Suuret löytöretket.
Aikakausien vaihteessa. — Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan
alku; Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina. — Meritie
Intiaan ja tarinat "Johannes-papista". — Kristoffer Kolumbus ja
Amerikan löytö; Kolumbuksen ensi matka; Vihanta meri; Kapinan oireita;
"Maa! Maa!" — Muut suuret löytöpurjehdukset.
Aikakausien vaihteessa.
Siirtymistä 14-sataluvusta 15:nteen merkitsivät niin monenkaltaiset
ja niin täydellisesti aikakauden maailmankatsomusta mullistavat
muutokset, että historia tuosta ajankohdasta alkaa _uuden ajan_.
Ummehtuneen ja lapsellisen munkkiviisauden hajotti uusi valistus,
joka perustui niinhyvin klassillisen vanhan ajan tieteiden
ja taiteiden uuteen ymmärrykseen kuin entistä merkillisempien
kaukopurjehdusten kautta saatuun laveampaan maailmantuntemukseen.
Tämä valoisa väli- ja taiteaika, jota on sanottu renessansiksi,
"uudestasyntymiseksi", vaikutti niin ihmeen elähyttävästi silloisiin
ihmisiin, että tuhannet ja taasen tuhannet varmastikin yhtyivät
saksalaisen humanistin Ulrik Huttenin riemastuneeseen huudahdukseen:
"Nyt on oikein ilo elää!"
Emme ryhdy tässä sen pitemmältä puhumaan uuden aikakauden alun
suurista saavutuksista henkisellä alalla, joista syvimmälle ulottuvat
ja laajimmalle vaikuttavat olivat kirjapainotaito ja uskonpuhdistus,
vaan pysymme kiinni varsinaisessa aineessamme. Me tarkkaamme vain
niitä maailmaa mullistavia ilmiöitä merenkulun ja purjehduksen alalla,
jotka johtivat uusien, ennentuntemattomien maiden ja kokonaisten
maanosien keksimiseen — _suuria löytöretkiä_. Arvaamattaan yksinäiset,
yritteliäät miehet saavuttivat tuloksia, jotka muuttivat koko silloisen
maailmankuvan ja panivat alulle aavistamattomien rikkauksien jatkuvan
virtaamisen vanhaan Europaan.
Ampuma-aseiden yhä yleisempi käytäntöönottaminen tiesi miekalla
ja peitsellä sotivan ritarisäädyn häviämistä. Ruhtinaat kykenivät
masentamaan mahtavia läänitysherrojaan, suurentamaan omaa
hallitsijavaltaansa ja käyttämään sitä maansa hyödyttämiseksi ja
rikastuttamiseksi. Entisten valloitussotien lisäksi tarjoutui heille
tällöin aivan uusi keino: edistämällä ja suosimalla purjehdusta he
voivat sangen huokein kustannuksin hankkia itselleen uusia laajoja
alueita siihen asti tuntemattomissa maissa ja käyttää niiden
luonnonrikkauksia hyväkseen. Niinpä astuvat he siihenastisten
yksinomaisten merenkulunharjottajain, mahtavien merikaupunkien sijaan
johtamaan uusien kulkuväylien keksimistä. Omaa valtaansa ja kansainsa
varallisuutta kartuttaakseen he kallistavat korvansa rohkeiden
suunnitelmien esittäjille.
Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan alku.
Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun
kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä.
On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean
rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata
sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä
uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa
Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä
houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin
ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset
(muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin,
Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän
valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin
karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat
lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti
ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta
merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa
jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty
"rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää
rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden
miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen
merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2%
vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan
korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista
laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan
Hansaliittoon.
Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää
erästä ruhtinastaan, _Henrik Purjehtijaa_ (1394-1460). Nuoruudessaan
hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo
varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin,
maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan
Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi
rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen
Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun,
omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin
linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos
määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä
odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema.
Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti
palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi
hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi
käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen
ja matkaan lähettämiseen.
Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina.
Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen
Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen
Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja
Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen
saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja
länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen
suistot; kunnes _Bartolomeo Diaz_ v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän
kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen,
vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen
"Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät
Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita
paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan
kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan
kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä
kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen
hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita
neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus.
Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta
retkestä:
"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija,
heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan
kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa
heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä
päivänä vangiksi 165 kappaletta."
Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan
päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti
lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan
lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin
hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin
maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan
länsirannikolla.
Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin
väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito
paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden
rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat
portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden
vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin
että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi
isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12
solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa
ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat
tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen
puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä
alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.
Meritie Intiaan ja tarinat "Johannes-papista".
Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä
ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian
kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta
Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin
toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen
kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.
Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla
purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin,
jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään
takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen
haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista",
mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan
olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle
annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä
kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän
saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä,
jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin
tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian
koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla
jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta
nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.
Samoihin aikoihin tuli niin hyvin tieteellisesti todistetuksi (Galilei)
kuin kaukopurjehduksilla omin silmin havaituksi maan pallonmuotoisuus.
Jos siis purjehdittiin tarpeeksi pitkälle valtamerta, jonka jo vanhat
kreikkalaiset arvelivat kaikkialla ympäröivän mantereita, niin voitiin
todennäköisesti palata takaisin lähtöpaikkaan; ja silloin tietysti voi
myöskin poiketa välillä oleviin paikkoihin, kuten esim. ikävöityyn
Intiaan. Tuntemattomilla ulapoilla auttoi ohjausta perehtyminen
aikaisemmin keksittyjen kompassin sekä sekstantin edelläkävijän,
astrolabion, käyttöön.
Mutta itäänpäin kulkien oli meritie pitkä ja vaikea; sen olivat
portugalilaisten tähänastiset keskeneräisiksi jääneet yritykset
osottaneet. Koska maa kerran oli pallonmuotoinen, niin miksikä ei
siis pyrkiä samaan päämäärään länttä kohti purjehtimalla. Aikakauden
oppineet olivat vanhan ajan viisasten kanssa samaa mieltä siitä, että
Europan ja Aasian rannikkojen piti olla jokseenkin lähellä toisiaan,
joskaan ei sentään "vain muutaman harvan päivämatkan päässä", niinkuin
roomalainen filosoofi Seneca oli arvellut. Vasta keksityt Azori-saaret
ynnä niiden takana löytyväksi oletettu "Antihan" saaristo olisivat
tarjonneet purjehtijoille hyviä levähdyspaikkoja matkan varrella.
Mitään välillä olevaa uutta mannermaata ei osattu aavistaakaan. Leif
Erikinpojan puoli vuosituhatta aikaisemmin keksimää "Viinimaata" ja
italialaisen (vaikka Englannin palvelukseen antautuneen) Cabotin
vuosisadan vaihteessa löytämää Labradoria pidettiin vain joinakin
Europan mantereesta kauvas länteen putkahtavina niemekkeinä. Atlantin
mahtava vesiallas levisi kaikkien Länsi-Europan kansojen edessä
houkuttelevana kulkuväylänä — miksi ei siis olisi sitä myöten pyrittävä
Polon kuvailemaan "Cipanguun" (Japaniin), "Katayhin" (Kiinaan) ja
niiden ohi vihdoin Intiaan? Asiasta keskusteltiin ja kirjoiteltiin
väsymättä; voitonhimoiset kauppiaat kiihottivat kerkeäkynäisiä
tiedemiehiä sotisopaan toisiansa vastaan; havaittuja tosiasioita,
tieteellisiä järjestelmiä ja merimiesvalheita ynnä muita mielettömiä
hullutuksia kasattiin rinnakkain ja vastakkain.
Hetki oli kypsynyt suuren ratkaisun iskemiseksi. Tarvittiin yhden
ainoan miehen laajanäköinen äly kokoomaan, seulomaan ja yhdistämään
ajan moninaiset käsitykset ratkaisevaan polttopisteeseen —
yhden ainoan tarmokkaan miehen voimakas tahto tekemään unelmista
todellisuutta.
Kristoffer Kolumbus ja Amerikan löytö.
Sellaisen laajan seulovan älyn ja ennen kaikkea kukistamattoman
tahdonvoiman omisti Kristoffer Kolumbus (nimi italiaksi Cristoforo
Colombo, espanjaksi Christoval Colon; 1436-1506), jonka oli
sallittu suorittaa historian merkillisin purjehdusmatka ja
tärkein maantieteellinen suurtyö — uuden, valtavan suuren ja
luonnonrikkauksista tyhjentymättömän maanosan löytö.
Hän oli syntynyt Genovan vanhastaan kuuluisassa merikaupungissa
ja opiskeli nuoruudessaan purjehdusoppia, matematiikkaa, maan- ja
tähtitiedettä, mutta vaihtoi varhain koulupenkin purjeköysiin.
Kunnolliseksi merimieheksi hän kehittyi risteilemällä Välimerta
ristiin rastiin sekä Atlanttia Islannin takaa aina Guineaan saakka.
Elämänsä suurtyötä varten hän sai tarvittavia tietoja ja kaikkea
silloin mahdollista ohjausta perimällä appensa, erään Kanaria-saarten
löytäjän, merikartat ja muistiinpanot sekä uutteralla kirjeenvaihdolla
sen ajan pätevimpien asiantuntijain ja tiedemiesten kanssa. Ja kun tuo
suuri ajatus — Intian meritien avaamisen mahdollisuus — oli hänessä
täten kypsynyt, oli hänellä haaveksijan ja uskonnollisen intoilijan
ihmeellinen sitkeys pitää siitä järkähtämättä kiinni ja saada eteen
nousevista vastuksista vain uutta yllykettä.
Eikä häneltä vastuksia suinkaan puuttunut. Se lyhyt elämänkausi,
joka suurelle löytäjälle oli vasta vanhuudessaan suotu mainetekonsa
suorittamiseen, on itsessänsä mitä tärisyttävin murhenäytelmä. Turhaan
kolkutteli hän Portugalin, Englannin ja Espanjan kuninkaiden portteja
esittääkseen ehdotustaan. Hänelle naurettiin; aikakauden henkinen
valtias, ahdasmielinen jumaluusoppi, asettui hänen tuomarikseen ja
oli syöstä hänet harhaoppisen kamalaan kohtaloon. "Maammeko olisi
pallonmuotoinen", ivasivat hänen kuulustelijansa; ja "jospa olisikin,
niin kuinka sen toiselle puolelle tultua enää pääsisi ylämäkeä
takaisin?" Maanpakolaisena, miltei nälkään nääntyen sai hän jo
ikämiehenä kierrellä pientä poikaansa taluttaen luostarien armeliaissa
vierassuojissa. Vasta kun Espanja oli saavuttanut ratkaisevan voiton
maansa maurilaisista, ja kansallinen ja uskonnollinen ylpeys oli
sen johdosta kohonnut korkeimmilleen, alkoi sen hallitsija kallistaa
korvaansa itsepäisen anojan esityksille. Voisihan tuosta matkasta
mahdollisesti olla lisää kunniaa ja saalista toivottavana Espanjalle;
ja ennen kaikkea saataisiin ehkä kristikunnalle uusia voittoja
pakanuuden hävittämisellä tuntemattomissa maissa. Huhtik. 17 p. 1492
viimein allekirjoittivat tällöin jo 56-vuotias Kolumbus ja Espanjan
kuningaspari sopimuksen, jonka mukaan hän sai raha-apua n. (100,000
markkaa) kolmen karavellin varustamiseen, ja joka määritteli hänen
palkkiokseen runsaasti arvonimiä, valtaa ja aineellisia etuja. Ja saman
vuoden elokuun alussa purjehti "amiraali" ja tulevain valtaustensa
"varakuningas" Paloksen satamasta kolmella pienellä puolikannellisella
aluksellaan Santa Maria, Pinta ja Nina, joissa oli yhteensä
120-henkinen miehistö.
Kolumbuksen ensimmäinen matka.
Matka kävi aluksi etelää kohden poiketen Kanarian saarille, missä
saatiin kuulla kateellisten portugalilaisten lähettäneen näille vesille
sotalaivoja väijymään uskalikkoja. Niitä säikkymättä lähdettiin
purjehtimaan suoraan länteen, josta ilmansuunnasta koko matkan
pidettiin häivähtämättä kiinni.
"Mik’ ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss’ ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"
Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A.
E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla
monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen
hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada
merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle
hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli
jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka
moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?