"Hansa" on muinais-goottilainen sana ja merkitsee niin hyvin
liittoa eli yhteyttä kuin sotivata joukkoa. Se merkillinen ja
mahtava ilmiö Pohjois-Saksassa, jota tuolla sanalla tarkotetaan,
tarjoaa aivan toisellaisen kuvan kuin edellä esitetty italialaisten
merikaupunkien hajanainen historia. Kun alppien eteläpuolella
olevat latinalaiset mertenvaltiaat kuluttivat voimiaan ja mahtiaan
lakkaamattomissa keskinäisissä kinasteluissa, vaikutti germaanilainen
yhteenkuuluvaisuuden henki Pohjois-Saksassa vallan toista. Ympäröivien
Pommerin, Slesvigin, Holsteinin, Lüneburgin y.m. herttuain alituiset
ryöstelyt ja kiristykset pakottivat sikäläisiä merenkulkua ja
kauppaa harjottavia rannikkokaupunkeja liittymään lujasti toisiinsa.
Turvallisuudentarpeen lisäksi tulivat yhteiset elinedut. Niiden
porvarit tajusivat näet, että he muodostamalla yhdessä peljättävän
mahdin voivat parhaiten hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja Itä-
ja Pohjanmeren rantamilla. Hampurin, Bremenin ja Lyypekin ympärille,
jotka ovat säilyttäneet tärkeän merkityksensä kaupan ja merenkulun
alalla aina meidän päiviimme asti, ryhmittyi lukuisa joukko, aikoinaan
toistasataa hansakaupunkia, niistä monet kaukana sisämaassa suurten
jokien varsilla, toiset aina Flanderissa ja Portugalissa asti. Niiden
lisäksi tuli suuri joukko kukoistavia siirtoloita ja kauppakonttoreja
ympäri pohjoisten merien rantamia.
Hansan rikkaus ja mahtavuus.
Kansalaisten vallan vakavuuden perusti näet se erittäin valtioviisas
toimenpide, että he muinaisten foinikialaisten tavoin perustivat
siirtoloita kaikkialle, missä kävivät kauppaa, sekä omia
kauppakonttoreja valvomaan heidän etujaan silloisissa tärkeissä
merikaupungeissa. Edellisistä kohosi kuuluisimmaksi loistossa itsensä
Lyypekin kanssa kilpaileva _Visby_ kalkkikallioisella Gotlannin
(vanh. suomalaisten "Voionmaan") saarella, muhkeine kehämuurineen,
epälukuisine kirkkoineen ja tarujen ylistämine rikkauksineen.
"Guuttien" äveriäisyyttä kuvataan vanhassa viisussa seuraavasti:
"Leiviskävaa’all’ ne kultia myö, Veroiksi kalliita kiviä tuo,
Hopeavadeista siatkin syö, Ja kullasta kankaita emännät luo".
Kokonaisia kortteleja ja kaupunginosia käsittäviä kauppakonttoreja
syntyi m.m. Bergeniin, Tukholmaan, Turkuun ja Viipuriin; olipa
sellaisia mahtavassa Lontoossa ja kaukaisessa Novgorodissakin asti.
Siirtoloistaan ja konttoreistaan käsin kansalaiset eivät ainoastaan
harjottaneet kauppaa asianomaisen maan kanssa, vaan panivatpa
mestarillisin keinoin sen kerrassaan riippuvaksi heidän ylivallastaan.
Etenkin Skandinavian maat olivat nääntyä vierasten kauppalaivurien
ikeen alla. Valvomaan Hansan etuja sijoitettiin niihin nuoria, pirteitä
miehiä (tunnetut "pippuriveikkojen" ja Suomessa yksinkertaisesti
vain "saksojen" nimellä), jotka sortivat häikäilemättä kotimaista
kauppaa ja, tuntematta lainkaan mitään velvollisuuksia elinkautisia
asuinpaikkojaan kohtaan, koettivat puristaa ja kettää niistä kaiken
mehun. Hankkimalla lainoja, laivoja ja palkkasotureja alituisessa
rahapulassa oleville ja keskenään kinasteleville ruhtinaille kiristivät
hansakaupungit näiltä heidän maitaan orjuuttavia kauppaetuja.
Hansan rikkauden alkulähteenä oli varsinaisesti sillinkalastus ja
-kauppa. Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla oli heillä suolaamoja,
joissa maanasukkailta ostetut kalat lyötiin tynnyreihin ja kuljetettiin
paasto- ja perjantairuoaksi kaikkialle katoliseen kristikuntaan.
Ryöstökalastus ja jotkin kalataudit ovat sittemmin hävittäneet
Itämerestä sillin melkein sukupuuttoon, jättäen jälelle vain sen
laihemman sukulaisen silakan.
Hansaliiton synnyttivät ja sitoivat kokoon, kuten mainittu, yhteiset
kauppaedut ja näiden suojeleminen omavaltaisia ruhtinaita vastaan,
mutta mitään muodollista liittokirjaa ei niiden välillä ollut olemassa,
yhtä vähän kuin erityistä tunnustettua johtajaakaan. Yhteisiä
asioita, varsinkin sota- ja kauppaliittoja, pohtimaan kokoontuivat
eri kaupunkien valtuutetut "yleisille hansapäiville", joilla määräävä
vaikutusvalta kumminkin oli Lyypekillä, vapaana valtakunnankaupunkina
ja "ensimmäisenä vertaistensa joukossa".
Hansan vallan vaipuminen.
Vasta kun Skandinavian maissa esiytyi voimallisia hallitsijoita, jotka
kykenivät ensin hansakaupunkien avulla suoriutumaan mahtavista
herttuoista ja sitten kääntämään voitolliset aseensa auttajia itseään
vastaan, alkoi Hansan valta ja vaikutus Pohjolassa vähitellen
heiketä, Tanskassa oli sellaisia kuninkaita Valdemar "Atterdag", joka
kavaluudella valloitti ja perinpohjin hävitti kukoistavan Visbyn ja
saavutti lyypekkiläisistä useita merivoittoja, sekä ruotsalaisten ynnä
aatelisten "tyranniksi" nimittämä, mutta talonpoikien ja porvarien
kaipaama Kristian II; Ruotsissa taasen vapauttajakuningas Kustaa Vaasa,
joka tosin samaa tyrannia ja tanskalaisvaltaa vastaan taistellakseen
tarvitsi Lyypekin rahoja, laivoja ja miehiä, mutta sitten joutui niin
kiusalliseen, miltei koko hallituskautensa kestävään riippuvaisuuteen
siitä, että oli suorastaan pakotettu koettamaan kaikkia keinoja
vapauttaakseen itsensä ja maansa tuosta kahleesta. Mutta vielä
vuosisatoja jälkeenpäin tuntui saksalainen vaikutus Pohjolassa; esim.
Suomen merikaupungeissa oli kauppiassääty kauvan ja on osittain vielä
nytkin saksalaista alkuperää ja vanhaa hansalaista juurta.
Keskiajan alukset.
Parhaat laivanrakentajat Välimerellä olivat keskiajalla venetsialaiset.
Roomalaisten vanhasta yksisoutuisesta he loivat alustyypin, joka niillä
vesillä tuli kaikkialla käytäntöön: kaleerin. Niitäkin kuljetettiin
etupäässä soutamalla; mutta sen helpottamiseksi oli aluksessa yksi tahi
kaksi mastoa niihin ripustettuine latinalaisine purjeineen. Tällaisilla
laivoilla venetsialaiset kuljettivat ristiretkeilijöitä tuhatlukumme
ensimmäisinä vuosisatoina Pyhään maahan. Ne olivat nykyisen keskisuuren
kuunarin tai pienen prikin kokoisia, n. 200 tonnin kantoisia, ja
antoivat tilaa satakunnalle miehelle ja parillekymmenelle hevoselle.
Tykistö, jota 13-sataluvun keskipaikoilla ruvettiin käyttämään
laivoissakin, sijaitsi perä- ja etukannelle rakennetuissa korkeissa,
loistavasti koristelluissa ja maalatuissa "kastelleissa", joissa sen
lisäksi oli päällystön hytit, ase- ja ampumatarvevarastot y.m. Täten
aseistamalla voi kauppahaahdet muuttaa helposti sotalaivoiksi.
Mutta maailman tullessa yhä enemmän tunnetuksi ja kauppamatkojen
sentakia pidentyessä oli pakko vaihtaa raskaskulkuiset soutupurret
keveämpiin purjealuksiin. Siihen vaikutti osaltaan myöskin tykistön
yhä laajempi käytäntöönottaminen. Viholliselle tehtiin tuntuvampaa
haittaa sijoittamalla tykit yhteen tai useampaan riviin pitkin laivan
sivuja, jolloin voi ampua tuhoisia kokokyljen laukauksia. Tällöin
olivat airot soutajineen luonnollisesti tiellä. Purjeiden yksinomainen
käyttäminen kuljetusvälineenä aiheutti puolestaan suuria muutoksia
alusten rakennuksessa ja takiloimisessa. Sivullepäin vahvasti
kaareutuvien kylkien sijasta, jotka kaleereissa olivat souduille
kylläkin edullisemmat, kyljet sittemmin rakennettiin ensin suoriksi
ja vihdoin keskeltä ulospäin pullistuviksi, niin että laivan leveys
vesirajassa oli paljon suurempi kuin kannen kohdalta. Sen kautta alus
tuli vakavampikulkuiseksi ja tykeille suotiin tukevampi alusta. Mastoja
tuli isompiin laivoihin kolmekin, ja ne kohosivat entistä paljon
korkeammiksi; takiloimisessa tulivat helpommin hoidettavat raakapurjeet
mahtavine köysistöineen käytäntöön.
Hansan laivat Pohjan- ja Itämerellä ynnä Pohjois-Atlantilla nojautuivat
niillä vesillä aikaisemmin käytettyihin viikinkialuksiin, mutta
kehittyivät tietystikin uudemman ajan tarpeiden mukaan. Ne olivat
kahta päämuotoa: isompien nimenä oli "koggi", pienempien "holkki" eli
"snekki". Edelliset olivat rakennetut sekä sodan- että kaupankäyntiä
varten ja olivat nekin — kuten Välimeren myöhemmät alukset —
varustetut korkealla "kastellilla" keulassa ja perässä, joihin soturit
sotakoneineen vaaran tullen asettuivat. Kaikki kolme mastoa olivat
varustetut jatkoksella eli märssytangolla; etu- ja suurmastossa oli
raakapurjeet ja mesaanimastossa latinalainen purje sekä kokkapuussa
halkaisija. "Koggit" olivat melkoisen isoja aluksia — suurimpien
kantavuus on laskettu nykyajan mitoissa aina 1,800 tonniksi.
"Holkit" olivat yleensä edellisiä pienemmät, soukkamuotoisemmat ja
nopeakulkuisemmat.
Hansaliitto harjotti mahtavan suuressa määrässä laivanrakennustyötä
Itä- ja Pohjanmereen laskevien isojen jokien suistoilla. Itämeren
partailla oli laivaveistämöjä Lyypekissä (liiton pääpaikassa),
Danzigissa, Stettinissä, Königsbergissä, Stralsundissa j.n.e.; ja
Pommerin ja Preussin silloiset aarniometsät tarjosivat yltäkyllin
mainiota rakennusainetta. Pohjanmeren rannikolla rakennettiin laivoja
Hampurissa ja Bremenissä, Emdenissä, Altonassa ja pitkin Weser-virran
vartta. Suurimmat telakat olivat Lyypekissä, Danzigissa ja Hampurissa,
joissa, paitsi omaa tarvetta varten, rakennettiin laivoja vierastenkin
varalle, Skandinavian maihin ja Venäjälle, Hollantiin ja Englantiin
sekä aina kaukaiseen Portugaliin saakka, josta maasta keskiajan
lopulla tuli silloisen maailman mahtavin merivalta. Saksalaiset
laivanrakentajat olivat kaikkialla parhaassa maineessa.