perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden
Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi
toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa
Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn
yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen
asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien
maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan
olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes
valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa.
Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta
miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.
Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta
kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka
asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman
kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus
tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon
sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen
he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja,
jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat
Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas
sisämaahan.
Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e.
Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi.
Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta
kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120
sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit
laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset
heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä
vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten
taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla
pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat
roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi
vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että
sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen
laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70
purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan
10.
Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön
lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti
laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua
voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten
tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja.
Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja
voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten
merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa
apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa
v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn
roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset
alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat
4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat
pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä
soutajarivillä kuljetettavia aluksia.
Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan
yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä
kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten
toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista
kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin
turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.
Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko
silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden
laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri
maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt
kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa;
kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius
vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin
kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin
matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.
Tacituksen tiedot Fennoista.
Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvausta _Fenni_-
l. _Fennoi_-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa
Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä
puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä joko _suomalaisia_ tahi jotakin
_suomensukuista_ kansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.
"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita,
ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat,
makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he
raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on
niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset
seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä
pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin
että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen
nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin
heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja
käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä,
turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti
saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."
Kartago.
Edellisessä on jo monesti tullut mainituksi mahtavan Kartagon
nimi. Kuten kerrottu oli se alkuaan foinikialaisten merenkulkijain
perustama kauppa-asema; mutta sen väestö sulautui vähitellen yhteen
ympärillä olevain alkuasujamien, numidialaisten y. m., kanssa,
joten syntyi "punilaisten" merkillinen, synkkä ja kiihkeäverinen
sekarotu, joka kohotti huippuunsa erämaasta tuodun Astarten- ja
Moolokin-palveluksen irstaille menoineen ja julmine ihmisuhrineen.
Nopeasti kohosi Tunisin lahden pohjukassa sijaitsevan kaupungin kauppa
ja varallisuus. Sen haahdet kuljettivat kaikkialta Välimeren maista ja
Atlantin rannikoilta luonnontuotteita ja orjia, ja viimemainittujen
työllä muutettiin Pohjois-Afrikan karut hiekkarannat kukoistaviksi
vainioiksi ja hedelmätarhoiksi. Yhtä rinnan virisi teollisuus,
varsinkin metallitakeet ja itämailta opittu silkkikankaiden valmistus.
Merenkulkuun ja tavarainvaihtoon rikkautensa perustava kauppaylimystö
piti kotikaupungissa ja monilukuisissa siirtomaissa säälimätöntä
hirmuvaltaa, mutta turmeltui nopeasti. Kartagolaisten taisteluista
merivallasta Italian kreikkalaisten kaupunkien ynnä Rooman kanssa on
etempänä puhuttu. Sen sijaan kerromme eräästä heidän suorittamastaan
suurtyöstä maantieteellisen löytöpurjehduksen alalla, Hannon matkasta
Luoteis-Afrikan ympäri, josta on olemassa laajempi ja uskottavampi
kertomus kuin heidän foinikialaisten maanmiestensä aikaisemmin
toimittamasta purjehduksesta koko tämän maanosan ympäri, josta
Herodotos niukkasanaisesti kertoo.
Hannon matka.
Viidennellä vuosisadalla e. Kr. päätti Kartagon hallitus, kaupungin
väkiluvun ylen nopean kasvamisen takia, siirtää liikaväestöä
ennenviljelemättömiin seutuihin ja uusien siirtoloiden perustamisella
lisätä kotikaupungin mahtia. He lähettivät sen vuoksi merisuffeeti
Hannon 60 sotalaivalla kuljettamaan 30,000 puolirotuista siirtolaista
Herkuleen patsaiden takaiselle rannikolle.
Mainitun salmen sivuutettuaan nousi Hanno maihin useaan kohtaan
nykyisen Marokon ja sen takaisen suuren aavikon rannoille ja sijoitti
niihin elävää lastiaan. Tällöin eksyi hän kerran niin kauvaksi
valtameren ulapoille, että joutui erään Cerneksi nimittämänsä
saaren rantaan, jonka etäisyyden Herkuleen patsaista hän laski yhtä
suureksi kuin Kartagon etäisyyden samasta salmesta (nykyisin se
otaksutaan Arguin- eli Agadir-saareksi Kanarian saaristossa). Sinne
hän laski loput siirtolaisista; mutta sen sijaan että olisi palannut
kotia, lähti hän jatkamaan matkaa vieläkin etelämmäksi tutkiakseen
ennentuntemattomia seutuja. Tätä varten oli hän ottanut tulkkejakin
mukaansa.
Hän sivuutti suuren Cretes (Senegal)-virran suun, jossa kuten nytkin
vilisi krokotiileja ja virtahepoja. Hanno huomauttaa, etteivät hänen
rannoilla näkemänsä villit enää olleetkaan Saharan raakalaisvaltioiden
ruskea-ihoisia asukkaita, vaan Sudanin pikimustia neekereitä.
Nämä kantoivat hartioillaan ja lanteillaan petoeläinten nahkoja,
eikä heidän kielestään saaneet enää tulkitkaan selvää. He ajoivat
kiviä viskomalla maihin nousseet matkustajat takaisin laivoihin.
Eteenpäin kuljettaessa sivuutettiin hyvänhajuisia metsiköitä,
nähtiin (kuten nykyäänkin) alkuasukkaiden polttavan kuivettunutta
ruohoa mäkirinteillä halmeeksi ja kuultiin öisin kylistä pillien ja
rämistimien ääntä, rumpujen rätinää ja sekavia huutoja, jolla tapaa
neekerit nykyisinkin huvittelevat. Yhä kauvemmaksi etelään ja länteen
uskalsivat purjehtijat, kunnes eräänä yönä tulivat seutuun, joka
näytti olevan ilmitulessa ja jonka keskeltä liekit "ulottuivat tähtiin
saakka." Päivän valjetessa tuo ilmiö huomattiin korkeaksi vuoreksi.
Nyt tiedämme, että Länsi-Afrikan rannikolla on todella olemassa
tulivuori ja yksi ainoa sellainen; se on Kamerun-vuori 4 leveysasteella
päiväntasaajasta pohjoiseen.
Jo alkoi matka tuntua hirvittävältä. Siitä huolimatta jatkettiin vielä
matkaa ja tultiin "Etelän sarveksi" nimitettyyn lahteen, jossa oli
saari ja sen keskellä järvi. Sielläpä asui kummaa joukkoa: karvaisia,
villejä olentoja, niistä enimmät naisia. "Vaikka me ajoimme takaa
miehiä", kertoo Hannon lokikirja, "emme saaneet niistä yhtään kiinni.
Ne pakenivat kaikki edestämme, hypellen jyrkänteiden yli ja nakellen
meitä kivillä. Me vangitsimme naisista kolme, mutta ne tappelivat
kynsin hampain vastaan, niin ettei meidän onnistunut taivuttaa niitä
mukaamme. Sen vuoksi tapoimme ja nylimme ne ja otimme niiden nahat
Kartagoon." Tuota villiä kansaa nimittivät tulkit "gorilloiksi" —
sana, joka tuli jälleen kuuluviin vasta kahden vuosituhannen perästä,
kun noille viime vuosisadan keskivaiheilla uudestaan keksityille
päiväntasaaja-Afrikan puoliapinoille annettiin Hannon niistä käyttämä
nimitys. Tällä kohtaa uskalias amiraali käännätti laivansa äkisti kotia
päin; sillä — kuten hänen kertomuksensa yksinkertaisesti loppuu —
"täällä loppuivat ruokavaramme".
Kartagon arvatenkin runsaasta kirjallisuudesta on tämä kertomus
ainoa näyte, joka on säilynyt meille kokonaisena, vaikkakin
ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Alkuperäisen oli Hanno
piirrättänyt vaskitauluihin ja ripustanut ne kiitosuhriksi
onnellisesta paluustaan Baal-Moolokin temppeliin, josta sitten
joku kreikkalainen matkustaja sen jäljensi ja käänsi aikalaisiaan
varten. Kartagon loiston ja suuruuden kävi kuten yleensä kaikkien
muidenkin itämaisten suurvaltojen. Niiden voiman herpaisi pian
rotuluonteeseen kuuluva julmuus ja eläimellinen nautinnonhimo;
vallassaolijat eivät enää kyenneet itse käymään sotiaan, vaan käyttivät
raakalaisheimoja palkkasotureina. Mikään niistä ei ole kyennyt
luomaan sellaista valoisaa maailmankuvaa kuin vanhat kreikkalaiset,
eikä lujittamaan valtaansa ja mainettansa rautaisella oikeus- ja
yhteiskuntajärjestyksellä niinkuin Romutuksen jälkeläiset. Muinoin niin
mahtava Kartago sortui olemattomiin, raukesi vähäiseksi rauniokasaksi,
katosi aivan yhtä tykkänään historian näyttämöltä kuin sitä ennen
Memfis ja Tebe, Ninive ja suuri Babylon, Persepolis, Susa ja Ekbatana.