Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen,
meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan
luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa,
svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta
jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen
vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen
rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä
esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m.
arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen
käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut
götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren"
(Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen
voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä
yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin.
Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin-
ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi
vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä.
Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas _Erik Pyhän_
aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää
kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen
(1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti
ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka.
Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus
Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).
_Suomalaiset heimot_ olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet
"Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä
heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja
Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille.
Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen
kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina
muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä
yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista,
ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää
puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita
he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan
johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista
Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset
ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin
varsin tärkeään suurtekoon, nim. _Venäjän_ vallan syntyyn.
Venäjän vallan synty.
Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun
alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:
"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos
muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva
mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta,
merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä
krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat
varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja
rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön
laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus
vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan.
Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas,
joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti
meren yli varjagien, _rusj'ien_ puheille, sillä näillä varjageilla oli
nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit,
toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit
ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen
maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan
ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja
he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä,
Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja
kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän
maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat
Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet
slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä
Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä
kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle
Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta
sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä,
Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa
muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."
Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia
pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard.
Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten
"Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija.
Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila
silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen
maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan
tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta
ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi
pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena
tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että
ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi
itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset
tulokkaat.
Ryöstöretki bjarmien maahan.
Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen
merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella
asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja
kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut
ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä
asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten
esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja
"laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen
hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset
kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen
kauppaa sangen avaralta.
Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin
kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt
heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä
rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä
rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä
Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin
pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella
varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden
takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli
uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta
sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla
oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja.
Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli
saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.
Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen
retki, josta islantilainen historioitsija _Snorre Sturlason_ kertoo
seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, _Karli_
ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille
kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla
että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen
Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä _Thorer Hund_,
toisella laivalla ja 80 miehen kera.
Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan
asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta
Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan
irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti
tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien
kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että
tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja
ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin
vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä
sotajuoni valmiiksi mietittynä.
Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään
kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten
edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea
tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan
hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni
metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä
kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui
parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua
ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.
Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät
toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään
siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti
kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin
paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta
huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi
takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä
hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja
raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan
tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat
kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves
löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin
polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet
vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että
rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän
poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan.
Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi
aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt
kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka
ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.