Pohjolan suurin merisankari.
Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta. — _Wessel-Tordenskjold_: Urhon
lapsuus; Peder alottaa uransa; Seikkailu Göteporin edustalla; Kohtaus
englantilaisen kanssa; Tordenskjold; Myötä- ja vastoinkäymistä;
Tordenskjold tiukalla; Amiraali; Viimeinen uroteko ja kuolema. —
_Puisten sotalaivojen valtakaudelta_: Laivojen ryhmitys ja aseistus;
Taistelutapa.
Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta.
Kalmarin unionin ajoista lähtien olivat Pohjolan molemmat valtakunnat
alituisesti toistensa tukassa. Voimasuhteet olivatkin jokseenkin
tasaiset — Ruotsilla oli hallussaan avara mutta harvaan asuttu
ja meren erottama Suomi, Tanska jälleen yllämainitun merkillisen
valtioyhtymän perintönä hallitsi Norjaa ynnä Ruotsin viljavia eteläisiä
maakuntia. Ruotsilla oli katkeamaton kahakka itäisen naapurinsa, yhä
vaarallisemmaksi käyvän Venäjän kanssa, Tanskalta taasen eivät huolet
loppuneet Saksan mantereella sijaitsevain aluemaidensa Slesvigin,
Holsteinin ja Lauenburgin takia. Tanska oli maantieteellisen asemansa
takia etupäässä merivalta, Ruotsi samasta syystä maavalta; toisen
kovalla kamaralla saavuttamia voittoja tasoitti toisen menestys merellä.
Mutta 30-vuotisessa sodassa saavutti Ruotsi jalansijaa
Keski-Europassakin, Pohjois-Saksassa ja Itämerenmaissa ja yleni
yhdeksi Europan suurvalloista. Sotaisten Kaarlojensa aikana se
löylyytti pahasti kilpailijaansa sen omalla mannulla ja riisti siltä
sen ikivanhat omistukset Etelä-Ruotsissa. Ja kun Ruotsin "nuori
leijona", Kaarloista XII:s, alotti tarumaisen loistavan sankariuransa
litistämällä Tanskan pään siivosti kainaloonsa, näytti Tanskan mahti
madaltuvan maan tasalle. Mutta silloin sai sekin, Hansan vallan
muinainen kukistaja, yhdennellätoista hetkellä sankarinsa, joka ajaksi
palautti uhatun tasapainoaseman, merisankarin mokoman, jolla ei ole
ollut vertaistaan Pohjolassa eikä monta muuallakaan maailmassa —
Wessel-Tordenskjoldin.
Urhon lapsuus.
Norjan ikivanhassa Trondhjemissa syntyi Peder Wessel v. 1690
kymmenentenä sikäläisen raatimiehen Jan Wesselin 18 lapsesta —
niistä poikia kokonainen tusina ja kaikki "hurjia ja kurittomia
veitikoita". Kaikista hurjin ja kurittomin oli kumminkin Peder, jonka
ison lapsiparvensa vallattomuudesta ja toimeentulosta huolestuneet
vanhemmat panivat koetteeksi ensin räätälin- ja sitten parturinoppiin.
Kummassakin oppipaikassa olivat mestarit ankaria vanhankansan miehiä,
jotka patukan avulla ahkeroivat kasvattaa oppilaitaan "kurissa ja
Herran nuhteessa". Mutta patukka maistui Pederille kylässä vielä
nurjemmalta kuin kotona, joten hän piankin karkasi neulan ja saksien
parista ja jatkoi omavaltaista vekkulinelämäänsä.
Hänen ollessaan 14-vuotias kävi Tanskan-Norjan hallitsija Fredrik
IV hänen kotikaupungissaan. Kuninkaan muhkeat saattolaivat ja komea
hovinpito olivat omiaan panemaan parempienkin kaupunkilaisten silmät
ja suut selälleen kuin vain raatimies Wesselin Peder-veitikan; ja
korealiveristen hovilakeijain juttelut isoista sotalaivoista ja
Köpenhaminan loistosta lisäsivät kukkurata pojan ylivuotavaisen
mielikuvituksen maljaan. Kun kuninkaalliset lähtivät Trondhjemista
kotimatkalle, lähti Pederkin mukaan — mutta salaa vanhemmiltaan ja
kätkeytyneenä erääseen laivoista.
Peder alottaa uransa.
Kaikki hänen kauniit tuulentupansa haihtuivat kuitenkin kuin utu
ilmaan, kun hän Köpenhaminaan tultua seisoi rannalla ypöyksin,
pennitönnä ja ystävätönnä. Onneksi kuninkaan norjalainen hovipappi
armahti nuorta maanmiestään ja otti hänet passaripojakseen. Mutta
vaikka hänen tällä uralla olisi ehkä ahkeroiden onnistunut aikanaan
kiivetä tuonaan ihailemainsa korealiveristen hovilakeijain
mahtiasemaan, ei se enää tyydyttänyt hänen levotonta mieltään. Kaikki
vapaahetkensä hän vietti satamassa tähystellen ikävöivin silmin
sen suulla lepääviä isoja sotalaivoja ja merikadettien harjotuksia
niiden kannella, tykkien ääressä ja mastoissa. Sinne joukkoon piti
hänenkin päästä, keinolla millä hyvänsä; ja kun muut keinot eivät
tepsineet, kyhäsi hän itselleen kuninkaalle hyvin nöyrän ja alamaisen,
mutta samalla lapsellista itsetietoisuutta uhkuvan kirjeen, jossa
anoi korkeata armoa tulla otetuksi merikadettien joukkoon. Kirje
huvitti hyväluontoista kuningasta, joka antoi toimittaa pojan
purjehdusoppilaaksi erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan. Nopeasti
vastaleivottu jungmanni ansaitsikin kapteeniltaan sen mainesanan että
"Peder Wessel on syntynyt merimieheksi, ollen aina reipas työssä,
rohkea ja kerkeä, kaikista iloisin saadessaan repäisevässä myrskyssä
kiikkua raa’alla ja kiinnittää purjetta; ja on pojassa sellainen reima
luonto, että hänestä aikaa myöten täytyy tulla kelpo merimies". Kotia
palattua hänet kirjoitetuinkin toivonsa mukaisesti merikadettien
joukkoon, mutta sepä ei enää tyydyttänytkään 20-vuotiasta merimiestä.
Kuningas sai hämmästyksekseen uuden kirjeen, jossa Wessel anoo — ei
sen enempää eikä vähempää kuin ison frekattilaivan komennettavakseen!
Se oli toki liiaksi pyydetty; mutta anojan kelpo arvolauseet ja rohkea
yritteliäisyys hankkivat hänelle joka tapauksessa pienen 4-tykkisen
aluksen päällikkyyden.
Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja
valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709
oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin
vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan.
Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi
ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan,
jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla
kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla
menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel
niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan
toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys
kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi
sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana
hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa
14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään
kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen,
joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein
alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin
olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein
korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan,
mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."
Seikkailu Göteporin edustalla.
Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan
joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen
Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman
Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä
vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren
palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta
suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä
samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa
tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa
Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin
ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa
vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien
satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä
alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta
pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan
ruotsalaisia toisellakin taholla.
Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen
käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä
vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa.
Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä
kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä
mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli
kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä,
jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta.
Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun.
Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä
tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista
kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä
vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän
ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton
väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten
ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera
veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi
tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat
sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin.
Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja
kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina,
lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin
monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui
Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.
Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan
selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla
ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä,
soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera,
joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla —
joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään,
karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun.
Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät
purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin
rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja
luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli
jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään
ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi:
"Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja
ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "_Mutta
ei vielä tällä kertaa_!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle
aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta
vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi
painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja
karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti;
toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan
jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla
molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta
purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri
antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi
työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin
perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.
Kohtaus englantilaisen kanssa.
Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli
käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin
lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan
melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa
vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen
laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista
ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön
kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina
rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit
ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla
"hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin
kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka
pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi
käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi
englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa
minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa
kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei
päästänyt vastustajaa näkyvistään.
Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät
toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota
kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin
puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin
aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta
klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää
neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin
korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli
jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin
päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli
kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin
vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja
pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä;
mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli
käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".
Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui
kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan,
luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel
kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten
kysyi hän huutotorvea käyttäen:
"Ei kai herra kapteenilla liene minulle lainata vähän ruutia?"
"Eipä ole oikein omiksi tarpeiksikaan; mutta jos kapteeni Wessel nousee
laivalleni, niin on kaikki muu hänen vapaasti käytettävissään."
"Olkaa hyvä ja tervehtikää kelpo ystäviäni Göteporissa!" huusi Wessel.
"Se käy päinsä; ja minä pyydän teidän viemään terveiseni
köpenhaminalaisille tutuilleni", vastasi englantilainen, kohottaen
samalla viinilasia ja lisäten: "Minä juon kapteeni Wesselin maljan!
Hurraa pojat!" — johon miehistö yhtyi seitsemällä hurraa-huudolla.
"Ja minä juon kapteeni Bactmanin maljan! Hurraa pojat!" — ja kaleijan
väki vastasi kolmesti hurraten.
Molemmat päälliköt viskasivat lasit päänsä yli mereen ja erosivat ajan
muodin vaatimin kohteliaisuuksin toisistaan.
Tätä huimaa seikkailua, Jossa sekä kaleija että sen miehistö olivat
pahoin kärsineet, käyttivät Wesselin kadehtijat hyväkseen ja saivat
aikaan, että hänen täytyi saapua Kööpenhaminaan vastaamaan sotaoikeuden
edessä kevytmielisestä menettelystään. Kannekirja loppui vaatimukseen,
että "kapteeniluutnantti Wessel tuomittaisiin maksamaan sakkoa,
korvaamaan korkean kruunun kärsimät vahingot ja alennettaisiin arvossa;
varsinkin koska hän kevytmielisyydessään oli laskenut laivansa
vihollisen kupeelle, solminut miltei rauhan ja vaihtanut maljoja tämän
kanssa" j.n.e. Mutta vanhastaan tiedämme, että Wesselillä kieli ja
kynä olivat yhtä kerkeät kuin hänen miekkansakin. Hän puolustautui
hänen päällikkökuntoaan alentavia syytöksiä vastaan, myöntäen kyllä
kärsineensä vahinkoa; mutta "tykkihän on, kuten tiedetään, sellainen
kapine, joka osuessaan piirtää aina jälkensä, ja mahdotonta oli minun
kieltää vihollista vahingoittamasta laivaani ja sen miehistöä, paitsi
jollen olisi pelkurina soturina antautunut kohta ensi laukauksella,
ja silloin ei hänen maj:ttinsa olisi saanut takaisin lastuakaan
frekatistaan, ja minä olisin perinyt ainiaaksi pelkurin maineen".
Tämä uljas puolustuspuhe ja Wesselin ystävät vaikuttivat kuninkaaseen
niin, että hän kutsui sankarin hoviin, kuunteli hymyillen syytetyn
puolusteluja, valitti hänen vastoinkäymistään, ylisti hänen intoaan
ja uljuuttaan sekä nimitti hänet laivaston kapteeniksi. Se tapahtui
jouluk. 28 p. 1714 ja oli kunniakas joululahja 24-vuotiaalle urholle.
Tordenskjold.
Tästä armollisesta kohtelusta Wesselin ennestäänkin mahtava
itsetietoisuus ja hillitön uljuus tietysti yhä vain kasvoivat.
Hän kiiruhti lähettämään kuninkaalle anomuskirjelmän, jossa
pyysi kokonaista kuusi frekattia komennettavakseen, pitääkseen
niillä Pohjanmeren puhtaana vihollisen laivoista. Se oli liikaa
amiraalineuvoston vanhoille viisaille päille. He vastasivat
esityksessään:
"Ihmetyksellä on luettu kapteeni Wesselin kirjelmä; hänen asiansa ei
ole ehdottaa, kuinka Pohjanmeri on pidettävä puhtaana, se asia käy yli
hänen ymmärryksensä. Kapteeni Wessel on sitäpaitsi vallan liian nuori
niin korkeaan päällikkyyteen ja saa muutenkin olla iloinen hyvästä
onnestaan, kun hän kapteeniluutnantiksi nimitettynä on sivuuttanut 27
yli- ja 24 aliluutnanttia ja kapteeniksi kohotessaan hypännyt 9 häntä
vanhemman kapteeniluutnantin ohi. Sen suurempaa onnea hänen ei käy
toivominenkaan."
_Lövendahlin_ kaleija sai siis yksin risteillä Pohjanmerellä, kunnes
se seuraavana kevännä yhtyi muuhun Tanskan laivastoon Kolbergerheiden
kohdalla, jossa tanskalaiset saivat loistavan merivoiton ruotsalaisista
ja Wessel niitti jälleen uusia laakereita. Pienellä aluksellaan hän
yhdytti tappiolle joutuneen ja tahallaan karille ajautuneen koko
Ruotsin laivaston, pakotti sen amiraalin, kuuluisan merisankarin kreivi
Wahtmeisterin antautumaan laivoilleen ja miehineen ja valitsi saaliista
itselleen _Hvita Örn_-nimisen 30-tykkisen kelpo frekatin. Täten hän
vihdoinkin sai kauvan ikävöimänsä frekattialuksen kuljetettavakseen,
ja huolimatta amiraalinsa varoitteluista, ettei särkisi hampaitaan
leikissä ylivoimaisen vihollisen kanssa, kävi hän saman vuoden
elokuussa Rügenin meritaistelussa kahden miltei toista vertaa isomman
ruotsalaisen linjalaivan kimppuun. Ne hänet kuitenkin pehmittivät niin
pahoin, että hänen täytyi poikkiammutuin mastoin ja raakapuin ja miltei
uppoamaisillaan palata kiiruusti Köpenhaminaan korjaamaan vaurioitaan.
"Minä olisin kyllä pitänyt nokkani erillään niistä", kirjoitti Wessel
raportissaan, "jos olisin tiennyt niiden pahusten olevan mokomia
luovijoita; mutta jos mastot ja raa’at (jotka hänellä olivat säpäleiksi
ammutut) olisivat suoneet minulle yhtä suuret edut niiden rinnalla kuin
mitä niillä oli minun rinnallani, niin totta jumal’-avita olisi ainakin
yksi niistä saanut tanssia mukana."
Taaskin käyttivät Wesselin vihamiehet tätä onnettomuutta
vahingoittaakseen hänen asiaansa; mutta kuninkaan suosio nuorta
sankaria kohtaan pysyi muuttumatonna. Vuoden 1716 alussa entinen
räätälin- ja parturinoppilas korotettiin aatelisarvoon ja sai nimekseen
Tordenskjold, koska oli "kauhun jyrinänä" ruotsalaisille ja uljaana
"kilpenä" suojeli Tanskan maata ja laivastoa. Tämä nimi tuli piankin
niin peljätyksi Ruotsin länsirannikolla, että vielä monet ajat urhon
kuoltua äidit siellä pelottelivat lapsiaan: "Jollet tottele, niin tulee
Tordenskjold".
Myötä- ja vastoinkäymistä.
Veisi liian pitkälle ruveta edes kuivastikin luettelemaan kaikkia
nuoren merisankarin rohkeita risteilyjä ja mainioita urhotöitä hänelle
suotujen viimeisten harvojen elinvuosien aikana, niin että rajoitumme
piirtelemään niistä vain moniaita ylen merkillisiä tapahtumia. Keväällä
v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan
ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu
vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona.
Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut
tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan
joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa
oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera
sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset,
ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän
samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä
laakereilla.
Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin
paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana
rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen
sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa
alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen
kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät
itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin
vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen,
jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat
vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon
haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan
korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai
ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston
kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli
otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti
(kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.
Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan.
Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan
Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä
olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen
amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että
Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin
otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli
kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään
ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa
ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun
senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin
ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä
meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä
sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".
Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet
taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen,
halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä
upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää
hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin
pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan.
Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi
nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan
halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne
puhdistuakseen syytöksistä.
Tordenskjold tiukalla.
Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta
pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa:
kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m.
sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa,
ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi
sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan.
Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti
heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut
apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku
tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille
jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja
yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä
tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet
yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.
Ammuttuaan kokokyljen laukauksen pienoista vastustajaa kohti luuli
ruotsalainen kapteeni, että leikki oli sillä loppuun leikitty, ja
vaati puhetorvella huutaen alusta antautumaan, muuten hän ampuisi sen
upoksiin. Mutta Tordenskjold käski soittoniekkainsa lyömään rumpuun
ja puhaltamaan torveen ja huusi takaisin: "Tietäköön ruotsalainen
kapteeni, että hän on tekemisissä Tordenskjoldin kanssa, joka ei anna
hevillä siepata itseään! Mutta jos hän on kunniallinen ruotsalainen
upseeri, niin tulkoon hän entraamaan minun purteni, siepatakseen
minut jos voi; silloin pidän häntä parhaana upseerina koko Ruotsin
laivastossa!"
Frekatti vastasi uudella yhteislaukauksella, ja Tordenskjold koetti
parhaansa mukaan maksaa takaisin. Sitten lähestyi vihollinen
yrittääkseen kylkirynnäköllä, mutta Tordenskjold ohjasi purttaan
niin taitavasti, ettei yritys lainkaan onnistunut, ja pudotti joka
laukauksellaan useita miehiä frekatin kannelta. Siten jatkui tuota
harvinaista taistelua Davidin ja Goliathin välillä kokonaista viisi
tuntia; ja koko ajan pitivät Tordenskjoldin soittoniekat ääntä yllä
soittimillaan. Kun rautakuulat loppuivat pikku tykeistä, löi hän rikki
tinalautasensa ja ammutti niiden palasia rae-hauleina. Vihdoin oli
pursi kumminkin täynnä reikiä kuin seula, ja ruotsalainen kapteeni
nousi voitonvarmana kajuuttansa katolle, heilautti hattuaan ja huusi:
"Onnittelen itseäni saadessani kunnian saattaa herra Tordenskjoldin
Göteporiin, jossa häntä varmasti odottaa mitä kohteliain vastaanotto
sekä lupa pitää kaikki tavaransa, kunhan vain hyvällä antautuu."
"Et sinä eikä kukaan muukaan ruotsalainen vie minua Göteporiin", huusi
Tordenskjold vastaan. Sen sanottuaan tähtäsi hän kiväärinsä kapteenia
kohti ja pudotti tämän kuolleena kannelle.
Päällikkönsä menettäneen frekatin väki joutui aivan hämille ja
neuvottomaksi, ja töintuskin saivat voitonilosta vallan hurjaa
Tordenskjoldia hänen miehensä pidätetyksi yrittämästä käydä frekatin
kimppuun. Ruotsin rannan paistaessa läheltä ja purtensa kärsittyä
ylen vaikeita vammoja näki hän parhaaksi jatkaa matkaa Juutinraumaan.
Tuossa merkillisessä taistelussa hän menetti 7 miestä sekä molemmat
sutensa, jotka tulivat ammutuiksi häkeissään alhaalla ruumassa. Mutta
kesy karhu, joka koko ajan tassutteli kannella ja isäntänsä ympärillä,
säilyi aivan koskematta.
Mutta sillä ei vielä oltu selvitty leikistä. Laivamiehet olivat
arvatenkin ottaneet liiemmälti kohmetusryyppyjä, sillä Tordenskjoldin
mentyä huoahtamaan kajuuttaan laskivat he purren iltamyöhällä karille
Skoonen rannikolle ja vielä sellaista vauhtia, että pohja repesi pitkin
pituuttaan ja alus alkoi täyttyä vedellä.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Siinä istua kökötettiin
vihollisrannalla, vankeus tai hukkuminen yhtä varmana näköalana.
Laivavene, joka oli ainoa pelastuksen väline, oli taistelussa
ammuttu piloille. Sen reiät nyt kuitenkin paikattiin parhaan mukaan
vaaterääsyillä ja puunpalasilla, ja sitten paiskattiin vene veteen
— kunnollisesta laskemisesta ei ollut puhettakaan, sillä meri kävi
jylhästi. Siihen laskeutui Tordenskjold kahden matruusin ja parin
pienen rahanassakan kera; toiset miehet ja muu omaisuus saivat jäädä
odottelemaan kohtaloaan purressa. Läpi kiukkuisen talviyön kävi veneen
kulku Själlannin pohjoisinta nientä kohti, jonne toki saavuttiin
onnellisesti. Sieltä lähetti Tordenskjold apulaivan korjaamaan
jälkeenjääneitä, mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin. Koko
päivän kestäneen urhean vastarinnan jälkeen oli purren miehistö
joutunut ruotsalaisen rannikkoväestön vangiksi, joka kiukustuneena
omasta miestappiostaan yritti surmata Tordenskjoldin hovimestarin,
joka oli hiukan isäntänsä näköinen. Kaarle XII kumminkin vapautti
kohta vangit ja lähetti heidät ynnä kaikki Tordenskjoldin tavarat
takaisin sankarillemme, liittäen mukaan tervehdyksen, että "jos tämä
itsekin olisi joutunut vangiksi, olisi kuningas kohdellut häntä kuten
ainakin suuresti kunnioittamaansa henkilöä sekä päästänyt hänet sitten
vapaaksi".
Amiraali.
Köpenhaminaan palattuaan Tordenskjold selviytyi moitteettomana miehenä
häntä vastaan nostetussa käräjänkäynnissä ja saavutti vähitellen
jälleen kuninkaan suosion. Hänet määrättiin viemään apujoukkoja Tanskan
norjalaiseen armeijaan, mutta sai ensimmäiseen Norjan satamaan tultuaan
kuulla, että Kaarle XII oli kaatunut Fredrikshaldia piirittäessään,
ja että ruotsalaiset suurimmalta osalta olivat jo vetäytyneet
takaisin rajan yli. Hän hankki nopeasti virallisen vahvistuksen tälle
tiedolle ja lähti kiireen kautta nopeimmalla laivallaan viemään sitä
Köpenhaminaan. Hän saapui perille iltamyöhään, jolloin kuningas Fredrik
oli aikeissa käydä levolle; mutta Tordenskjold vaati siitä huolimatta
heti puheillepääsyä. Arvaten tärkeitä sanomia tulevan Norjasta otti
kuningas hänet vastaan ja kysyi huolestuneesti:
"Onko Fredrikshaldin linnoitus vallattu?"
"Ei — kaukana siitä, teidän maj:ttinne!" vastasi Tordenskjold;
"päinvastoin olen iloinen voidessani onnitella teidän maj:ttianne.
Kuningas Kaarle on kuollut, eikä ainuttakaan ruotsalaista ole enää
Norjassa."
Kuningas kääntyi poispäin ja oli pitkän aikaa ääneti; sitten hän kysyi:
"Onko tämä tieto täysin luotettava?"
"Suokoon Jumala, että minun nimitykseni schoutbynachtiksi olisi
yhtä varma kuin tietoni", vastasi Tordenskjold tavallisella
suorasukaisuudellaan ja pitäen tällöinkin omaa etuaan silmällä.
Sitten kertoi hän lähemmin Ruotsin sankarikuninkaan kuolemasta ja sen
sotajoukon hätäisestä paluusta.
"Jos tämä kaikki on totta", lausui kuningas sydän keventyneenä, "niin
olen täten nimittänyt sinut schoutbynachtiksi; mutta ensin tahdon
kumminkin saada lähemmän vahvistuksen puheellesi."
Tordenskjold kiitti kaikkein alaisimmasti ja veti esiin hankkimansa
virallisen vahvistuksen sanomalleen. Tämä sattui jouluk. 28 päivän
illalla 1718, ja 30 p. sai Tordenskjold uudenvuodenlahjaksi
vastaanottaa nimityksensä schoutbynachtiksi, jota vanhaa hollantilaista
nimitystä silloin käytettiin kontreamiraalin arvosta.
Viimeinen uroteko ja kuolema.
Pitkältä ei Tordenskjoldille ollut enää suotu elinaikaa; mutta uuden
amiraalinarvon saivat ruotsalaiset kalliisti maksaa. Hänen viimeinen
urhotekonsa kuulostaa miltei tarumaiselta.
Kun Ruotsin hallitus Kaarlo XII:n kuoltua ei näyttänyt olevan kyllin
halukas rauhantekoon, päätti Fredrik kuningas vuorostaan käydä
hyökkäyssotaan sitä vastaan. Mutta maa-armeija, jonka mukana kuningas
itse seurasi, ei ollut vielä ennättänyt tehdä ainuttakaan liikettä, kun
sen päämajaan saapui tieto, että Marstrandin kaupunki ynnä sen vieressä
oleva Karlstenin linnoitus oli pari päivää aikaisemmin antautunut.
Kenelle sitten — maa-armeijahan oli vielä asemillaan? Kenellekäs
muulle kuin Tordenskjoldille!
Hän oli näet saanut kuulla, että Karlstenissa oli varusväkenä vain
300 miestä ja että Marstrandin satamassa majailevissa ruotsalaisissa
sotalaivoissa samoin oli heikko vartiosto. Hän päätti ominpäin käydä
tuon linnoitetun kaupungin kimppuun — "entrata" sen, niinkuin merellä
oli tottunut tekemään vihollisen sotalaivoille. Laivastollaan hän
purjehti sataman suulle, teetti joutuisasti pattereita sitä suojaavalle
pienelle luodolle ja pakotti niiden ja laivojensa tulella kaupungin
itsensä ja satamassa olevat sotalaivat antautumaan. Se oli loistava
voitto, sillä paitsi kaupunkia ja sen runsaita varastoja lankesi
hänen käsiinsä yhtä suuri sotalaivasto kuin hänellä itsellään oli
käytettävänä — 15 alusta — ja noin 500 tykkiä. Voiton helppous johtui
siitä, että Tordenskjold itse oli kalastajaksi pukeutuneena käynyt
kaupungissa ja laivoilla ottamassa selvää varustuksista ja niiden
heikoista puolista; hän oli kaupitellut kaloja vaatien niistä niin
järjetöntä hintaa, ettei tavarasta kukaan huolinut. Sitä suuremman
hinnan saivat sitten ruotsalaiset maksaa, kun Tordenskjold vei heiltä
koko kaupungin ja laivat.
Mutta vielä seisoi Karlstenin linnoitus valloittamatta. Vaikka sen
varusväki oli heikko, olivat sen muurit sitä vahvemmat — niin vahvat,
ettei Tordenskjold pienillä laivatykeillään saanut niille mitään
aikaan. Sen iäkäs päällikkö eversti Danckwardt pommitti herkeämättä
kaupunkia sen jouduttua tanskalaisten valtaan, aiheuttaen näille
melkoista mieshukkaa. Vain viekkaus auttoi tässä perille. Hän levitytti
linnoitukseen kamalia tietoja, että hän muka kohta saisi lisäjoukkoja
20,000 miestä, kostaisi kovasti puolustajille, jollei linnoitus
antautuisi, ja poltattaisi kaupungin poroksi, jollei päällikkö lakkaisi
sitä ammuttamasta.
Vanha eversti antoi kaupunkilaisten hätäilyn pelottaa itseään, ja alkoi
raapia korvallistaan. Jonkinmoinen aselepo tuli aikaan, ja Tordenskjold
tarjosi päällikölle tilaisuuden lähettää jonkun upseereistaan
kaupunkiin ottamaan selvää, oliko hänen suurenmoisissa apuneuvoissaan
perää. Vastoin juonikkaan amiraalin odotusta ottikin eversti hänen
sanansa todesta ja lähetti erään kapteenin tarkastamaan vihollisen
asemaa.
Nyt olivat taas hyvät neuvot tarpeen. Tordenskjoldilla ei ollut
kaupungissa jalka- ja laivaväkeä 300 miestä enempää. Hän otti
lähettilään vastaan erittäin kohteliaasti sekä syötti ja varsinkin
juotti häntä vieraanvaraisesti; ja kun siinä tilassa sitten lähdettiin
katselemaan kaupunkia, vilisi tyhmistyneen upseerin silmissä sen
kaduilla aivan viljaltaan vihollista väkeä. Tordenskjold oli ennakolta
antanut viisaat käskyt ja marssitti noita 300 miestään joka paikkaan
kapteenin nähtäväksi. Linnoitukseen palattuaan tiesi tämä kertoa
everstilleen kummia; ja kun vielä hänen suurin ruutikellarinsakin oli
räjähtänyt ilmaan, alkoi päällikkö hieroa antautumista.
Se päätettiin huomenissa klo 10 a.p., ja klo 3 i.p. piti linnoituksen
olla tyhjänä ruotsalaisista. Mutta kun nämä kärsimättömän
Tordenskjoldin mielestä viivyttelivät liiaksi, marssi hän 100 miehen
kera linnoituksen portille ja vaati sisäänpääsyä. Vain neljän
seuralaisen kanssa hän pääsikin portista linnanpihalle, riensi paljas
miekka kädessä päällikön asunnon eteen ja huusi akkunasta sisään: "Aika
on käsissä, mitäs kuhnailette?"
Aivan ällistyneenä moisesta uhkarohkeudesta päästi eversti Danckwardt
aluksi 100 epäluotettavaa saksalaista palkkasoturia lähtemään,
jonka jälkeen Tordenskjold marssitutti omat 100 miestänsä sisään ja
miehitti niillä kaikki ulos- ja sisäänkäytävät — jälellä olevain 200
ruotsalaisen sotamiehen seistessä täysissä aseissa keskellä linnanpihaa!
Sillä tapaa antautui Karlstenin linnoitus tanskalaisille heinäkuussa
1719. Kohdakkoin solmitussa rauhassa molempien valtakuntain välillä
peri Ruotsi sen tosin takaisin; mutta eversti Danckwardt sai päällään
maksaa älyttömyytensä.
Seuraavana vuonna lähti Tordenskjold kauvan aikomalleen matkalle
Englantiin. Mutta ennätettyä matkan varrella vasta Hannoverin
kaupunkiin joutui hän sanasotaan erään ruotsalaisen everstin kanssa,
ja riita ratkaistiin kaksintaistelulla, jossa Tordenskjold kaatui
juuri 30 vuotta täytettyään. "Ketä jumalat rakastavat, sen he korjaavat
nuorena", sanoivat vanhat kreikkalaiset.
Wessel-Tordenskjold oli monessa suhteessa kuuluisan vastustajansa
Kaarle XII:n kaltainen. Molemmat löysivät ilonsa lakkaamattomissa
taisteluissa, vaarat olivat heille pelkkää leikkiä, ja molemmat
ymmärsivät kunnioittaa kelpo vastustajaa. Sodan loputtua sanoi
Tordenskjold suurimman mielihalunsa olevan saada taistella Ruotsin
laivaston rinnalla venäläisiä vastaan Itämerellä. Mutta sen erotuksen
oli kohtalo suonut näille mainioille sankareille, että kun Kaarle XII
kaikesta hurjapäisestä uljuudestaan huolimatta syöksi valtakuntansa
perikadon pohjimmaiseen kuiluun, oli Tordenskjoldin sallittu nostaa ja
tukea Tanskan vaipuvaa merivaltaa ennenkuulumattomaan kukoistukseen.