Viikinkien retkeilyt.
Viikinkien alkuperä. — Syyt viikinkiretkiin; Viikinkien luonne. —
Viikinkilaivat; Svolderin taistelu. — Viikingit mielityössään. —
Viikinkiretket sivistystekijänä. — Viikinkiretket itäänpäin;
Venäjän vallan synty; Ryöstöretki Bjarmien maahan.
Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit
kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He
esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla.
Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin
tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta
Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta,
Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka,
tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia
purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin
kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja
joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin
itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin
lumiseen pohjolaansa.
Viikinkien alkuperä.
Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan
ainokaisen, _meritse_ tapahtuvan kansainvaelluksen?
Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian
asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri
kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen.
Itse _viking_-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset
johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain
taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhasta _vig_-sanasta =
taistelu, tappo (vert. ruots. _envig_ = kaksintaistelu).
Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin,
että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin
retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana
pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he
kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen
Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille
ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan
rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen
Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan
perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan.
Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin
rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon
viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen
tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri"
(Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he
kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he
perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja
alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen
kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien
henkivartijoina, "varjageina".
Syyt viikinkiretkiin.
Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu,
joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset
Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin
havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat
entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat
sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan
olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan
valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta
maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.
"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller
— niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja
voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä
luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä.
Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin
elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän
maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta
tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla
silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan
määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla.
Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase
kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin
poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa,
jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla
pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä
peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.
Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat
jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä
varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta
ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä
toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä
jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset
suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina
alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille
vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät
tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.
Viikinkien luonne.
Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja
metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat
Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet
reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten
uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta
merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta
ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään
rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan
oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut
rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän
päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja
Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia
taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman
ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä
merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla.
Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen,
sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja
kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän
vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti
elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit
heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua
rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.
Viikinkilaivat.
Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot
heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi
vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään
hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan
vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita
ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen
koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä
ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin
niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia
ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa.
Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus
korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä
alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi
värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa
ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja
rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan
korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein
kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden
julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää
tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan
muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain
huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä
parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden
irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta,
tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä
sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä
lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard =
ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri"
(ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).
Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että
pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin
aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan.
Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa
tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa
miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussa _Pitkässä
käärmeessä_ neljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren
päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60
airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.
Svolderin taistelu.
Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut
sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi
Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan
norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla
(Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan
Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste,
ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat
merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi
ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas
tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme".
Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria
ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät
neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla
runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla
itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn
ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan,
sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei
Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven
kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä."
Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi
Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan,
mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.
Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin
ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan
Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua
niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi
päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje,
pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa,
Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin
tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita
korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen
vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.
Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi.
Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan
ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin
suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle
lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä
taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik
jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi
kaikkein tuimin käsirysy.
_Pitkän käärmeen_ keulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä,
joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt
mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi
jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu
sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle
Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä.
Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella
jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." —
"Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun
jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin
lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko,
liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään
ja tarttui miekkaan ja kilpeen.
Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän
harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin
kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat.
Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen
norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan
vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä
perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta
nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että
lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan
ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta
käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä
kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä
vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin
nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai
kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä
kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin
eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet
kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.
"Vallattu on Pitkä käärme,
kaatunut Olavi Trygvenpoika",
laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun
päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre
Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet,
kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä
seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää
koskaan Norjan hallitukseen.
Viikingit mielityössään.
Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa",
kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille.
Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku
— sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita
satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan
kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin.
Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista
ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui
väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa
ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita
kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille
merellisille.
Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat
Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta
lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen
ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen
näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset
kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä
suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna:
"Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät
enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä
tapparoita vastaan.
Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten,
piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner,
Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari —
lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" —
kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian
(Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät
kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia,
ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri
nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna
tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon
Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja
-sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin
putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän
ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja
laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten
todistus viikinkien verisestä vierailusta.
Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan,
valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi
luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat
Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin
kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille
tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit
raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.
Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat
kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia
kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen
patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat
"Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia
Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin
yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan,
hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat
oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla
valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi
pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli
"molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi
kukisti).
Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he,
löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä
saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina
korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka
kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano,
voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.