Kauppalaivojen kulta-aika.
Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu
ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot
ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä
sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla
entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö
Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös;
Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.
Valtameren uudet isännät.
Espanjan merivallalle oli Suuren armadan surkea loppu todellisuudessa
kuolettava isku, jolla oli sangen laajakantoiset seuraukset. Siihen
asti olivat Espanja ja Portugali hallinneet itsevaltiaina isäntinä
siirtomaitaan uudessa ja vanhassa maailmassa, kiristäneet niistä
rautakourin äärettömiä rikkauksia ja kateellisesti estäneet toisia
maita käymästä niissä kauppaa — olihan paavi bullallaan jakanut
kaikki "uudet maat" näiden kahden valtakunnan kesken. Täten saaduilla
rikkauksilla ne olivat luoneet siirtomaa- ja merivaltansa tueksi vahvat
ja tottuneiden merenkulkijain miehittämät laivastot, jotka kerkeästi
pitivät kurissa saaliinjaolle himoitsevien naapurikansani aluksia.
Mutta nytpä nuo molemmat peljätyt merten valtiaat, toistensa
liittolaiset Kanaalin meritaistelussa, tulivat surkeasti lyödyiksi.
Sen sijaan alkoi voittajille, Englannille ja Alankomaille — nekin
liittolaiset samassa taistelussa — nopeasti kukoistuksen aika.
Näiden protestanttisten valtojen rinnalle astui kohta myöskin kolmas,
katolinen Ranska. Tälle maalle olivat omat edut tähdellisemmät kuin
uskonnolliset näkökohdat; siksipä se samoihin aikoihin myöskin
asettui 30-vuotisessa sodassa pontevasti auttamaan protestanttista
maailmaa vanhaa kilpailijaansa Itävalta-Espanjaa vastaan.
Suoranaisena seurauksena armadan häviöstä ja Espanjan samanaikaisista
vastoinkäymisistä mantereellakin oli, että nämä vallat sieppasivat
vaipuvan merivaltikan sen entisten kantajain käsistä. Bukanieri-
ja sissitoimi (ks. XVI luku), joka oli jo aikaisemminkin pahasti
häirinnyt Espanjan kauppaa Länsi-Intian vesillä, tuli nyt tavallaan
laillistetuksi ammatiksi. Reippaat uskalikot, maineensa menettäneet
kauppalaivurit, aatelissukujen perinnöstä osattomaksi jääneet nuoremmat
pojat ynnä muut tyhjätaskut liittyivät yhteen, saivat odotetun saaliin
perusteella laivoja käytettäväkseen ja varoja niiden varustamiseksi ja
lähtivät, Draken sanoja käyttääksemme, entistä kuumemmin "korventamaan
Espanjan kuninkaan partaa".
Suuret kauppakomppaniat.
Toisellakin tavalla ja paljon luvallisemmassa muodossa käyttivät
edellämainitut maat hyväkseen Pyreneain valtain merellisen mahdin
vaipumista. Ne näet kiiruhtivat julistamaan maailmankaupan vapaaksi
kaikilla merillä ja mantereilla ja avaamaan Espanjan ja Portugalin
siihen asti visusti sulkemat kauppatiet niiden merentakaisiin
siirtomaihin, ennen kaikkea molempiin Intioihin, idän "ryytimaahan"
ja lännen "kultalaan". Hallitukset tekevät asiassa alotteen:
ne myyvät julkisella huutokaupalla enintarjoavalle määräajaksi
(Hollannissa esim. 45 vuodeksi kerrallaan) etuoikeuden kaupankäyntiin
Itä- ja Länsi-Intiassa, sittemmin muissakin Espanjan ja Portugalin
amerikalaisissa, afrikalaisissa ja aasialaisissa siirtomaissa.
Tällä tapaa syntyivät aikanaan ylen rikkaat ja mahtavat Intian
kauppakomppaniat. Niitä virisi kuin maasta polkemalla heti suuren
armadan tappion jälkeen ja sitten edelleen pitkin 16. ja 17. satalukua.
Mainitsemme tässä niistä tärkeimmät.
_Itä-Intian komppanioita_ perustettiin Englannissa 1600, Alankomaissa
1602, Tanskassa ja Ranskassa 1664, Ruotsissa 1731. _Länsi-Intian
komppanioita_ Alankomaissa 1621, Ranskassa 1664, Tanskassa 1671,
Ruotsissa 1786. Muita samallaisia kauppiasyhtymiä olivat englantilaiset
_Hudson Bay-komppania_ 1670, joka harjotti turkiseläintenpyyntiä
Kanadassa, ja _Guinea-komppania_, Ruotsissa 1649 ja Tanskassa
1658, joka toi Portugalin afrikalaisista siirtomaista kultahietaa,
norsunluuta ja neekeriorjia, sekä ranskalainen _Mississippi-komppania_
1717, joka harjotti riisin- ja tupakanvilj. ynnä -kauppaa mainitun
"vesien emon" rantamilla.
Komppaniain laatu ja toiminta.
On huomattava, etteivät nämä komppaniat alkuaan olleet meidän nykyisten
osakeyhtiöidemme tapaisia; sellaisiksi ne muodostuivat vasta paljon
myöhemmin. Osakkeet eivät näet olleet vapaasti kaupan, vaan moniaat
rikkaat aatelismiehet ja suurkauppiaat ynnä laivanvarustajat liittyivät
tarkotusta varten yhteen, kylvivät runsaasti lahjuksia taivuttaakseen
hallituksen jäseniä hankkeelleen suosiollisiksi ja perivät siten
kullan ja viekkauden avulla halutut etuoikeudet siirtomaankauppaan.
Määräajan (oktroijin) loppuunkuluttua voi yhtiöön uudessa
huutokauppatilaisuudessa tulla aivan toiset isännät. Etuoikeuksiin
liittyi jo kohta alusta _yksinoikeuskin_ kyseenalaisten siirtomaiden
tavarain tuontiin ja kauppaamiseen, ja sepä seikka tekikin komppaniat
niin hirvittävän mahtaviksi, rikkaiksi ja vihatuiksi.
Espanja ja Portugali olivat kumminkin edelleen saarrosta väkisin
vapautettujen siirtomaidensa isäntiä, eikä niiden merimahti ollut vielä
tyyten loppunut. Samoin häiritsivät etäisillä merillä kaupankäyntiä
maurilaiset ja muut vieraskansaiset sekä omatkin merirosvot,
sittekun tavallansa ritarillinen ja alussa yksinomaan Espanjaa
vastaan kohdistettu bukanieritoimi oli turmeltunut filibustierien
ja muiden henkipattojen merisissien harjottamaksi mielivaltaiseksi
ryöstelemiseksi, "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan". Siksipä piti
kumpaankin Intiaan menevät kauppalaivat asestaa erittäin vahvoiksi.
Niiksi valittiin jykevimmät ja nopeakulkuisimmat purjealukset (siitä
sitten nimitys "Itä-Intian purjehtijat" kaikkein nopeakulkuisimmille),
ja ne varustettiin hyvin tykeillä, ampumatarpeilla ja asekuntoisella
miehistöllä. Usein lähti kokonainen laivasto komppaniain aluksia
yhdessä purjehtimaan, ja silloin oli niillä sotalaivoja saattajina.
Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen.
1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana,
kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä
Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien
harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin
Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka
epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui,
kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja
korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien
tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta
— ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien
[ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa
rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino.
Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta,
mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa
suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista
— lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain
tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä
(silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä
tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä
ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia
epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja
sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan
saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan
turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja
ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin
ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja
posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän
kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin,
työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät
kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja
paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.
Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein
parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan,
syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia
paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa
olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin
sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena
ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi.
Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta
tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista
koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet
huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia,
sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti
kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja
kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija
ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan
rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan
nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja
oma satamansa.
Komppaniain tulot ja maksut — mahtavuus ja konkurssit.
Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan
pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja
maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian
komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia
(päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl.
ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo
silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö
sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla,
ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa.
Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen
50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia
palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja
hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien
taalarien arvosta.
Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot.
Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena
valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin,
jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö
jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87
1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32
pros.
Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä
kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin
koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat
eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat)
voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin
ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja
huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta
tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia
etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja
syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa
12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat
huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja
kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6,
Hollannissa 2.
Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu
välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen,
Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta
haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin.
Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja
Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet
löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti
kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä
leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun
puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein
jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua
Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat
pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta
höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan
kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta
mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla
osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja
saivat viimein lakata olemasta.
Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin
sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen
yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille
etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden
hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan
tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered
Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä
vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka
saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan
afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan
Itä-Afrikan yhtiö.
Komppaniain merkitys yleisessä sivistyselämässä.
Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla
kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18.
vuosisadan henkisessä elämässä.
Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi
erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja
uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä
kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä
kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko,
maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen
aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia
yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä
havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen
kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan
teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet
ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa
vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista;
aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon;
ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin
tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain
laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan
vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden
kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä
pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari,
kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri
järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti
ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja
kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja
eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli
joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa,
josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille.
Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.
Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta
puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa.
Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät
Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan
vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle,
jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.
Komppaniat valtiollisina tekijöinä.
Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja
välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista
niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania.
Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin)
kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja
josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se
saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen
palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa
jumaloimaksi kansallissankariksi.
Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä
mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja
heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta:
Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti,
mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin
ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden,
"suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan,
mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren
muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva
voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat
komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät
vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja
ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.
Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian
omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias
kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön
kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen
voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella
olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet;
mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut
määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät
yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä
riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka
askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien
salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon
pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien
maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain
osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien
mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa
kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista
hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein
mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan
alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä
teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen
mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan
saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta
epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan
haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta
eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina".
(Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt
merkitsemään upporikasta henkilöä.)
Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia
epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat
haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa
maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti
nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja,
koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä
edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä
kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli
luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä.
Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen
tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman
kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista,
alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.
Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia
komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen
hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti
ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista
sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla
tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson
Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen
tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala-
ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä
maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen
Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin
peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten
Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.