Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen
edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin
häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja
tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten
mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa,
"että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä
kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat
eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin,
mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla
lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten
rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti
tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen
valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli
mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti
juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein
päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille.
Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän
niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton
ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se
ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen
potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.
Kapinan oireita.
Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun
loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen
ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta
maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla
ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti
odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan,
oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille
jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän
kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei
suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin
tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan,
että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun
verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä
tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.
Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen
taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät
kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan,
olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen
miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata
genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan.
Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta;
ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet
purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden
hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi
maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.
"Maa! Maa!"
Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin
pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja
laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää
epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä
tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain
kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta
kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto
tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain
vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni
saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja
ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat
polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti
ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu
Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai
onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.
Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin
maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä
syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan
Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat
itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä
Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien
nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta
Antilia-saaristosta.
Samalla matkallaan Kolumbus löysi vielä Kuban ja Hispaniolan (San
Domingon) suuret saaret, seuraavilla kolmella Portoricon ynnä useimmat
muut Länsi-Intian saaret, ja kävipä kahdesti, itse sitä tietämättään,
Amerikan mantereellakin, Orinoko-virran suulla ja Honduras-niemellä.
Hän perusti löytämiinsä paikkoihin siirtoloita ja toi kotia palatessaan
näytteitä maan asukkaista ja muhkeista luonnonrikkauksista, ennen
kaikkea kultaa, joka sai espanjalaisten silmät ahneudesta palamaan.
Mutta kuninkaan juhlallisesti lupaamat palkinnot suuri valloittaja pian
menetti; kadehtijat ja kilpailijat saattoivat hänet huonoon huutoon,
ja kerta hänet oikein kuljetettiin raudoissa takaisin Espanjaan.
Pettymysten ja rasitusten murtamana Kolumbus kuoli 70-vuotiaana, ja
hänen tomunsa vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi San
Domingon tuomiokirkkoon.
Muut suuret löytöpurjehdukset.
Uudesta maailmasta virtaavat rikkaudet houkuttelivat kohta tuhansittain
seikkailijoita sinne koettamaan onneansa. Ensimmäisten joukossa oli
_Amerigo Vespucci_, italialainen hänkin, josta uusi maanosa sitten sai
nimekseen Amerika. _Fernando Cortez_ valtasi hopearikkaan Meksikon
ja Francisko Pizarro kultarikkaan Perun, mutta molemmat hävittivät
ryöstönhimossaan iäksi nuo korkeaan omaperäiseen sivistykseen kohonneet
maat. Portugalilaiset puolestaan eivät tahtoneet olla huonompia
miehiä. Hekin tahtoivat Intiaan, joko Diazin viittomaa tietä Afrikan
ympäri niinkuin _Vasco da Gama_, joka vihdoinkin sinne pääsi v. 1498,
tahi Kolumbuksen tavoin länttä kohti purjehtimalla kuten _Alvarez
Cabral_, joka v. 1500 tavallaan vastoin tahtoaan löysi Brasilian.
Tyynelle valtamerelle oli ensimmäisenä tunkeutunut _Balboa_ 1500-luvun
alussa, ja vv. 1519-21 suoritti ensimmäisen purjehduksen maan ympäri
portugalilainen _Fernando Magellan_ — tahi oikeastaan hänen ainoa
jälellejäänyt laivansa, sillä johtaja sai matkalla surmansa enimpäin
seuralaistensa kanssa. Kolumbuksen ensi matkan jälkeen se oli
kunniakkain tämän suuren ja merkillisen aikakauden löytöpurjehduksista.