hardy, kestääkseen
kauvan."
Kamppailu kuumimmillaan.
Saamatta käsiinsä ranskalaista päällikköalusta valitsi Nelson
vastustajakseen vanhan tuttavansa ja vihollislaivoista isoimman,
4-kantisen ja 130-tykkisen espanjalaisen Santissima Trinidadin.
Mutta nähdessään Englannin amiraalilaivan lähestyvän liittyivät
ranskalaiset ja espanjalaiset laivat aivan kylkikylkeen, niin että
muodostivat tiheän mastometsän, jota oli mahdoton murtaa muuten
kuin entraamalla. Victoryn kapteeni Hardy valitsi vihollislaivoista
Bucentaur-nimisen hyökkäyksensä esineeksi; ja tämäpä se olikin, kuten
perästäpäin saatiin nähdä, ranskalainen amiraalilaiva. Hitaasti kulkien
ohi laukaistiin Victory'sta ensin 68-naulaisella keulakanonadilla
raehaulipanos sen kajuutan akkunoista sisään ja sitten alahangan kaikki
50 tykkiä yht’aikaa. Täten oli vastustajan kohtalo jo ratkaistu.
Vaikkei ainutkaan masto tai raakapuu näyttänyt putoavan, menetti se
vajaassa kahdessa minuutissa lähes 400 miestä ja sai 20 tykkiään
käyttökelvottomaksi; ja tunnin päästä oli sen jo pakko antautua eräälle
toiselle englantilaiselle laivalle.
Päästyään selväksi edellisestä kulki Victory eteenpäin pitkin
vihollisrintamaa ja iski kiinni _Redoutable_'en, joka antoi sille
lämpimän kokokyljen tervehdyksen. Mutta sitten sulki ranskalainen
sukkelaan alemman kannen tykkireikänsä, peljäten vihollisen hyökkäystä
niiden kautta, eikä ampunut ainuttakaan laukausta isoilla tykeillä koko
kahakan aikana. Sen sijaan sen märssyt täyttyivät muskettisotilaista,
jotka hyvintähdätyillä laukauksilla tekivät pahaa tuhoa Victoryn
kannella. Tällaista salakavalaa taistelutapaa Nelson halveksi eikä
komentanut koskaan pyssymiehiä mastoihin, koska se oli hänen mielestään
epäritarillista meritaistelussa. Lukuunottamatta sitä, että omatkin
purjeet silloin olivat vaarassa syttyä palavista etulatingeistä,
surmattiin tällöin vain hyödyttömästi vihollisen miehiä, voimatta
kuitenkaan vähimmässäkään määrässä ratkaista taistelun tulosta.
Samaan leikkiin yhtyi kohta toisiakin osanottajia. Englantilainen
_Temeraire_ iski toiselta puolen kiinni _Redoutable_'en, _Victory_'n
saadessa toiselle kupeelleen äskenmainitut _Bucentaure'n_ ja
jättiläisen _Santissima Trinidad'in_. Kun jokaisessa laivassa oli 100
tykkiä ja viimemainitussa 130, niin arvaa kuinka kuumaksi ottelu oikein
sukeutui. Vimmatusti pippuroivat vihollisalukset toistensa kylkiä aivan
vierestä, puhkoen ne kohtakin seuloiksi, joiden reikiä vielä elävillä
ja liikuntakykyisillä miehillä oli täysi työ paikata. Kannen yli ei
yksikään uskaltanut ampua, peljäten satuttavansa vihollisen takana
olevaan omaan laivaan. Lääkäreillä ja haavureilla oli kuuma urakka
ruumassa, jonne haavoittuneita ja kuolevia yhtämittaa kannettiin.
Nelsonin voitto ja kuolema.
Välittämättä ranskalaisten pyssysoturien murhaavasta luotisateesta
käveli Nelson Victorin kapteenin Hardyn rinnalla kiivaasti edestakaisin
kannella. Äkkiä ympäri kääntyessään huomasi Hardy amiraalin huojahtavan
ja kaatuvan. Pari merimiestä kiiruhti nostamaan hänet ylös veriseltä
kannelta.
"Jopas tekivät minusta viimeinkin lopun, Hardy", virkkoi Nelson.
"Eihän toki!"
"Kyllä vain; selkärankani on läpiammuttu." Niin oli käynytkin;
musketinluoti oli mennyt ruumiiseen vasemmasta hartiasta, lävistänyt
selkärangan ja pysähtynyt oikeanpuolisiin selkälihaksiin. Hänet
vietiin kannen alla olevaan perähyttiin, ja lääkäri huomasi haavan
kuolettavaksi, josta Nelson itsekin oli alusta pitäen varma. Hän
säilytti koko kuolinkamppailun ajan tietoisuutensa ja mielenmalttinsa,
tiedusteli tuhkatiheään taistelun menoa ja antoi käskyjään. Joka kerta
kun englantilaiset erittäin onnellisen yhteislaukauksen jälkeen —
saatikka vihollislaivan tuhouduttua tai antauduttua — puhkesivat
raikuviin hurraa-huutoihin, kirkastuivat kuolevan merisankarin
kasvot. Kun kapteeni Hardy viimein voi ilmottaa, että ainakin 14-15
vihollislaivaa oli vallattu, huudahti Nelson:
"Sepä hyvä, mutta minä lupasin ottaa kaksikymmentä." Sitten hän,
ääntään korottaen, huusi: "Ankkuri, Hardy — ankkuri!"
Kapteeni ilmotti lähettäneensä sanan amiraali Collingwoodille, jotta
tämä hoitaisi ylipäällikkyyttä.
"Ei niin kauvan kuin niinä elän — kukaan toinen mies ei saa komentaa
minun eläissäni!" Hän koetti kohota kyynärvaraansa. "Ankkuri, Hardy,
ankkuri!"
Kun Hardy aikoi lähteä kannelle, huusi Nelson häntä palaamaan ja
painamaan korvansa lähelle hänen suutaan. Hän lähetti viimeiset
terveiset rakastetulleen, kauneudestaan ja kevytmielisyydestään
kuuluisalle lady Hamiltonille, ja pyysi, ettei hänen ruumistaan
meritavan mukaan viskattaisi mereen, vaan vietäisiin kotia Englantiin
ja haudattaisiin hänen vanhempainsa viereen, jollei kuningas toisin
määräisi. Lopuksi hän pyysi: "Suudelkaa minua, Hardy!"
Hardy polvistui ja suuteli hänen otsaansa ja poskeaan. Kapteenin
poistuttua kuultiin kuolevan amiraalin pari kertaa kuiskaavan
itsekseen: "Minä olen tehnyt velvollisuuteni; siitä kiitän Jumalaa." Ne
olivat hänen viimeiset sanansa.
Neljänneksen neljättä tuntia oli Nelsonin kuolinkamppaus kestänyt.
Jokseenkin saman verran kesti taisteluakin — minuutti tai pari ennen
hänen viime henkäystään kuultiin kajuuttaan viimeiset pakenevan
vihollisen perään lähetetyt tykinlaukaukset; niiden jyminä oli
ruumiistaan eroavan sielun kuolinsoittona.
Taistelun tulos oli, että seitsemäntoista ranskalaista ja
espanjalaista laivaa vallattiin, jotapaitsi yksi ranskalainen laiva
paloi, ja vihollisen mieshukka laskettiin muutamissa tuhansissa,
vangiksijoutuneiden miehistöjen vielä useammissa. Englantilaiset eivät
menettäneet yhtään alusta, mutta miehiä puolentoistatuhatta. Vihollisen
onnistui kumminkin vallata takaisin neljä menettämäänsä laivaa, ja
toisista olivat useat niin ruhjoutuneet, että upposivat väkineen
kaikkineen, niin että Gibraltariin saatiin saaliina kuljetetuksi vain
neljä laivaa.
Niin täydellisesti oli Nelsonin nerokas taistelusuunnitelma
perilleviety, ettei vihollisen taistelulaivasto tullut ainoastaan
lyödyksi, vaan kokonaan hävitetyksi. Vuosia tarvittiin, ennenkuin
uusia laivoja oli saatu rakennetuksi sijaan ja uusi merimiespolvi
koulutetuksi. Itse asiassa tuo tappio merkitsi käännettä Napoleonin
kohtalossa, vaikka hänen mainioimmat maavoittonsa seurasivatkin vasta
tämän jälkeen. Trafalgaria seurasi luonnonlain järkähtämättömyydellä
Waterloo, johon tuon meteorin huikaiseva rata sammui.
_Victory_ sai viedä sankarinsa tomun Lontooseen, jossa se haudattiin
P. Paavalin jättiläiskirkkoon. Arkkua peittäneen lipun leikkasivat
laivan matruusit pieniksi palasiksi, säilyttäen ne kalliiksi muistoksi
itselleen ja lapsilleen. Kuuluisa laiva itse, joka jo Trafalgarin
taisteluun osaaottaessaan oli 40-vuotias, on yhä vielä entisessä
kunnossa, vaikka tietysti monituisesti paikattuna ja korjattuna,
Portsmouthin sotasatamassa, muistona Englannin kunniakkaimmasta
meritaistelusta ja mainioimmasta merisankarista.