"Poikani kaleijalla" ja sen tekijä.
Kuvauksena matkanteosta komppanialaivalla ilmestyi Ruotsissa v. 1770
paikoilla kerrassaan klassillinen merikirja, josta on sittemmin otettu
epälukuisia uusia painoksia — ei suinkaan tekijän kuuluisan nimen tahi
teoksen kaunotieteellisen arvon takia, vaan sen tuoreen, reippaan ja
ehtymättömän "meren hengen" ja rohkean, leikillisen esitystavan takia,
josta välittömästi tuoksahtaa lukijaa vastaan suolainen meri-ilma.
Myöskin arvokkaana todistuskappaleena silloisen purjehduksen hauskoista
ja ikävistä puolista on sillä pysyvä merkitys merikuvauksen alalla.
Sen nimi on "Poikani kaleijalla" ja tekijä oli muuan iloinen
ruotsalainen laivakappalainen nimeltä _Jaakko Wallberg_ eli
_Wallenberg_. Vallaton, kevytmielinen huimapää, aivan kuin jokin
Bellmanin kuolemattomista henkilöistä — jota ikätoveriansa hän
lähinnä muistuttaakin sekä kirjailijana että persoonallisuutena —
hän lueskeli muiden varattomain opiskelijain tapaan papiksi, mutta
otti ennen loppututkintoa ja virkaanvihkimistä pestin kappalaiseksi
erääseen ruotsalaisen Itä-Intian komppanian laivaan nimeltä Finland,
pikemminkin elatuksenmurheesta kuin sielunhoitajaksi valmistuakseen.
Hänen runollinen suonensa oli ilmennyt jo varhain Bellmanin-henkisissä
laulelmissa, kuvauksessa eräältä aikaisemmalta merimatkalta Lontooseen
saakka sekä sankarirunonkatkelmassa nimeltä "Viipurin pamaus". Suurella
matkallaan Kiinan Kantoniin saakka, joka kesti puolisentoista vuotta,
kirjoitti hän puheenaolevan mainion kuvauksen merielämästä. Vielä kaksi
muuta matkaa hän teki komppanian laivoilla samaan paikkaan, valmistaen
niillä kolmannenkin teoksen, syvästi traagilliseksi tarkotetun,
mutta aito Bellmanilaiseksi muodostuneen näytelmän "Susanna". Sitten
hän päätti nopeasti jumaluusopilliset lukunsa ja hankki itselleen
hyvätuloisen hallituspitäjän Kustaa III:nelta — esiytymällä tämän
ilomielisen kuninkaan huviksi julkisissa naamiaisissa "piruna sarvineen
ja sorkkineen!" Mutta sielunpaimeneksi päästyään hän näkyy saaneen
äkisti "uuden hengen". Entinen iloinen hulluttelija ja viinaveikko
rupesi taistelemaan kynsin hampain "juoppoutta ja löysätapaisuutta"
vastaan, jopa hankki seurakuntaansa jalkapuunkin parantumattomia
juoppolalleja, panettelijoita ja kirkonkäynnin laiminlyöjiä varten.
Hänestä ei siis, kuten toisesta edelläkuvatusta laivakappalaisesta
Drakesta, tullut merirosvo, vaan jylhä vanhatestamentillinen pikku
profeetta. Kauvan ei ankaran nuoren kirkkoherran ollut kuitenkaan suotu
ahkeroida omaa ja lähimmäistensä parannusta, sillä hän kuoli 1778
ainoastaan 32-vuotiaana.
Finland'in lähtö Göteporista.
"Kultaisena makkara-aikana (joulun edellä) 1769", alottaa Jaakko
Wallenberg kuvauksensa, "sain käskyn saapua ruotsalaisen Itä-Intian
komppanian Finland-laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan kapteeni
h:ra K.G. Ellebergin johdolla." Alus, jota hän oikean merikarhun
rattoisalla lemmekkäisyydellä nimittää "kunnian-eukoksi", oli iso
kolmimastoinen frekatti, kantoi 400 lästiä (n. 1,000 tonnia) ja oli
kahdesti ennen tehnyt saman pitkän matkan. Kapteeni Elleberg oli
vanhanaikainen, yksivakainen mies, vanha Itä-Intian merikarhu; ja
omituisen sattuman — tahi ehkä runollisen tartunnan — kautta julkaisi
hänkin kertomuksen samalta matkalta, mutta perin kuivan, lokikirjaa
muistuttavan todellisuuskuvauksen. Paitsi kapteenia ja kappalaista
oli laivassa kokonaista 5 perämiestä, sihteeri, 3 "lääkäriä" eli
välskäriä ja 150-henkinen miehistö, mutta ylimpänä vallanpitäjänä oli
laivan "superkargi" eli komppanian asiamies apulaisineen. Kuten näkyy,
oli alus mahdollisten merirosvojen varalta vankasti miehitetty, eikä
tietysti lukuisia kansi- ja kylkitykkejäkään puuttunut lähdettäessä
niin vaaranalaiselle matkalle.
Myrskyssä Pohjanmerellä.
Toisena joulupäivänä 1769 lähti Finland komppanian satamasta
"Klippanista" — Itä-Intian laivat lähtivät mieluimmin matkalle syys-
tai alkutalvesta voidakseen käyttää hyväkseen suotuisia passaatituulia
Atlantilla ja Tyynellä merellä — ja suunta käännettiin Skotlannin
pohjoisnientä kohti. Mutta kun laiva oli vuoden viimeisenä päivänä
ennättänyt jo Shetlanninsaarten läheisyyteen, puhkesi Pohjanmerellä
niin hirmuinen herranilma, että oli pakko kääntyä takaisin etsimään
turvaa Norjan rannikolta, jonne saavuttiin vasta "46-päiväisen
rähjäyksen jälkeen, jona aikana emme päässeet matkalla pitemmälle kuin
muuten olisimme mukavasti ennättäneet 18 tunnissa". Niin riippuvaisia
oltiin sääsuhteista purjelaivojen valtakautena! Silloin, kuten monesti
muulloinkin ollessaan happamessa mielentilassa, pääsi Wallenbergiltä
sananlaskuksi muuttunut huudahdus: "Mitäpä pojallani olikaan kaleijalla
tekemistä!"
Mainitusta hirmumyrskystä hän antaa seuraavan eloisan ja värikkään
kuvauksen: "Kello lyö 10 — pois tieltä, pois tieltä! Ärjyaalto!
Kalmankauhea peijakas, likimäärin yhtä korkea kuin Otrillan ja leveä
kuin Hisingen (kaksi kalliota Göteporin luona), syöksähti samassa
laivaan kokan puolelta, nakkasi mahdottoman ison ankkurin kanteen,
murskasi portaat ja porraspuut, laahasi muassaan mereen vara-raa’at,
jullin ja purren, vaikka ne olivat kiinnitetyt kaksinkertaisilla
köysillä, raivosi perän puolella, viskaten nurin kaikki mitä tielleen
sattui, sammutti kompassi-lyhdyt ja huuhteli kokonaisen liuman
matruuseja, jotka olivat pakkautuneet yhteen kajuutan turviin, aina
peräkaiteelle asti. Valpas, harmaahapsinen kapteenimme uiskenteli
itse edestakaisin kannella, ja ilman siunattua köydenpätkää, jonka
hyvä lykky satutti hänen käsiinsä, olisi Finlandistamme ja rouva
Ellebergistä tullut murheellisia leskiä. Toinen ja neljäs perämies,
tohtori ynnä useita muita istuivat ruokapöydässä, mutta tekivät
kuperkeikan sen ylitse tuulen alle, missä hekin uiskentelivat penkkien
ja matruusien seassa useita minuutteja edestakaisin, luullen jo
joutuneensa merenpohjaan."
Matkan jatko ja päätös.
Lähes kuukauden päivät korjailtua laivan kärsimiä vaurioita päästiin
päivänpaisteessa ja iloisessa koillistuulessa jatkamaan matkaa,
joka tästä alkaen sujui suotuisasti, kunnes toukokuun viimeisenä
päivänä voitiin heittää ankkuri Hyväntoivonniemen kohdalla niiden
alastomain vuoriselänteiden juurella, joita vetelät portugalilaiset
nimittävät "Pirun taivaaseenastumis-portaiksi". Siellä sai alus Kapin
oikullisten tuulien takia maata taas lähes kuukauden, jolla aikaa
Wallenberg kapteenin kera kävi ahkerasti tervehtimässä seudun säveitä,
kalanverisiä ja pitkäpiimäisiä asukkaita, hollantilais-syntyisiä
buureja, joiden hitautta ja naurettavaa siisteyttä hän kuvailee
mainion hupaisesti. "Lattialle siellä ei vain saa sylkäistä, mutta
pöydät ovat täynnänsä sylkyastioita, joihin herrat ja hienottaret
sylkeä moksauttelevat". Kesäkuun loppupuolella hinasi Finland jälleen
purjeensa ylös ja joutui syyskuun alussa, 8 1/2 kuukauden matkanteon
jälkeen, Kantonin satamaan. Viisitoista viikkoa viivyttiin Kiinassa
tehden kauppoja mandariinien kanssa, ja vasta joulukuun lopulla
lähdettiin palausmatkalle "luihun filosofin Konfutsiuksen maasta".
Heinäkuun alussa nähtiin sitten jälleen kesäsydämmen sädehtivässä
iltaruskossa Ruotsin karut, rakkaat rantakalliot.
Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla.
Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan
ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää
jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin
puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin
herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin,
kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin
säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta
saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan".
Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti
paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän.
Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin
sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.
Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan
pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä.
Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja
isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta
tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei
toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti
ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan
vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje
taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi
otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon
Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa
kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".
Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata
vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta,
että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja
"tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan
auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja
kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan
ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin
kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen
kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka
juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja
jalkapainolla varustettujen vainajien yli.