"Voittamaton Armada".
Espanjan korskeus; Viha Englantia kohtaan. — "Voittamaton Armada":
Kokoonpano ja lähtö; Englannin varustelut; Meritaistelu Kanaalissa;
Armadan surkea loppu.
Suurten löytöretkien tuloksista hyötyivät molemmat niihin osaaottaneet
Pyreneain niemimaan valtiot suunnattomasti. Mitättömällä rovolla oli
Espanja kustantanut Kolumbuksen ensimmäisen matkan, mutta arvaamattomia
summia se ammensi seuraavien vuosisatojen kuluessa "lännen kultalasta",
niinkuin uutta maanosaa ruvettiin nimittämään. Intiaanien vanhat
kulta- ja hopeakaivokset tyhjennettiin, uusia tutkittiin ja avattiin
järjestelmällisesti. Alkuasukkaat pantiin orjina kaivamaan maanpovesta
rikkauksia uusille herroilleen; ja kun ne osottausivat olevansa heikkoa
rotua ja menehtyivät saarilla sukupuuttoon ja mantereella monin paikoin
jäljettömiin, ruvettiin sijaan tuomaan rotevampia ja kestävämpiä
Afrikan neekereitä, josta sai alkunsa uuden ajan kolkoin häpeäpilkku,
neekeriorjuus. Tyhjätaskuja aatelismiehiä ja seikkailijasotureita
siirtyi ehtymättömänä jonona uuteen maailmaan, perustaen sinne
siirtoloita ja luoden alun Amerikan espanjalaiselle kreoli-asutukselle.
Täten paisui Espanjasta Europan rikkain ja mahtavin valtio, ja sen
kuninkaan tultua Saksan keisariksi ja Habsburgin perintömaiden herraksi
Kaarle V:ntenä voivat liehakoitsijat imarrellen huomauttaa uudelle
roomalaiselle Caesarille, "ettei hänen maissaan aurinko milloinkaan
laskenut". Kaarlen poika, Espanjan kuningas Filip II, teki itsestään
katolisen maailmanmahdin edustajan. Synkkänä uskonkiihkoilijana
hän varsinkin tahtoi panna sulun silloin leviämistään leviävälle
protestanttiselle uskonnolle. Tulella ja miekalla hän hävitti sitä
omista maistaan, nimenomaan silloin Espanjalle kuuluvista Alankomaista,
ja hänen joukkonsa olivat Saksan uskonsodissa paavilaisuuden ja
katolisten ruhtinaiden vallanhimon vankin tuki.
Viha Englantia kohtaan.
Eräs Europan valtio ennen muita oli silmätikkuna "hänen kaikkein
katolisimmalle majesteetilleen". Se oli Englanti, jonka merimahdille
historiassa muuten niin surkean kuuluisa Henrik VIII oli luonut
varman alun, erottamalla laivaston maakomennon käskettävistä ja
rakennuttamalla sotalaivoja saarivaltion puolustusta varten. Sangen
monia katkeria valituksenaiheita oli Filipillä Englantia vastaan.
Siellä oli Henrikin toinen tytär, suuri Elisabet, suorittanut loppuun
isänsä kierosti ja itsekkäistä syistä alkaman kirkonvapautuksen.
Elisabet auttoi Alankomaiden kapinoitsevia protestantteja rahalla ja
väellä Filipin joukkoja vastaan. Englannin rohkeat merisissit, ennen
kaikkea kuuluisat merikuninkaat Francis Drake ja William Raleigh,
ryöstivät väsymättä Espanjan amerikkalaisia siirtomaita, sieppasivat
merellä sen kotia palaavia aarre- ja kauppalaivoja — Espanjan, joka
piti itseään Atlantin ja Amerikan vesien yksinvaltaisena herrana! Olipa
uskalikko Drake käynyt "polttamassa Espanjan kuninkaalta parran",
kuten itse kehui, hävittäessään Espanjan laivaston sen pääsatamassa
Cadizissa. Espanjan oikeutettuihin valituksiin oli Elisabet
vastannut välttelevästi ja palkinnut tuhontekijöitä imartelevilla
armonosotuksilla. Lisäksi tuli mieskohtaistakin katkeruutta. Filip
oli ollut naimisissa Elisabetin vanhemman sisaren, katolismielisen
"verisen Marian" kanssa, ja oli tämän kuoltua kosinut nuorempaakin
sisarta, mutta saanut "neitsytkuningattarelta" jäykät rukkaset.
Viimeisen pisaran katkeruuden kukkuraiseen maljaan vuodatti Elisabetin
menettely katolismielistä Maria Stuartia kohtaan. Tämän alamaistensa
hylkäämän Skotlannin kuningattaren oli hänen sukulaisensa Elisabet
ottanut vastaan, mutta sulkenut pitkäaikaiseen vankeuteen ja viimein
mestauttanut v. 1587. Koko katolinen maailma kuohui raivosta, varsinkin
Filip, joka oli persoonallisesti kannattanut ihanata ja onnetonta
kuningatarta.
Tällöinpä näki Englanti melkein koko Europan mannermaan nousevan
Espanjan johdolla kostamaan sen "uskonluopiolle" kuningattarelle Maria
Stuartin kuolemaa. Filip, jolla oli tyhjentymättömät varat ja voimat
käytettävinään, ryhtyi heti nopeihin varustuksiin. Kaikkialla Espanjan,
Portugalin ja Italian satamissa asetettiin kuntoon ennenkuulumatonta
laivastoa, ja maajoukkoja koottiin Kanaalin vastakkaiselle rannalle
vietäviksi salmen yli Englantiin. Tarkotuksena oli musertaa Englanti
tykkänään ja muuttaa se ikipäiviksi Espanjan maakunnaksi kuten
Alankomaat olivat. Sitäpaitsi otettiin lukuisesti mukaan katolisia
pappeja ja munkkeja, jotka mestauskirveiden ja polttorovioiden
pelotuksella tyyten juurittaisivat protestanttisen harhauskon sen
mahtavimmasta tyyssijasta.
"Voittamattoman Armadan" kokoonpano ja lähtö.
Todella hirvittävä ja merien historiassa ennen näkemätön oli se
laivasto, joka toukok. 23 p. 1588 purjehti ulos Lissabonin satamasta.
Siihen kuului 150 sotalaivaa, jotka olivat kaikki niin isoja, että
kukin kykeni itse kuljettamaan matkalla tarvittavat ruoka- ja
ampumatarvevarastot. Ne olivat rakennetut hyvin korkeakylkisiksi ja
melkein tasapohjaisiksi, jotta säilyttäisivät vakavuutensa kovassakin
merenkäynnissä; ja korkeine keula- ja peräkastelleineen sekä jylhine
mastoineen ja hulmuaville purjejoukkoineen ne todella näyttivät
vedessä uivilta linnoituksilta. Erityistä huolta oli pantu niiden
puolustuskykyisyyteen. Ylempänä olivat kyljet niin paksut, etteivät
musketinluodit niitä läpäisseet, ja alempana olivat sekä kyljet että
kaaret kokoonpannut päällekkäin yhteen saumatuista palkeista ja
hirsistä aina 4-5 jalan vahvuisiksi, niin etteivät edes tykinluoditkaan
jaksaneet lävistää niitä muuten kuin aivan läheltä ammuttaessa. Niinpä
löydettiinkin perästäpäin haaksirikkoutuneiden alusten kyljistä
joukottani keskitiehen pysähtyneitä tykinluoteja. Mastojen tukevuutta
ja varmuutta ammuksilta oli vahvistettu kiertämällä niiden ympäri
vartavasten punottua sitkeää köyttä moniksi kerroksiksi. Mutta laivojen
puolustuskyky oli saavutettu purjehduskyvyn kustannuksella, sillä
taistelussa ne olivat paljon kömpelömmät liikutella ja käännellä kuin
pienemmät englantilaiset ja hollantilaiset laivat. Laivaston yhteen
laskettu kantavuus nousi 60,000 tonniin.
Tuollainen veden päällä liikkuva kaupunki sisälsi vastaavan
määrän asukkaitakin ja näiden vaatimia varoja. Merimiehiä oli
laivoissa yhteensä 8,000, orjia (kaleerien soutajina) 2,000 ja
sotamiehiä kokonaista 20,000, kaikki vanhaa valittua väkeä, —
lukuunottamatta suurta joukkoa ylhäisaatelisia ja muita vapaaehtoisia
herrasseikkailijoita, jotka lähtivät mukaan rikastuakseen
ryöstösaaliista. Hengellisistä miehistä, joiden piti maallisin asein
puhdistaa saarimaa harhaoppisuudesta, on jo edellä mainittu. Isoja
tykkejä oli laivoissa yhteensä 2,600, kaikki paljon isommat kuin
Englannin laivoissa löytyvät; mutta vastaisessa ottelussa niiden
hoitajat käyttelivät niitä paljon kehnommin kuin englantilaiset
tykkimiehet. Joka lajia tarviskalua oli varattu mukaan runsaassa
määrässä: vaunuja, rattaita, irtopyöriä ja paareja tavarain siirtoa
varten maalla, samoin niitä kuljettamaan tuhansittain muuleja ja
hevosia; valmiita risukimppuja, koreja ja lapioita piiritystä varten;
vara-aseita, vaatteita y.m. Tykinluoteja oli 120,000 ammusta varten,
ruutia 5,600 sentneriä, sytyttimiä 1,200 sentneriä. Ruokavaroja
oli koottu rannalle laivoihin lastattavaksi kokonaisia vuoria.
Laivakorppuja otettiin mukaan sellainen määrä, että niitä riitti
joka miestä kohden puoli sentneriä kuussa puolen vuoden aikana, siis
n. 100,000 sentneriä. Viiniä samoin puolen vuoden tarve, 147,000
aarnia eli 7 milj. litraa, sianlihaa 6,500 sentneriä, juustoa 3,000
sentneriä j.n.e. Kaiken kaikkiaan varattiin matkaan ruoka-, tarve-
ja ampumavaroja 32,000 hengelle puolen vuoden ajaksi ja maksoivat ne
kuninkaalle hänen oman lausuntonsa mukaan 30,000 dukaattia päivässä.
Moista peljättävää laivastoa ei ollut vielä koskaan ennen historian
ajalla liikkunut vesillä, ja mielet korskeudesta paisuen nimittivät
muutenkin ylpeäluontoiset espanjalaiset sitä "voittamattomaksi
armadaksi" (armada merkitsee sotalaivastoa). Sitä oli määrätty
komentamaan etevä ja kokenut merisankari, amiraali Santa Cruz, mutta
liiaksi hätäilevän kuninkaan loukkaava käytös ynnä sairaus masensivat
vanhan amiraalin voimat, ja hän kuoli matkalle lähdettäessä. Hänen
sijaansa nimitettiin Espanjan loistavin ylimys, kuuluisan Alban
sukulainen, Medina Sidonian herttua, joka kumminkin oli toimeen aivan
kykenemätön. Hänelle antoivat sekä paavi että "kaikkein katolisin
kuningas" etukäteen apostolisen siunauksensa. Samoihin aikoihin
kokoutui Flanderin rannikoille aikakauden kuuluisimman sotapäällikön,
Parman herttuan Aleksanterin johdolla 30,000 jalka- ja 4,000
ratsumiestä, kaikki Europan kykenevimpiä veteraaneja; jotapaitsi siellä
tulisella kiireellä rakennettiin ja koottiin 300 laivaa viemään näitä
joukkoja Kanaalin yli Englantiin, ja 20,000 tyhjästä tynnyristä tehtiin
ponttoonialuksia kuormaston kuljettamista varten.
Englannin varustelut. Mitä oli Englannilla asetettavana moista
peljättävää voimaa vastaan? Sillä oli puolellaan ainakin suurempi
siveellinen mahti — uhatun uskon, isänmaan, vapauden ja itsenäisyyden
rakkaus. Englannissa oli vielä paljon katolilaisia, varsinkin
aatelin keskuudessa; mutta yhteisen turman uhatessa riensivät
kaikki kuningattarensa ympärille tukemaan hänen puolustustoimiaan
rahoin ja miehin. Merikaupungit varustivat jokaisen kauppahaahtensa
sota-aluksiksi; meriä kiertävät kaapparikapteenit kiiruhtivat
hätäsanoman saatuaan kotiin koeteltuine miehistöineen. Syystä ehkä
moitittiin kuningatarta, että hän tahtoi säästää laivastoaan ja
antoi liian myöhään käskyn sen sotakannalle asettamisesta. Mutta
kun hän sen vihdoin teki — aatelismiehet olivat sillä välin omalla
kustannuksellaan vuokranneet ja varustaneet aluksia vihollista vastaan
— oli hänellä mainioita merisankareja sitä johtamassa. Ylipäällikkönä
oli vanha kokenut lordi Howard ja hänellä ala-amiraaleina kuuluisat
meriurhot Francis Drake, Raleigh, Seymour y.m. Mutta näiden
käytettävänä oli ainoastaan 40 sotalaivaa sekä lisäksi kirjava
apulaivasto kaikenlaisia pienempiä aluksia, jotka ainakin voivat
häiritä ja väsyttää vihollista, vaikkeivät paljon auttaa sen
hävittämisessä.
Vähäväkisyytensä tuntien oli lordi Howard valinnut sen järkevän
taistelusuunnitelman, että tyytyi odottamaan vihollista ja sitten
ryhtymään vain puolustustaisteluun. Espanjalaisilla oli isommat ja
korkeammat laivat kuin hänellä, joten hän ei voinut käydä käsirysyyn
niiden kanssa; niillä oli sitäpaitsi laivoissaan sotaväkeä, jota
hänellä ei ollut. Kaksikymmentä miestä voi kyllä puolustaa laivaa sataa
hyökkäävää vihollista vastaan; mutta kaksikymmentä ei voi hyökätä sadan
miehen puolustaman vihollislaivan kimppuun.
Espanjalainen amiraali oli saanut kuninkaaltaan käskyn purjehtia
Kanaaliin ja pysytellä Ranskan rannikolla, välttäen ryhtymästä
taisteluun englantilaisten laivojen kanssa, vaikka nämä kävisivät hänen
kimppuunsakin, kunnes hän Calais’n kohdalla yhtyisi siellä odottelevaan
Parman herttuan osastoon. Vasta heinäk. 19 p. suuri armada saapui
Kanaaliin; ja toivoen voivansa äkkiarvaamatta yllättää ja hävittää
Englannin laivaston Plymouthin selällä käännätti herttua Medina Sidonia
laivainsa keulat — vastoin kuninkaansa ohjetta — Englannin rannikolle
päin. Mutta saadessaan kuulla amiraali Howardin tulevan kohtaamaan
häntä päätti hän seurata alkuperäistä suunnitelmaa, pyrkiä Calais’ta ja
Dunkirkia kohti ja ruveta ainoastaan puolustustaisteluun.
Meritaistelu Kanaalissa.
Seuraavana päivänä, heinäk. 20:ntena, sai englantilainen amiraali
vihollislaivaston näkyviinsä. Armada kulki puolikuun muotoisessa
kaaressa, jonka yhdestä sarvesta toiseen oli enemmän kuin nyk.
penikulman välimatka. Lounaistuulessa isot laivat liikkuivat hitaasti
eteenpäin. Englantilaiset antoivat vihollisen kulkea ohi, mutta
seuraten perässä alkoivat (nekin vastoin amiraalin alkuperäistä
suunnitelmaa) ahdistella sitä. Jyrisevä taistelu alkoi, jossa monet
espanjalaisten parhaista laivoista joutuivat hyökkääjän saaliiksi ja
vielä useammat saivat pahoja vaurioita; sen sijaan englantilaiset,
välttäen käymästä liian lähelle jättimäisiä vastustajiaan ja käyttäen
hyväkseen paljon parempaa nopeuttaan ja liikkumiskykyään, kärsivät
tuntuvasti vähemmän. Taistelua kesti tällä erää miltei herkeämättä
viikon päivät, joll’aikaa englantilaiset saivat lisävoimia ja
voittojensa mukana yhä kasvavaa rohkeutta. 27 p. sai espanjalainen
amiraali vihdoin pahoin ruhjoutuneen, mutta edelleen taistelukuntoisen
laivastonsa suojaan Calais’n satamaan.
Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä
ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas
sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin
pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren
armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon
omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka
jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja
nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella
valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun
pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi
iskusta antautuisivat."
Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään
kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa
täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman
herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki
englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan
armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat
espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.
Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen,
että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista
vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle
suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja
tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan;
mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa
ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että
espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät
kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä
törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset
hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun
valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä
uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen
tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä
yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin
tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun
loppusuoritusta seuraavasti: